Viime viikolla Helsingin Sanomissa julkaistu Arttu Seppäsen murskaava arvio taitoluistelulegenda Kiira Korven debyyttirunokirjasta synnytti valtakunnallisen keskustelun sekä runoudesta ja sen merkityksestä että kritiikistä ja sen merkityksestä. Itse en suuria määriä runoutta kuluta, ja jos kulutan, niin se ei yleensä ole edes tällä vuosituhannella julkaistua, joten en upota lusikkaani debattiin runouden määritelmistä. Minua kiinnostaakin sen sijaan nimenomaan diskurssi kritiikistä ja sen roolista yhteiskunnassa, sekä siitä, kuka kritiikkiä saa kirjoittaa. Olen kirjoittanut kritiikistä niin sanotulla metatasolla ennenkin, kuten tässä viime toukokuun postauksessa.
Pidin Seppäsen arviotekstistä. Korven runokirjaa en ole lukenut enkä tule lukemaankaan, mutta itse arvioteksti oli hyvin kirjoitettu ja soljuva. Pidän muutenkin arvioiden lukemisesta, ja luen kirjallisuusarvioita, elokuva-arvioita, televisiosarja-arvioita ja tietysti varsinkin musiikkiarvioita. Toisten, minua yleensä parempien kirjoittajien arvioteksteistä oppii itsekin paremmaksi kritiikkien kirjoittajaksi – pakkohan lajiin on uppoutua, jos sitä tahtoo itsekin onnistuneesti harrastaa. Hieman hassuahan on se, että hyvin harvoin kulutan mitään kulttuurituotteita vain siksi, että olisin lukenut niistä ylistävän arvion. Luen kritiikkiä oikeastaan kritiikin itsensä takia. Ei minua suoraan sanottuna yleensä pahemmin kiinnosta jokin täysin tuntematon kirja tai elokuva, vaan on jännittävää lukea ja nähdä, miten joku toinen sanoittaa kulttuurikokemuksensa loistavaksi viilatun kritiikkitekstin muotoon – olen jonkinlainen kritiikin ongelmakäyttäjä, arvioaddikti, joka etsii aina seuraavaa tarkkasilmäisesti kirjoitettua arviota, joka kertoo jotakin yhteiskunnastamme ja sen suhteesta taiteeseen ja toisiin ihmisiin.
Seppäsen teksti kirvoitti monenlaisia reaktioita, mutta pitkälti ne voi jakaa kahteen koulukuntaan: Ihmisiin, jotka halusivat suurin piirtein kriitikon päätä vadille rehellisen arviotekstin kirjoittamisesta, ja ihmisiin, jotka iloitsivat siitä, että suorasanaisen ja selkärankaa sisältävän kritiikin aikakausi pihistelee vielä hengissä. Ei ole varmaankaan vaikea arvata, kumpaan ryhmään kuulun.
Kenties omituisin ja ärsyttävin useasti bongaamani näkökanta oli se, jossa ihmiset pohtivat suutuksissaan, miksi kriitikko ei pidä turpaansa kiinni, jos ei kerran ole mitään kivaa sanottavaa. Tämä kertoo siitä, että opetusjärjestelmämme ei tee tehtäväänsä kansan yleissivistämisessä. Tästä en todellakaan syytä jo nyt ylityöllistettyjä ja aliresursoituja opettajia, vaan itse systeemiä ja varsinkin opetussuunnitelmia, tai vähintäänkin niiden toimeenpanemiseen annetun ajan vähyyttä. Kävin nuuhkimassa ePerusteet-sivustolla, jossa pääsee tarkastelemaan opetussuunnitelmia. Sekä peruskoulun että lukion opetussuunnitelmista löytyy kyllä mainintoja kriittisyydestä esimerkiksi uskontokriittisyyden, lähdekriittisyyden ja mediakriittisyyden kontekstissa, mutta ei käytännössä mitään taidekritiikistä. Muistelen itsekin, että meille ei pahemmin opetettu lukiossa juuri mitään itse kritiikin tekstilajin roolista yhteiskunnassa, jota pidän itse puutteena, sillä sen merkityksen opettamisessa ei menisi kovinkaan kauan, ja ilmiön ymmärryksestä saatava hyöty parantaisi yhteiskunnallista keskustelua huomattavasti. Noh, kun ei ole aikaa niin ei sitten ole, minkäs sille voi.
Ei kritiikki voi olla olemassa, jos sen pitäisi olla pelkästään positiivista. Se ei ole kritiikkiä, se on mainos. Koko kritiikin idea rakentuu positiivisten ja negatiivisten arvioiden tasapainolle, kuin eräänlainen Mutually Assured Destruction, kauhun tasapaino. Vaikka kritiikeistä enemmistö olisikin positiivisia tai edes kädenlämpöisiä, täytyy kriitikolla olla vapaus tarvittaessa viiltää sanan säiläänsä myös negatiivisen arvion kirjoittamiseen – kriitikon täytyy saada olla rehellinen eikä joutua kiillottamaan paskaa. Kriitikolla pitää ikään kuin olla ydinasepelote arsenaalissaan. Ohjuksia ei laukaista vähästä, mutta se mahdollisuus täytyy löytyä.
Myönnän, että vaikka murskaavan arvion kirjoittaminen on itseasiassa paljon helpompi prosessi kuin kädenlämpöisen tai ylistävän arvion kirjoittaminen, niin eihän kukaan kriitikko halua silti joutua kirjoittamaan murskaavaa arviota, sillä se tarkoittaa sitä, että kritiikin kirjoittaja on joutunut kärsimään läpi kulttuurituotteen, joka ei ollut kokemuksena hyvä. Kai meistä nyt jokainen mieluummin kuuntelee tunnin pituisen albumin josta tykkää, sen sijaan, että kuuntelisi tunnin verran äänellistä ulostetta? Molemmista kokemuksista täytyy kuitenkin olla vapaus kirjoittaa, sillä kritiikki menettää täysin merkityksensä, jos saa kirjoittaa vain ylistäviä arvioita. Eihän arviotekstiin klikkaamisessa olisi enää mitään pointtia, jos tietäisit jo ennen lukemistasi, että teksti on aina positiivinen.
Kritiikki on jokseenkin abstrakti käsite, mutta mielestäni yksi toimiva kritiikin määritelmä on silti yksinkertaisesti seuraavanlainen: Kritiikki on arvioiva tekstilaji.
Pohditaan vertauskuvana autokatsastusta. Viet -95 vuosimallin koslan kiltin tarkastajasedän luokse, ja hän näkee selkeästi, että autossa on aivan ilmiselviä, jopa vaarallisia vikoja. Koska hän tekee työnsä oikein, hän huomauttaa vioista, eikä päästä autoasi katsastuksesta läpi. “Sulla on saatana reikä lattiassa ja vaan kolme pyörää, miten helvetissä sä ees pääsit tänne?”
Samalla tavalla tunnollinen kriitikko mainitsee asiasta, jos hän bongaa arvioimastaan teoksesta vikoja. Tilanteessa on toki kaksi fundamentaalista eroa:
- Taide on subjektiivista. Siinä missä reikä auton lattiassa on objektiivisesti ongelma, ei reikä runossa sitä välttämättä ole.
- Kriitikolla ei todellakaan ole autonkatsastajan kaltaista valtaa käytettävissään. Teoksesi saa vapaasti olla olemassa ja elää maailmassa huolimatta siitä, mitä mikään kriitikko siitä sanoisi. Kriitikko ilmaisee kantansa, mutta siihenhän se jääkin, ei kriitikko voi lauluasi Spotifysta poistaa tai mitätöidä kustannussopimustasi. Katsastaja voi asettaa autosi ajokieltoon, kriitikko ei voi asettaa teostasi kuuntelukieltoon.
Miksi kritiikki sitten on edes olemassa? Katsastusjärjestelmällehän on aivan selkeä syy olemassaoloon, sen tehtävä on varmistaa, että liikenteessämme liikkuu ajokelpoisia, turvallisia ajoneuvoja.
Kritiikki on pitkälti vain tavallista hartaammin mietittyä arvioivaa pohdintaa ja keskustelua taiteesta. Taide herättää ihmisissä ajatuksia, ja niistä on hauska puhua. Kritiikissä aiheeseen ja aihepiiriin perehtyneet, asiasta valistuneet ihmiset esittävät kantojaan taiteesta, ei se ole sen kummallisempaa. Se on mukava, mielenkiintoinen ilmiö. Ei se välttämättä ole samalla lailla yhteiskunnan toiminnalle tärkeää kuin vaikkapa katsastusjärjestelmän toiminta, mutta mielestäni olisi aika tylsää, jos taiteilijat vain tuuttaisivat taideteoksiaan ilmoille, eikä niistä koskaan sanoisi kukaan mitään. Toki jokainen tavallinen tallaaja voi esittää mielipiteensä, ja se onkin tärkeää. On kuitenkin todella mielenkiintoista kuulla taiteesta myös sellaisilta ihmisiltä, jotka tietävät aiheesta paljon ja osaavat kontekstualisoida asioita. Parhaimmillaan kriitikko kykenee asiantuntemuksensa ja vahvan yleissivistyksensä pohjalta tuomaan taideteoksista esiin asioita, joita ei hoksaisi ilman laajempaa ymmärrystä aiheesta. Osaava kriitikko pystyy kehystämään teoksen tavalla, joka tuo kaikista selkeimmin esiin teoksen emotionaalisen voiman ja merkityksen ihmisille ja yhteiskunnalle. Toisaalta, jos kriitikko ei pidä teoksesta, hän osaa siinäkin tapauksessa perustella kantansa selkeästi. Sinä saat vapaasti kiteyttää näkemäsi taideteoksen yhteen lauseeseen: “Vittu mitä paskaa.” Vaikka kriitikko olisi täysin samaa mieltä, hänen täytyy ja hän myös kykenee perustelemaan, miksi jokin on paskaa esimerkiksi genren tai yhteiskunnan kontekstissa.
Jos palataan taas vaikka niihin autoihin. Niitäkin arvioidaan. Televisiosarja Top Gear James Mayn, Jeremy Clarksonin ja Richard Hammondin tähdittämänähän oli aivan mahtavaa viihdettä, sillä aiheensa läpikotaisin tuntevat henkilöt saivat jakaa avoimesti mielipiteitään autoja arvioidessaan. Tärkeässä roolissa olikin miesten karismaattisuuden ohella heidän vahva tuntemuksensa autoista. Annan paljon enemmän painoa tuhat autoa koeajaneen henkilön näkemyksille auton ajettavuudesta kuin kymmentä autoa elämässään koeajaneelle.
Sama pätee usein myös taiteeseen. Vaikka taidetta esimerkiksi musiikin muodossa on nykyään helpompi “koeajaa” itse välittömästi vaikkapa Spotifyn kautta, niin jos jokin teos saa usealta kriitikolta murska-arvion, kriitikoiden näkemyksissä saattaa hyvinkin olla perää. Kaikista mielenkiintoisimpiahan ovat tilanteet, joissa kriitikkokuntakin jakautuu kahtia jonkin teoksen osalta. Nämä ovat suhteellisen harvinaisia tilanteita, mutta synnyttävät jännittävää keskustelua, kun aiheeseen perehtyneet ihmiset pinnistelevät kirjoituskykynsä rajoilla ilmaistakseen hienolla ja mahdollisimman vakuuttavalla tavalla, miksi ovat jostakin teoksesta sitä mieltä kuin ovat.
Tämäkin Arttu Seppäsen arvio sai ihmiset AJATTELEMAAN! Koko Suomen mediakenttä täyttyi jumalauta runodiskurssista, se on jo itsessään arvokasta, eikä diskurssin syynä ollut mikään aamuyöllä kännipäissään kirjoitettu provo, vaan aidosti mietitty rehellinen arvioteksti, joka nyt vaan sattui olemaan kerrankin syvästi negatiivinen ja erottumaan positiivisten ja kohtalaisten arvioiden valtameressä.
Ymmärrän joidenkin ihmisten pointin siitä, että yksittäisellä kriitikolla voi olla paljonkin valtaa, jos hän kirjoittaa vaikkapa Helsingin Sanomien kaltaiseen Suomessa hyvin merkittävässä asemassa olevaan julkaisuun, mutta siinäkin tapauksessa ongelma ei ole kritiikin tekstilajissa itsessään, vaan Suomen mediakentän pienuudessa. Meillä on muutama lehti, jotka ovat ikään kuin isoja kaloja melko pienessä lammessa, ja niissä julkaistu kritiikki onkin aika vaikutusvaltaista, mutta vaihtoehtona ei ole kritiikin tekemisen lopettaminen, vaan pikemminkin niiden kirjoittamisen lisääminen. Mitä enemmän kritiikkejä jostakin teoksesta kirjoitetaan, sitä vähemmän painoarvoa yksittäisellä kritiikkitekstillä on, ja se on mielestäni positiivista. Hesarin kritiikkitekstit saisivat varmasti edelleen paljon lukijoita, mutta jos vaikkapa kunnallislehdetkin alkaisivat julkaista merkittävän määrän kritiikkiä, olisi samasta teoksesta saatavilla monta eri perspektiiviä.
Toinen argumentti, jota jotkut heittelivät, oli Seppäsen meriittien kyseenalaistaminen – mikä oikeuttaa juuri hänet kirjoittamaan kritiikin Korven teoksesta? Tässä Ylen artikkelissa Seppäsen koulutushistoria kuvailtiin, ja en ainakaan itse nähnyt siinä kyllä mitään moitittavaa. Yhdyn itsekin Seppäsen näkemykseen siitä, että akateemisuudesta on hyötyä, muttei se ole sinällään mikään absoluuttinen vaatimus kriitikon työn tekemiseksi. Kirjoitin itsekin ensimmäiset lyhyet kritiikkini Ylilaudan Suomiräp-lankoihin ollessani vasta lukiossa, ennen kuin olin edes päässyt vielä yliopistoon. Tärkeintä kriitikon työkalupakissa on vankka perehtyneisyys kritisoimaansa taidealueeseen ja genreen, kattava yleissivistys, ja hiottu kirjoitustaito. Artikkelissa näkyvistä kuvistakin huomaa, että eiköhän Seppänen ole aika helvetin perehtynyt musiikkiin ja kirjallisuuteen, kun ne kirjaimellisesti täyttävät hänen asuntonsa seinät.
Omassa tapauksessani akateemisesta musiikkitieteen koulutuksesta on ollut sinänsä hyötyä varsinkin representaation ja muidenkin kuin näköisteni valkoisten heteromiesten perspektiivien merkityksellisyyden ymmärtämisessä, mutta kyllä se musiikillinen yleissivistys on syntynyt niistä tuhansista ja taas tuhansista tunneista, joita musiikin kuunteluun olen elämässäni käyttänyt – ja niitä tunteja ei koulussa kerry.
All in all, on positiivista, että kritiikki synnyttää nykyäänkin vahvoja tunnereaktioita, ja mielipiteitä saa ja pitääkin tuoda esille. Samalla täytyy kuitenkin pystyä kestämään se, että joku ei välttämättä tykkää suosikkitaiteestasi, ja ilmaisee sen huolellisesti kirjoitetussa kritiikissä. Korpi itsehän otti kritiikin hienosti ja rakentavasti vastaan, ja voin jo kuvitella, miten hieno tuhkasta nousevan feenixin tarina siitä kenties joskus tulevaisuudessa syntyy, kun Korpi jatkaa kehittymistään kirjoittajana ja julkaisee runoteoksen, joka saakin positiivisen arvion.
Mukavaa viikonalkua kaikille, ja suosittelen blogissani käymistä myös tämän viikon perjantaina 31.3., sillä ensimmäistä kertaa Tumpin Musablogin monivuotisessa historiassa julkaisen silloin samana päivänä kaksi arviotekstiä, toisen oululaisen laulaja-lauluntekijä Dimi Salon uudesta albumista ja toisen jo aiemminkin tässä blogissa esillä olleen Markus Perttulan uudesta albumista.
