Kirjoittaminen on aina ollut itselleni aika helppoa. Jos aihe kiinnostaa edes vähäsen, tekstiä syntyy kyllä, ja se on auttanut koulutaipaleellani huimaavasti. Kirjoittaminen on myös yksi harvoja aktiviteetteja elämässäni, jossa pääsen säännöllisesti flow-tilaan. Kyllä siihen tilaan pääsee välillä videopeleissäkin, tai musiikkia tehdessä. Ajoittain heitot lentävät koripallossakin nätisti sukkana sisään. Kirjoittaminen on kuitenkin se aktiviteetti, jossa pääsen flow-tilaan kaikista useimmin, joka saattaa toki johtua siitä, että kirjoittamisen taitoa paljon harjoitankin.
Flow-tila kirjoittaessa tuntuu helvetin hyvältä. Se tuntuu siltä, että kaikki on hallussa, ja aivot juoksevat kauniita lauseita muodostaen kirjoittavia käsiä nopeammin. Käsitteet muodostavat yhteyksiä, joista muodostuu selkeitä lauseita. Tekstiin sujahtaa huumoriakin, ja jopa kirjoittaja itse nauraa omalle tekstilleen. Vaikeat tunteet saavat lähes runollisen kirjallisen ilmaisumuodon, joka inspiroi, lohduttaa ja motivoi. Keskinkertaisestakin biisistä saa kirjoitettua viihdyttävän lauseen, ja huonon biisin kohdalla saa artikuloitua täsmälleen, miksi ei tykkää biisistä. Adjektiivit singahtelevat lauseisiin, loksahtaen nätisti paikalleen.
Aina ei kuitenkaan huvita kirjoittaa. Uskaltaisin jopa sanoa, että useimmiten ei huvita kirjoittaa. On houkuttelevampaa mennä pelaamaan videopelejä, tai piikittämään tiktokkeja varpaiden väliin.
Myönnän, että juuri nyt ei huvita kirjoittaa. Teen sen silti. Nyt on kuun 27. päivä, ja silloin tähän blogiin tulee teksti, koska niin olen itselleni luvannut, ja olen jääräpäinen paskiainen. Aihetta en tekstille keksinyt, eikä mieleen tullut uutta albumiakaan, josta olisin saanut kirjoitettua mielenkiintoisen arvion. Myönnän myös sen, että levyarvio tekstilajina vaatii kirjoittajaltaan paljon enemmän keskittymistä ja panostusta kuin tällaisen vapaamuotoisen jaarittelublogitekstin kirjoittaminen, ja en juuri nyt saa kutsuttua riittävää keskittymistä käyttööni.
Rosvovaltio Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, ja se vituttaa. Ei minulla mitään Venäjän kansalaisia vastaan ole, ja vaikka alkukantaiset liskoaivoni niin ehkä haluaisivatkin tehdä, en aio viitata heihin sanalla ryssä, vaan sanalla venäläinen. Venäjän johto, se taas on revitty niin syvältä vanhan miehen peräreiästä, että oksat helvettiin. Mikä siinä on, että pitää lähteä maailmalle pyssy kädessä riehumaan, vaikka voisi rauhassa dokata datšalla Russian Standard Platinumia oligarkkikavereiden ja silikonipalkintovaimojen kanssa? Putinkin on varmaan miljardööri, sen kuin lopettaisi duunit ja hankkiutuisi huumekoomaan, joka vetää vertoja Fear and Loathing in Las Vegas-kirjan toilailuille. Ostaisi vaikka kivan urheiluauton ja ajelisi sillä ympyrää.
Mutta kun ei. Kun pitää mennä naapuriin öyhöttämään.
Onneksi naapuri on sinnikäs.
Naapuri ei luovuta.
Naapuri laittaa kohta uhmaikäkarhulle sulakkeet kurkkuun.
I stand with Ukraine.
