Tätä on odotettu. Vuonna 2019 julkaistun lupaavan Dying On The Mountain EP:n jälkeen bändi ilmoitti julkaisevansa 2020 ensimmäisen albuminsa, ja se on vihdoin täällä.

Kahden desert rock-ikonin perustama Big Scenic Nowhere on yhdistelmä rehellistä ja menevää rock-riffailua ja erittäin tunnelmallista ja välillä suorastaan rauhoittavaa kitarafiilistelyä. Fu Manchusta tuttu kitaristi ja basisti Bob Balch ja Yawning Manista tuttu kitaristi Gary Arce ovat koonneet uudelle albumilleen joukon Palm Desertin legendoja, ja tekijäkaartin kootun vuosikymmenten kokemuksen voi todellakin kuulla. On aika arvostella ihan helvetin hyvä levy.

Albumi alkaa kappaleella The Glim. Naamalle läjähtää heti ensimmäisestä sekunnista lähtien mahtipontista riffikultaa, joka tömistelee itsevarmasti eteenpäin. Marssin rikkoo säännöllisin väliajoin pieni kitarasooloilutauko, josta siirrytään aina yhtä sulavasti takaisin pääriffiin. Tämän kaiken sitoo yhteen Alain Johannesin (Queens Of The Stone Age, Them Crooked Vultures, Desert Sessions) vakuuttava laulusuoritus. Kappaleella soittaa bassoa Yawning Manista tuttu desert rockin grand old man Mario Lalli, rumpuja myöskin samaisessa bändissä soittava Bill Stinson, ja mellotronia Mos Generatorista tunnettu Tony Reed.

Albumi jatkuu puolitoistaminuuttisella punk-suorituksella nimeltä The Paranoid. The Paranoid on albumin heikoin kappale, mutta se tuo kuitenkin hyvin esiin Bob Balchin Fu Manchu-soundin. Kappale on ainakin sijoitettu kappalejärjestykseen toimivasti, sillä tämä rähinä ei olisi sopinut albumin rauhallisemmalle loppupuolelle.

Seuraavaksi on vuorossa Then I Was Gone. Kuten albumin ensimmäinen kappale, The Glim, Then I Was Gone on myöskin erinomainen sekoitus Fu Manchun menevämpää riffittelyä yhdistettynä Yawning Manin mieleen tuovaan rauhallisempaan tahtiin. Aggressiivisemmat osuudet katkaistaan todella rauhoittavilta kuulostavilla hitaammilla hetkillä. The Well-bändistä vierailevien vokalistien Lisa Alleyn ja Ian Grahamin laulu yhdistettynä vain muutamaan sitäkin merkityksellisempään syntikkasäveleen luo todella kauniita levähdyshetkiä.

Seuraavana tulee Mirror Image. Kappaleella soittaa bassoa itse Nick Oliveri (Kyuss, Mondo Generator, Queens Of The Stone Age). Tony Reedin laulu ottaa lavan haltuun ja kantaa kappaleen harteillaan, sillä vaikka taustainstrumentaatio ei olekaan kovinkaan huomiotaherättävä yksinään, se sopii erinomaisesti Reedin vokaaleihin. Kappaleen kitarasoundi on yksi sen kohokohdista, erittäin mehevää pörinää. Kappaleessa on asennetta, se kuulostaa pahaenteiseltä. Jotain on tapahtumassa ja pian, ja kuuntelija on valmistautunut kohtaamiseen jo pitkään.

Seuraava kappale on ylivoimainen suosikkini albumilta. Hidden Wall on juuri sellainen kappale, joka tuo mieleeni sen aavikon, jolta desert rock-genre on peräisin. Ilta on laskeutumassa, talossa on vain muutama ihminen, ja tunnelma on rauhallinen. Tähdet alkavat tulla esiin, kylmää kaljaa on vielä jäljellä niin paljon kuin sitä jaksaa juoda, ja huomenna ei tarvitse mennä töihin. Kappale saa tämän “aktiivisen yhteiskunnan jäsenen” haluamaan jättämään opinnot kesken ja muuttamaan Kaliforniaan Palm Desertille kuuntelemaan tunnelmallista desert rockia ja katselemaan tähtiä. Mikä vain on mahdollista, kun katselee taivasta. Universumissa on muutakin elämää, ja se elämä haluaa tulla juuri tänne fiilistelemään juuri tätä biisiä ja tissuttelemaan Coronaa.

Tony Reedin laulu ja sähköpiano, Per Wibergin suoritus koskettimissa, Bob Balchin ja Gary Arcen kitarat, Bill Stinsonin rummutus ja Mario Lallin basso sulautuvat yhteen yhdeksi parhaista desert rock-kappaleista koko genren historiassa.

Edellämainittua spirituaalista kokemusta seuraa kappale nimeltä Shadows from the Altar. Mukaansatempaava pomppiva rumpukomppi yhdistettynä tarttuvaan kitarariffiin ja Ian Grahamin ja Lisa Alleyn lauluun toimii hyvin. Kappale ei ole erityisen mieleenjäävä, mutta toimii kuitenkin.

Seuraavana on luvassa taas yksi albumin kirkkaimpina hohtavista hetkistä. En Las Sombras on Yawning Manin tuotannon mieleen tuovaa rauhallisempaa kitarameressä kellumista. Olen huomannut albumilla kaavan, jonka arvelin toistuvan jo ennen sen kuuntelua. Olen aina ollut suurempi Yawning Man-fani kuin Fu Manchu-fani, ja albumin kappaleista itselleni ovatkin kolahtaneet enemmän Yawning Manin tuotantoa muistuttavat kappaleet kuin Fu Manchu-vaikutteiset suoritukset.

Bob Balch ja Gary Arce ovat kuitenkin onnistuneet fuusioimaan omat tyylinsä keskenään erinomaisesti, mikä tekee albumista niin sujuvan. Tälläkin kappaleella vaihtelevat rauhallisemmat Yawning Man-tyyliset jammailuosiot ja säröisemmät Fu Manchu-vaikutteiset hetket, mutta siirtymät niiden välillä on tehty niin hyvin, että koko resepti vain yksinkertaisesti toimii.

Albumi jatkuu vahvana kappaleella Tragic Motion Lines. Tämäkin rauhallisesti alkava kappale on Tony Reedin laulama, ja hänen laulunsa onkin ehdottomasti kappaleen paras osa. Kappaleen rauhalliset osiot keskeytyvät välillä rankemmilla osioilla, joissa laulukin muuttuu intensiivisemmäksi, ja kuulostaa välillä suorastaan epätoivoiselta ja pahaenteiseltä samaan aikaan. Kappaleen lyriikat

Sometimes I wonder, wonder, wonder, wonder

Are we alone, alone, alone, alone

tuovat pakostikin mieleen jonkinlaisen ekstraterrestriaalin tahon.

Albumin lopettaa rauhoittava ja tunnelmallinen The War Years. Per Wibergin mellotron-taidot sopivat hyvin yhteen Tony Reedin laulun ja Bob Balchin rennon kitaran kanssa. Kappaleen hitaasta tahdista ja laulutyylistä tuli mieleen Pink Floydin ikoninen Comfortably Numb.

Bob Balch ja Gary Arce kasaavat albumilla kokoon joukon erittäin taitavia muusikoita, ja luovat uuden desert rockin kulmakiviteoksen. Nautin tästä albumista todella paljon, ja siksi se saakin arvosanaksi

9.