En itse pahemmin kuuntele saati arvioi iskelmää, mutta kun sitä kriitikon postilaatikkoon kilahti, niin pitihän se testaamaan mennä.
Wiitala, oikealta nimeltään Petri Viitala, on monessa sopassa keitetty laulaja Kuopiosta, ja hän julkaisi aivan äskettäin debyyttialbuminsa Ai Ai Kun Nuori Ois. Levyn instrumentaatiosta vastaa yhteensä viisi eri kokoonpanoa, joista jokaisen soundiin Wiitala solahtaa albumilla osaavasti sisään. Albumin musiikki on tyyliltään pitkälti iskelmää, mutta mukana on myös popahtavaa ja jopa hard rock -soundia, mukaan lukien kolme englanninkielistä rockabilly-kappaletta.
Albumin aloitusraita Ikuinen Rakkaus on tyypillistä klassisen melankoliselta kuulostavaa Suomi-iskelmää. Kappale on alkuperäistuotantoa, ja Wiitalan vahva ääni erottuu edukseen. Bonuspisteet myös rautalankakitarasta, sitä on mukava kuulla pitkästä aikaa.
Levy nousee todellisiin korkeuksiin kakkosbiisissä Tuurijuoppo, jonka blues-kitara ja rehti rakkaushuolten ja suomalaisen juomakulttuurin dikotomia yhdistettynä Wiitalan lähestyttäviin sanoituksiin ovat omiaan luomaan lohduttavan tunnelman. Tätä kuuntelisin mieluusti baarissa pitkän huurteisen äärellä. Kappaleen narratiivi luo mieleen kuvan juomaan ratkenneesta suomalaismiehestä, joka on kuitenkin pohjimmiltaan hyvä tyyppi, muttei vain osaa luovia rakkauden aallokossa tavalla, joka tuntuisi vapauttavalta eikä vain jonkinlaisen näkymättömän velvollisuuden täyttämiseltä. Voin hyvin kuvitella jonkun suurin piirtein keski-ikäisen äijänkörilään kuulevan tämän baarissa viimeistä tuoppiaan tyhjentäessään, ja tekevän biisin johdosta päätöksen kömpiä kuitenkin lopulta takaisin rakkaansa viereen eikä tyhjään hotellihuoneeseen.
Kolmosbiisi on levyn ensimmäinen coveri, versiointi Lauri Tähkän vuoden 2012 kappaleesta Polte. Toimiva tulkinta, mutta instrumentaatiota olisi sinänsä voinut halutessaan hieman innovoidakin ja tutkia teitä tuntemattomia. Noh, onnistunut coverbiisi nevertheless.
Meno jatkuu coverilla Somerjoen klassikosta Ikkunaprinsessa, joka on suurelta osin onnistunut suoritus. Pieniä miinuspisteitä tulee lauluraidasta, jota äänitettäessä on omien korvieni perusteella ollut mikissä hieman liikaa gainia, minkä johdosta Wiitalan revitellessä kunnolla kertosäkeissä äänitasot paukahtavat mittariin – signaali peakkaa. Rapatessa roiskuu, mutta ainakaan livekeikoilla tämän ei pitäisi olla ongelma, kunhan miksausasetuksiin muistetaan kiinnittää lisähuomiota. Sama ilmiö toistuu valitettavasti myös Juha Tapio-coverissa Jotain Niin Oikeaa ja Sorsakoski-coverissa Salattu Suru. Molemmissa tapauksessa itse laulusuoritukset on hoidettu ihan kunnialla, puutteet ovat läsnä vain niiden taltioinnissa. Eräs hyvä ystäväni ja kovin tuntemani Topi Sorsakoski-konossööri kommentoi vetoa: “Ei se Salattu Suru lähteny ihan ku Topilla, mutta harvallapa lähtee.” Yhdyn analyysiin – pisteet yrityksestä. Legendojen kenkiä on vaikea täyttää.
Levyn ensimmäinen akustinen kipale, cover Marko Haaviston & Poutahaukkojen kappaleesta Paha Vaanii, on erittäin mukavaa kuunneltavaa. Laulumelodiat sujuvat vaivattomasti, ja yhtyvät varmaan ja tunnelmalliseen kitarointiin. Levyn kiistattomia kohokohtia, suosittelen vahvasti.
Akustisessa Kari Tapion Extrapallo-coverissa on jotain hypnoottista. Vaikka laulun miksaus onkin omiin korviini hieman veikeä varsinkin suhteellisen aggressiivisten diskanttitaajuuksien kohdalta, niin jostain syystä en pysty kuitenkaan skippaamaan biisiä, suurelta osin Wiitalan miellyttävän lauluraidan takia. Helvetti että tekeekin yhtäkkiä mieli pelata flipperiä.
Levyn nimikkobiisi, cover Irwin Goodmanin kappaleesta Ai ai ai, kun nuori ois, tuntuu hieman aneemiselta. Tummanpuhuva rock-sovitus tuntuu jotenkin elottomalta verrattuna alkuperäisen kappaleen energisyyteen. Goodmanin äänessä on tiettyä röyhkeää räkäisyyttä jota vaaditaan myös keneltä tahansa, joka hänen kappaleitaan uskaltaa tulkita, ja se jää tässä versiossa puuttumaan, jättäen coverin ontumaan. Myös kitarasoundi, ns. tone, on omituisella rajalla raskaan ja kevyen välillä, lopulta epäonnistuen molemmissa.
Runoilija Hanna Katajarinteen sanoittama Melkein Ehjä Sydän onneksi nostaa tunnelmaa hard rock -soundillaan. Sanoitus on kaunista ja kitara energistä. Wiitala laulaa intohimoisesti aiheeseen kuuluvalla tavalla.
Harmillisesti levyn toinen Irwin-coveri Sepalus Auki jättää taas lähinnä kaipaamaan biisin alkuperäisversiota. Goodman on syystäkin Suomen kovimpia rock-legendoja, miehen räyhäkäs ääni ja taustasovitusten kiistämätön energisyys ovat molemmat asioita, joita on helvetin hankala matkia. Wiitalan ääni on soundiltaan puhdas, muistuttaen pikemminkin Arttu Wiskaria kuin Irwinin romurallimaista jyrinää. Goodmanin taiteen juopporellestysestetiikka saattaa hämätä kuulijat luulemaan, että biisit on tehty on jotenkin “vähän sinne tänne”, vaikka oikeasti kyseessä on timanttisen asiantuntevasti taltioitua MEININKIÄ JA MENOA, jota ei ole todellakaan helppo coveroida vakuuttavalla tavalla. Biisit rakentuvat niin vahvasti Irwinin kiistämättömään rock’n’roll-olemukseen, että niitä on todella vaikea versioida muilla tavoin ilman, että kuulijan korviin hiipii tunne jonkin puuttumisesta.
Levyn meininki nousee todella korkealle edellistä coveria seuraavassa rockabilly-alkuperäiskappaleessa Hey Little Sister. Tässä on todella hyvä fiilis, aitoa ja menevää rock’n’roll-rellestystä. Wiitalan ääni taipuu tähän genreen hyvin, ja Timo Juntusen sävellystaidot ovat kiistämättömän selkeät. Kappaleessa on myös mehevä, vaikkakin suhteellisen lyhyt kitarasoolo. Suosittelen.
Rakastan Magic World -kappaleen hyväntuulisia kitaramelodioita, ja Wiitalakin uskaltautuu äänensä äärirajoille onnistuneesti. Tämän biisin kitaransoiton elämäniloisuutta on lähes mahdoton vastustaa. Todella onnistunut alkuperäiskappale, jossa on myös mukana levyn paras kitarasoolo. Annan tälle erittäin vahvan suosituksen, ja sanoisin jopa, että tämä kilpailee Tuurijuoppo-biisin kanssa levyn parhaan kappaleen positiosta.
Tämä levy on suurelta osin onnistunut kokoelma covereita ja alkuperäistuotantoa. Soundeista tulee kesä mieleen, ja tämän levyn musiikki toimiikin varmasti suvereenisti elämää nähneen järvisuomalaisen kapakan taustamusiikkina, toivottavasti livenä esitettynä. Tämä levy vain vahvisti kaipaustani mökkeilyä kohtaan – pääsisipä jo Mäntyharjulle rantaravintola Kurkiniemeen. Oi kesä, tulisit jo!
Sivuhuomiona sanon, että levyn kansikuva ei ole oikein linjassa itse levyn musiikillisen sisällön kanssa. Kansikuvasta tulee mieleen jonkinlainen hämärä new wave -vemputus tai punk, tähän olisi sopinut omasta mielestäni mieluummin jokin perinteisempi, vähemmän editoitu kuva, vaikkapa solisti jossakin järvimaisemassa tai jonkin räsyisen kapakan edustalla.
All in all, mukavan kuuloista Suomi-iskelmää. Kuuntelemaan pääset täältä: https://open.spotify.com/album/7byiGFJI1uLtkFJvjdWeUz?si=85th9hdVTfCTiOAaNeCQYw
Näihin maanantaisiin, sateisiin tunnelmiin. See you!
