Mursin 12.7 oikean käteni olkaluun sen yläosasta. Olin kaverini kanssa pyöräilemässä, ja reitti oli itselleni uusi. Reitti kulki kohtuullisen leveää metsäistä hiekkatietä, mutta edeltävinä päivinä oli satanut kovaa, jonka takia reitin mäissä oli sateen muodostamia syviä uria.

Olin selvinnyt aiemmista mäistä hyvin, tosin reitillä oli tullut aikaisemmin vastaan yksi erityisen jyrkkä mäki, jossa käytin jo paljon jarruja. Kun reflektoin reissua, tuon mäen olisi pitänyt toimia varoituksena. Selvisin siitä pysyen pyörän selässä, mutta enemmänkin tuurilla kuin taidolla. Seuraavaa mäkeä en sitten enää klaarannutkaan.

Pyöräilyssä oikeanlainen jarrutustekniikka tarkoittaa sekä etu- että takajarrun käyttämistä samaan aikaan ja hallitusti. Näin jarrupalat edessä ja takana kuluvat samaa tahtia, ja pyörä pysähtyy tehokkaammin, sillä kitkan alaiseksi asetetaan molemmat renkaat vain toisen sijaan. Palaan tähän kohta.

Kaatumamäkeäni edelsi ylämäki, jonka olin polkenut innolla ylös. Reitti oli todella hauska ajaa, koska se oli täynnä jyrkkiä ala- ja ylämäkiä kauniin metsän siimeksessä, kuin jonkinlainen luomuvuoristorata konsanaan. Korvissani pauhasi myös nopeatempoinen drum and bass, ja sairaalasta kotiin päästyäni tarkistinkin last.fm:stä, mitä kappaletta olin kuunnellut kaatuessani. Kyseessä oli seuraava kappale, jonka kehotan lukijaa kuuntelemaan:

Musiikki on itselleni affektiivisempaa, eli tunteellisesti vaikuttavampaa, kuin keskivertoihmiselle, sillä minulla on psykiatrin toteama biologinen ominaisuus nimeltä erityisherkkyys. Uskallan kuitenkin väittää, että yllä linkatussa kappaleessa kohdasta 1:27 alkava uljain torvin ja pauhaavin rummuin varustettu 174 iskun minuuttitahtia eteenpäin jyskyttävä suoranainen musiikillisen siunauksen veroinen kertosäe saa kenen tahansa sykkeen nousemaan ja mielialan kohoamaan. Ei siis ole ihmekään, että minulla oli aivan liikaa vauhtia syöksähtäessäni alamäkeen.

Kun palasimme isäni kanssa hakemaan kuuseen lukittua pyörääni seuraavana päivänä, minulle aukesi, kuinka jyrkkä mäki oikeasti oli. En osaa kuvailla sitä asteissa, mutta ehkä samaistuttavampi kuvaus on tämä: Mäki oli niin jyrkkä, että se erottuu jyrkkyydellään. Sellainen mäki, jolle ei edes oikein löydy muistista vertaista, koska niin jyrkkään mäkeen törmää niin harvoin. Elämässäni näkemäni yhtä jyrkät mäet voin laskea (varsinkin tällä hetkellä) yhden käden sormilla.

Jutun jujuhan piilee siinä, että mäen jyrkkyyttä ei näe ylhäältä päin, paitsi hidastamalla huomattavasti, koska mäkeä ennen on ylämäki, joka peittää näkymän. Minä siis poljin huolettomasti alas mäkeen. Jälkeenpäin katsottuna mäessä olisi ollut helposti tilaa turvalliseen laskuun nopeassakin vauhdissa. Menin kuitenkin mäkeä alas ensimmäistä kertaa, säikähdin mäen jyrkkyyttä, ja onnistuin tietysti ajamaan eturenkaani sateen keskelle tietä muodostamaan uraan, tai pikemminkin rotkoon, vaikka molemmilla sivuilla olisi ollut vajaa metri tilaa polkea aivan tasaista tietä alas.

Palataanpa hetkeksi takaisin optimaaliseen jarrutustekniikkaan, kuten lupasin: Molemmilla jarruilla ja hillitysti.

On olemassa mielentila ja olosuhde, jossa tuo ei kannata, saati toimi: Paniikki, ja eturengas, joka ei pääse kulkemaan alamäessä vapaasti.

Kun molemmat jarrut pamauttaa pohjaan jyrkässä alamäessä, tapahtuu vain yksi asia: Pyöräilijä lentää tangon yli.

Ja niin minä todella tein.

Olisin ehkä saattanut selvitä pienemmällä kaatumisella, jos olisin asettanut painopisteeni pyörän takaosaan ja jarruttanut vain takajarrulla. Minusta tuntuu kuitenkin siltä, että taisin olla menossa tangon yli joka tapauksessa, koska etupyöräni oli todellakin syvällä urassa, ja se olisi vääjäämättä tyssännyt kiemurtelevan uran seinämään. Jostain syystä nojasin vielä hieman eteenpäin, kenties nähdäkseni tien selkeämmin, joten frequent flyer-kilometrejä taisi olla tulossa lähes vääjäämättä.

Ei huutoa. Ei itkua.

Kipua?

Kyllä.

Itsesi maasta löytäminen kovan pyöräilyturman jälkeen on aika surrealistinen kokemus. Ei tuollaisia höykytyksiä tapahdu kovinkaan usein lapsuuden jälkeen.

Ensimmäinen minuutti oli hämmennystä. En huutanut tai itkenyt, tosin vedet tulivat kyllä silmiin. Kaatumistani voisi kuvailla jopa tylsäksi. Miehenpökkelö lentää tangon yli sanomatta sanaakaan, kuuluu korkeintaan tömähdys. Lensin lähes koomisen sanattomasti, aivan kuin tekisin sitä päivittäin.

Ensimmäisen minuutin jälkeen tuli vahva epätoivo, jota seurasi noin kaksi minuuttia sekalaista voivottelua ja kiroilua. Onko olkapääni sijoiltaan tai murtunut? Miten helvetissä pääsen täältä pois?

Onneksi ystäväni oli polkenut reitin ennenkin, ja tiesi, että noin kolmensadan metrin päässä oli autotie, jota pitkin ambulanssi pääsisi paikalle. Hyvä, meillä on jonkinlainen suunnitelma!

Ai niin. Nyt pitäisi kävellä 300 metriä mukana käsi, jonka tilasta ei tiedä muuta, kuin että sitä särkee niin maan perkeleesti.

Jostain se tuli. Huumori. Henkinen puoleni alkoi taas olemaan koherentti, ja aloin delegoimaan tehtäviä ja käymään suunnitelmaa läpi. Olen rento ja erittäin huumorintajuinen henkilö, joten näin tilanteessa potentiaalia. Suustani tulivat ulos nämä repliikit, mitä todennäköisimmin puhtaan adrenaliinin voimalla:

“No niin, se mitä tehdään ensimmäiseksi on, että laitetaan soimaan Metallican Whiplash.”

Kaverini naurahti, mutta minä oikeasti tein sen. Tiesin, että musiikilla on minuun erittäin vahva tunteellinen vaikutus, joten tiesin sen voivan auttaa minua.

Luettelin seuraavan askeleen suunnitelmassa: “Jos sä pystyt ottaa tän mun repun tästä, ni sit ei muuta ku kävellä.”

Kaveri otti repun ja alkoi taluttamaan molempia pyöriä. Minä nousin seisomaan Whiplashin ensimmäisten sekuntien aikana. Kappaleen ensimmäiset 30 sekuntia olivat aivan täydellinen intro ja samalla soundtrack maasta ylös könyämiselleni. Kun olin ottanut ensimmäiset askeleeni, alkoi kohdasta 0:29 alkava mahtava ja nopeatempoinen osa biisiä soimaan. Silloin tapahtui jotain aidosti motivoivaa.

Tuo puhtaan energinen kohta kappaleessa aktivoi jotakin aivoissani, ja liskoaivoni, jotka olivat aikaisemmin pettäneet minut mäessä saattamalla minut paniikkiin ja äkkijarrutukseen, toimivatkin nyt avukseni. Mieleeni tulvi jokin kuva nyt jo vanhentuneesta miehen mallista, jonkinlainen kahdeksankymmentäluvun toimintasankari, jonka lihakset ovat rautaa, joka ottaa luotia rintaan, ja joka jaksaa silti rakastella tusinan naisen kanssa elokuvan lopussa.

“Vittu. Mähän kävelen tän vitun tien niin pitkälle ku tarvii, koska mä oon niin vitun kova jätkä. Mä pystyn tähän, vittu eihän tässä muukaan auta. Mä oon Terminaattori, mä oon vittu Rocky!”

Siinä oli sisäinen monologini. Karkeaa? Kyllä. Tehokas motivaattori murtuneen käden kanssa kävelemiseen? Erittäin. Metallica ja puhdas koko kehon läpi virtaava adrenaliini ovat aivan saatanan kova kombo.

Kun tilanne pistetään kontekstiin, uhoamiseni ja tilanteeni kuvaus kuulostavat ehkä ylidramaattisilta. Loppujen lopuksi minulta murtui osa kättä, ei jalkaa. Murtuma ei ollut avomurtuma, ja vaikka veristä hiekkatieihottumaa oli reisissä ja oikeassa kädessä, en ollut hengenvaarassa. Kyllä jo pelkällä adrenaliinilla pitäisi pystyä kävelemään 300 metriä.

Väitän silti, että Whiplash oikeasti auttoi minua. Vaikka hyvä mies onkin nyky-yhteiskunnassa tunneälykäs, herkkä, ja sujut oman kehonsa muodon kanssa, niin vielä nykyäänkin on tilanteita, joissa miehen pitää pystyä ajattelemaan itseään alkukantaisena petona, lähes koneena, joka tekee mitä pitää veren ja hien vuotaessa öljyttyjä rintalihaksia pitkin sähkökitaran soidessa ja luotien viuhuessa pään yllä.

Mieli on suurin vastustajamme, ja Metallica auttoi minua päihittämään sen dramaattisessa tilanteessa. Olen helvetin kiitollinen musiikin olemassaolosta. Ja pyöräilykypärien.