Sain ilokseni tämän Ranka Kustannuksen kautta tänään julkaistun albumin etukäteiskuunteluun, joten pystyn lasauttamaan tekstini ilmoille näin heti julkaisupäivänä – here it is!
Wake up Frankie on vuonna 2017 perustettu viisihenkinen yhtye, joka kutsuu musiikkiaan thrash rockiksi. Vaikkei kyseinen termi olekaan sinänsä mikään laajemmin vakiintunut genrekäsite, yhtyeen ensimmäisen levyn kuunneltuani on pakko myöntää, että kyseessä on bändin soundille osuva kuvaus. Bändin jäsenistö koostuu seuraavista henkilöistä: Kassu Meriläinen (laulu), Otto Halli (kitara, laulu), Vesku Pääkkönen (kitara, laulu), Dimitris Kavvadas (basso, laulu) ja Veikka Laru (rummut).
Thrash rock on selvästi yhtyeelle tärkeä käsite, sillä se löytyy sekä bändin debyyttialbumin nimestä (Thrashrockin’ Beats) että albumin ensimmäisestä kappaleestakin, joka on nimeltään Total Thrashrock. Biisi lähtee käyntiin erityisesti goregrindille tyypillisellä veret pysäyttävällä, kauhuelokuvamaisella samplella huutavasta naisesta. Kappale ei kuitenkaan ole soundiltaan goregrindia, vaan juuri bändin mainitsemaa thrash rockia. Genreen sisältyy thrashin jykevyys ja riffien keskeinen asema, mutta se on rytmiltään lähempänä rockia, eli ei niinkään yhtä suoraviivaista paahtoa kuin esimerkiksi Slayerin tai Metallican alkupään tuotanto. Raskasta musiikkia tämä kuitenkin on, ja vaikka genre päättyykin termiin “rock”, on kyseessä mielestäni silti käytännössä metallialbumi. Total Thrashrock on fiksusti valittu aloitusbiisi, sillä se tekee bändin soonisen filosofian selväksi ensimmäisistä hetkistä lähtien, ja kappaleen kertosäkeistöt ovat helposti mukana laulettavia – ei tarvitse huutaa kuin “This is total fucking thrashrock!”.
Levyn kolmas kappale on myös noston arvoinen. Killbeat on uhmakas ja motivoiva biisi, joka erottuu etenkin lyriikoidensa puolesta positiivisesti. Kappaleen päähenkilö huutaa olevansa kuin glitchi “matrixissa” (“I’m like a matrix error“), ja vaikka tämä vertauskuva saattaisi helposti kuulostaa loppuun kuluneelta ja jopa kornilta, se huutolauletaan tässä kappaleessa niin itsevarmalla asenteella ja niin tykin instrumentaation tukemana, että se kuulostaa aidosti hienolta. Kappaleen päähenkilö sanoo tanssivansa “killbeatin”, tapporytmin tahtiin, joka on harvinaisen toimiva kielikuva isomman luokan myllerrykselle. Bändin laulajan äänessä kuultava tuli ja tappura nostavat levyn kappaleiden tasoa selkeästi.
Levyn neljännessä, Drop Dead -nimisessä biisissä bändin muusikoiden kiistämättömän kova instrumenttiensa hallinta tulee esille kristallinkirkkaasti. Tässä yhtyeessä ei tunnu olevan heikkoa lenkkiä, vaan jokainen jäsen kiitää kaikilla sylintereillä. Rytmikitaran messevä jyskytys saa hienoa kontrastia ajoittain hyvinkin virtuoosimaisista lead-kitaratilutuksista ja viiltävän koukuttavista riffeistä. Yhtyeen rumpalin vaikuttava bassorumputyö yhdistettynä juuri sopivissa määrin käytettyihin symbaali- ja tom-filleihin luo yhdessä peruskalliomaista pohjaa ja luotettavuutta tuovan bassoraidan kanssa äänimaton, joka antaa levyn kappaleille massaa ja vääntömomenttia. Biisit eivät tunnu vain leijuvan ilmassa, vaan ne tarttuvat kuulijaan kunnolla kiinni.
Levyn kuudes kappale, Bloodlust, sisältää jälleen mukana huudettavaksi tarkoitetun koukuttavan kertosäkeen, jota ympäröi death metallin mieleen tuova suoraviivainen rumpurynnäkkö. Levyn soundi on on oikeastaan mielenkiintoinen juuri siksi, että se tuntuu yhdistävän onnistuneesti niin monia raskaan kitaramusiikin genrejä. Mukana on thrashille tyypillisiä tarttuvia riffejä, death metallille ominaista suoraa paahtoa, jopa groove metallin mieleen tuovaa rytmistä vaihtelua ja toisaalta esimerkiksi speed metallille ominaista kitaratilutusta. Lauluraita on tyyliltään paikoin örisevääkin huutolaulua, mutta mukana on kuitenkin toisaalta myös stadionrockille tyypillistä harkintaa liittyen lyriikoiden mukanalaulamispotentiaaliin.
Levyn loppupuolelta nostan kappaleen Sh*t Outta Luck, jonka tasaisesti katujyrän lailla etenevä rytmi on omiaan helpottamaan niitä päiviä, kun tulee noustua sängystä harvinaisen aggressiivisella kolmoissalchovilla suoraan sille surullisenkuuluisalle väärälle jalalle. Joskus vituttaa, ja tämä biisi toimii kyseiselle mielentilalle erinomaisena soundtrackina. Taisteluparina tälle biisille toimiikin sitä levyllä seuraava kappale Seize The Day, jonka viesti hetkessä elämisestä tuntuu maapallomme kaoottisessa tilassa päivä päivältä relevantimmalta. Albumin päätösraitakaan ei petä, vaan normaalisti rottamaisen matelun, nöyristelyn ja mielistelyn mieleen tuovan Damage Control -termin mukaan nimetty kappale kääntääkin asetelman päälaelleen ja määrittelee uudelleen, mitä damage control oikeasti tarkoittaa: “Isn’t it – violence – the only real damage control?”. Päätösbiisi on helposti levyn parhaiden kappaleiden joukossa.
Kaiken kaikkiaan Wake Up Frankie on ansaitusti nouseva bändi, joka näyttää debyyttialbumillaan omaavansa todellista potentiaalia suureen menestykseen. Musiikki on äänitys- ja miksausteknisistä lähtökohdista hiottua, muttei kuitenkaan millään mittareilla sielutonta. Käytännössä ainoa negatiivinen puoli levyllä omaan korvaani on se, että se on kymmenen biisiä putkeen täyttä mättöä ilman yhtäkään hengähdystaukoa. Jos levyllä olisi yksikin hieman hitaampi ja melodisempi kappale vaikkapa puolivälissä, se paranisi omissa korvissani vielä korkeammalle tasolle. Tämä on kuitenkin suhteellisen merkityksetön huomio, sillä kuka minä olen syyttämään rockbändiä liian kovaa rokkaamisesta? Tauot on nössöille.
Tällä levyllä on kunnon meininkiä, ja se merkitsee valtavasti. Tämä on perkeleen jykevää tavaraa, jonka tahtiin on varmasti tyydyttävää riehua menemään mosh pitissä – toivottavasti bändin keikkakalenteri onkin täynnä, sillä tämä levy livenä on varmasti mullistava kokemus. Yhdestä keikasta jo tiedän itsekin – Thrashrockin’ Beats -levyn julkaisukeikka on 14.9. Helsingissä On The Rocks-baarissa – luvassa varmasti hauska ilta. Toivotan bändin jäsenille railakasta levyjulkkariviikonloppua!
Tässä vielä albumilinkki uudestaan:
Tässä kaikki tänään, rock on!
