When it rains, it pours. Syyskuustani tuli yhtäkkiä kiireinen, kun yliopiston syyslukukauden alkamisen ohella kolme isoa jenkkiräpnimeä päättivät pudottaa albuminsa samassa kuussa. En toki valita, oli mahtavaa päästä vihdoinkin kuuntelemaan nämä kolme kovasti odottamaani albumia. Olen tehnyt kuukauden 27. päivästä arvioideni epävirallisen julkaisupäivän jo monta kuukautta putkeen, joten olenkin päättänyt vakiinnuttaa sen pysyväksi julkaisupäiväkseni. Uusia tekstejä kannattaa siis tästä lähtien kytätä aina kuukauden 27. päivänä.

Kanye West – Donda (2021)

Donda oli näistä kolmesta albumista vähiten odottamani. Olen toki kuunnellut Kanyen koko diskografian läpi monta kertaa, ja monet miehen albumeista ovat kaikkien aikojen suosikkiräplevyjäni. Hänen vaikutuksensa räpin historiaan ja nykyiseen tilanteeseen, ja hänen asemansa pioneerina, ovat kiistämättömiä. Se ei kuitenkaan muuta sitä, että omaan makuuni suuri enemmistö Kanyen vuoden 2016 The Life Of Pablo -albumin jälkeisestä musiikista on ollut tuskallista kuunneltavaa. Joukossa on toki aina jalokiviä, kuten vuoden 2019 JESUS IS KING -albumilta löytyvä Use This Gospel, jossa ovat mukana sekä legendaarinen Clipse, että saksofoniviettelijä Kenny G. Suurelta osin varsinkin Kanyen lyriikoiden laatu on kuitenkin mennyt suuntaan, josta en itse pidä.

Donda on parempi albumi kuin ye, KIDS SEE GHOSTS ja JESUS IS KING. Sitä ylemmäs se ei Kanyen diskografiassa kuitenkaan enää kiipeä. Donda on 27 biisiä pitkä! Se kestää lähes kaksi tuntia! Parituntinen albumi on suoritus, josta Kanye olisi ehkä selvinnyt kunnialla luovuutensa huipulla, 2010-luvun alun paikkeilla. Sekin on vahva ehkä. Vuonna 2021 maratonlevytys ei todellakaan toimi.

Albumi yltää uskomattomiin korkeuksiin. Jail, Hurricane, Jonah, Believe What I Say, Remote Control, Off The Grid, Moon, ja 24 ovat kaikki erinomaisia kappaleita. Ongelma onkin se, että niiden lisäksi albumilla on lähes kaksikymmentä muuta kappaletta. Kaksikymmentä kappaletta olisi ennen ollut tarpeeksi materiaalia jopa kahteen albumiin. Striimausaikakaudella 20 kappaletta on yleinen yhden albumin pituus. 27 kappaletta on kuitenkin melko harvinaisen pitkä albumi nykyäänkin, ja syystä. Täysi taiteellinen keskittyminen on vaikea säilyttää tunnin ja 48:n minuutin pituisen albumin aikana, ja se johtaa jopa Kanyen kaltaisen visionäärin albumilla vääjäämättä rimanalituksiin ja keskinkertaisuuteen tyytymiseen.

Iso osa albumin suuren pituuden ongelmallisuutta on lyyriset teemat. Kanye käsittelee toki useita teemoja, kuten mielenterveyttään ja vaikkapa rakkautta. Suuri enemmistö albumin kappaleista käsittelee kuitenkin yhtä aihetta: Kristinuskoa. Se ei tietysti ole yllätys, onhan albumia kuvattu esimerkiksi termillä street gospel, mikä on osuva kuvaus. Ongelma piilee kuitenkin siinä, ettei albumi ole kovinkaan hyvin tehtyä gospelia. Suhdetta Jumalaan voi kuvata hyvin luovilla ja monipuolisilla lyriikoilla ja vertauskuvilla, joita on tällä albumilla valitettavasti omaan makuuni liian vähän. Olen ollut jo vuosia ateisti, sen myönnän. Se ei kuitenkaan poista kykyäni samaistua jonkin henkilön uskonnosta elämäänsä saamaan helpotukseen, varsinkin jos sen ilmaisee taiteellisesti mielenkiintoisella tavalla. Kanye varmasti pystyisikin tähän, ja varmasti monien ihmisten mielestä tekeekin juuri niin uusilla albumeillaan. Itse en vain valitettavasti saanut kuulemastani samaa kuvaa, ja siksi albumi saakin arvosanaksi

5.

Drake – Certified Lover Boy (2021)

Joku saattaa pitää vähintäänkin mielenkiintoisena valintana Draken ja Kanyen albumeiden arvioimista samassa artikkelissa, ottaen huomioon miesten välisen skisman, joka alkoi taas kuplimaan albumijulkaisujen yhteydessä. Vakuutan, ettei syy ole sen ihmeellisempi kuin yksinkertaisesti albumijulkaisujen osuminen samaan kuuhun, tai ainakin samaan arviokuukauteen, sillä Donda tuli teknisesti ulos jo 29.8. Postaan yhden arvion kuukaudessa, ja kun näin merkittäviä julkaisuja ilmestyy näin lähellä toisiaan, arvioin ne mieluusti yhdessä. Toinen vaihtoehto olisi toki arvioida julkaisuista vain yksi, mutta hauskempaa tämä näin on.

Certified Lover Boy oli tämän artikkelin kolmesta albumista eniten odottamani. Levyn traileri enteili albumin koomisesta nimestä huolimatta jotakin kunnianhimoisempaa ja tunnelmallisempaa kuin se, mitä lopuksi saatiin. Albumin helvetin ruma kansitaide sopii toki sen nimeen, mutta madalsi tuntuvasti odotuksiani.

Certified Lover Boy oli albumina… ihan okei. Drake on jaetulla ykkössijalla kaikkien aikojen lempiräppärinäni Rick Rossin kanssa, joten lähes kaikki, mitä mies julkaisee, uppoaa kyllä itseeni melko tehokkaasti. Tältä albumilta soittolistalleni eksyi 15 biisiä kahdestakymmenestä yhdestä, joten albumi oli sinänsä suurelta osin nautinnollinen. Todellisia “all-time” -Drake-kappaleita levyllä ei ollut kuitenkaan kuin muutama, eli Champagne Poetry, 7am On Bridle Path, You Only Live Twice ja The Remorse. Kyseiset kappaleet, varsinkin kaksi viimeistä, ovat Drakea parhaimmillaan. You Only Live Twice on myös taas yksi lisä kasvavaan listaan Draken ja Rick Rossin yhteisbiiseistä, jotka eivät ikinä petä. Lil Waynen kontribuutio kyseiseen kappaleeseen on myös totutun erinomainen.

Kokonaisuutena levy ei kuitenkaan täyttänyt omia, mielestäni varsin kohtuulliselle tasolle kalibroituja odotuksiani. CLB ei ole huono levy, muttei todellakaan loistavakaan. Pidän jopa monien Drake-fanien halveksimaa vuoden 2020 Dark Lane Demo Tapes -projektia parempana. Drake kuulostaa suoraan sanottuna väsyneeltä ja tylsistyneeltä räpätessään liian monella kappaleella. Albumin biitit jättävät myös monella kappaleella parantamisen varaa.

Vaikka Certified Lover Boy ei täyttänyt odotuksia, olen kuitenkin paatumaton Drake-fani, joka silti nautti albumista, ja antaa sille nyt arvosanaksi

7.

G-Eazy – These Things Happen Too (2021)

Viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä, on luvassa mielipiteeni G-Eazyn uusimmasta tuotoksesta, vuoden 2014 These Things Happen albumin jatko-osasta, nimeltään These Things Happen Too.

Alkuperäinen These Things Happen on kaikkien aikojen suosikkialbumeitani. Lähes täysin Christoph Anderssonin tuottama kokonaisuus on tunnelmaltaan, lyriikoiltaan ja soundeiltaan uskomattoman inspiroiva, motivoiva ja toivoa antava. These Things Happen Too ei ole mitään näistä, mikä on ikävää, koska se kuitenkin kantaa paljon paremman edeltäjänsä nimeä sisällään. Albumilla on useita kovia biisejä, mutta myös huomattavasti filleriä ja keskinkertaisuutta. Yhdeksäntoista kappaleen pituiselta albumilta soittolistaani eksyi vain seitsemän biisiä. Nämä seitsemän kappaletta, joihin kuuluvat esimerkiksi These Things Happen Too, Origami ja Gerald ovat toki hyviä, mutta nekään eivät aivan yllä niihin huimaaviin korkeuksiin, joihin albumin edeltäjä ylsi.

Alkuperäinen These Things Happen oli inspiroiva tarina räppäristä, joka saavuttaa vihdoinkin haluamansa valtavirtamenestyksen. Tuo tarina on toki yleinen räpissä muutenkin, mutta Christoph Anderssonin tuotannon sooniset maisemat yhdistettynä erittäin motivoituneen kuuloisen G-Eazyn räppeihin veivät tarinan aivan uudelle tasolle. These Things Happen Too ei vain pääse samalle tasolle. Toisaalta… Tarvitseeko sen päästääkään sinne?

Tätä albumia vaivaa oikeastaan hieman sama ongelma kuin ylempänä arvioitua Drake-albumia. Drakenkin uran alun tuotanto on selkeästi parempaa kuin myöhemmät julkaisut (omasta mielestäni). Draken tuotanto vuosilta 2016-2021 kalpenee miehen aiemman, vuosina 2009-2015 julkaistun tuotannon edessä. Drake, kuten G-Eazykin, oli uransa alussa “nälkäinen”. Molemmat miehet julkaisivat albumeita ja kappaleita nousustaan kuuluisuuteen ja unelmiensa saavuttamisesta, konseptista, joka on jenkkiräpin faneille tutumpi termillä the come up. Kun ilmiötä tarkastelee syvemmältä, niin totta kai miesten aiempi tuotanto on parempaa. Tavallisen kansalaisen asemasta kuuluisuuteen ja rikkauksiin nousu on paljon mielenkiintoisempaa kuunneltavaa kuin huipulla jo vuosia olleen kymmen- tai satamiljonäärin kappaleet elämästään. Rikkaus ei tietysti itsessään poista artistin kykyä luoda vaikuttavaa ja kiinnostavaa taidetta, mutta omaelämäkerralliset räppärit kuten G-Eazy ja Drake joutuvat vääjäämättä muuttamaan perspektiivejään musiikkiaan tehdessään, jotteivat laulut ala toistamaan itseään. Tämä perspektiivien muutos on näkyvä ja kuuluva, eikä aina artistien toivomalla tavalla. Myös nostalgialla saattaa olla vaikutus, sen myönnän. Tämä Nathan Zedin video aiheesta osuu suoraan asian ytimeen.

Draken ja G-Eazyn musiikki on vieläkin pääasiassa hyvää. Se ei vain ole enää kovinkaan usein upeaa.

These Things Happen Too saa arvosanaksi

6.