Enää vain muutama viimeinen deadline on paukuttamatta läpi, mutta muuten vappu ja varsinkin kesäloma ovat itselläni aivan nurkan takana. Valmistuin – tai tarkemmin valmistun tänä keväänä musiikkitieteen kandidaatiksi, kunhan täytän vielä todistushakemuksen. Pointti on se, että homma on noppien määrän ja kandidaatintutkielman hyväksymisen osalta paketissa, ja jäljellä ovat enää muodollisuudet.
Aloitin opiskelun Turun yliopistossa vuoden 2019 syksyllä – terävimmät lukijat saattavat muistaa, että maailmassa tapahtui jotain poikkeuslaatuista vuoden 2020 alussa, mutta siitä lisää vasta hetken päästä.
Meno tuntui ajoittain melko hektiseltä ensimmäisenä lukukautenani, osittain siksi, että kaikki oli vielä niin uutta, ja osittain siksi, että valitsin muutaman kurssin liikaa suoritettavakseni, koska en vielä osannut hahmottaa työmäärää. Kaikki kurssit menivät kuitenkin läpi ilman uusimista, ja vielä salonkikelpoisin arvosanoinkin.
Alussa oli suoritettavana perusopintoja, jotka olivat yhteisiä musiikkitieteen, mediatutkimuksen ja taidehistorian fuksien välillä. Itse pidin tästä systeemistä, jokaisen suuntauksen kursseilta pystyi hyödyntämään tietoa, vaikka valitsikin lopulta pääaineekseen jonkin muun suuntauksen. Itse valitsin vuoden 2020 alussa pääaineekseni musiikkitieteen, mutta mediatutkimuksen ja taidehistorian perustiedosta oli hyötyä myös musiikkitieteen opiskelussa.
En osallistunut opiskelijarientoihin ensimmäisenä vuotenani, enkä itseasiassa toisena tai kolmantena vuotenanikaan. Ensimmäisen vuoden kohdalla tämän taustalla olivat pääasiassa uuteen elämään sopeutumisen vaatimat henkiset ponnistukset ja tunne siitä, että minun piti vielä kypsyä ihmisenä, jotta uskaltaisin osallistua meininkiin. Toki yksi vaikuttaja oli myös vakaa keskittymiseni opiskeluun. Minulla ei ollut mitään opiskelutovereitani vastaan, yhteisö oli mukava ja vastaanottavainen, mutta koin, että minun oli pakko keskittyä kunnolla opiskeluun, jotta pärjäisin. Myös ensi kertaa omillaan asuminen 19-vuotiaana tuntui jännittävältä, enkä olisi ehkä kyennyt käsittelemään rankkoja krapuloita kovinkaan rakentavilla tavoilla tuossa nuoressa iässäni. En toki tarkoita, etteikö opiskelijatapahtumiin voisi osallistua selvinpäinkin, mutta… ollaan nyt realistisia, harva siellä pelkkää vissyvettä litkii.
Pääsin yliopistoon vasta toisella yrittämällä, ja silloinkin ns. “by the skin of my teeth”, ylitin sisäänpääsypisteiden alarajan yhdellä (1) pisteellä. Kun olin vihdoin päässyt sisään, halusin pitää fokuksen opinnoissa. Mainitsen myös sen, että ensimmäisen vuoteni keväällä koronapandemia oli jo täydessä vauhdissa, joten sekin vaikutti tekemisiini: kun pahin opintosuma oli hellittänyt, ei osallistuttavia tapahtumia enää ollutkaan. Loikkasin takaisin Espooseen vanhempieni luokse alkuvuodesta 2020, sillä siellä opiskeleminen oli mukavampaa kuin opiskelijayksiössäni yksin kyhjöttäminen.
Ensimmäisenä yliopistovuotenani suoritin 71 opintopistettä, 11 pistettä enemmän kuin suositeltu 60. Suoritus ei tuntunut mitenkään ylitsepääsemättömän rankalta. En sano tuota rehennelläkseni, vaan pikemminkin motivoidakseni – kun keskittyy, suositellun 60:n opintopisteen ylittäminen ei ole mikään mahdottomuus kenellekään. Harva meistä pystyy Hesarissa välillä näkyviin yli sadan opintopisteen vuositahtisuorituksiin, mutta kyllä se 60 noppaa on aivan useimpien opiskelijoiden saavutettavissa.
Ensimmäisestä opiskeluvuodestani mainitsen vielä sen, että silloin laitoin myös tämän blogin pystyyn, vuoden 2020 alussa. Aika kuluu nopeasti.
Toinen yliopistovuoteni menikin sitten kokonaan etänä. Taisin käydä kampuksella yhden kerran koko lukuvuonna, ja silloinkin vain suorittamassa muutaman sähköisen tentin Exam-järjestelmässä – motivaatio tuohon reissuun oli erittäin matala, varsinkin kun toinen tenteistä oli pakollinen virkamiesruotsin kirjallinen säätö, mutta tulipahan tehtyä.
Kun nyt muistelen lukuvuotta 2020-2021, en suoraan sanottuna muista opinnoista paljoa. Kyseisenä lukuvuonna kävin toki kaikkien aikojen suosikkiyliopistokurssini, University of Chicagosta vierailleen María A. Gutiérrez Bascónin (PhD) opettaman Reading and Visualizing Cuba after 1959 -kurssin, jossa käsiteltiin Kuuban vallankumouksenjälkeistä elämää. Kurssi oli osa sivuaineeni, Pohjois-Amerikan tutkimuksen opintoja. Jumalauta, siinä oli kyllä harvinaisen mielenkiintoinen ja todella taidokkaasti opetettu kurssi. Koko kurssi opetettiin etänä Zoomin kautta, ja se ei tuntunut lannistavan tunnelmaa yhtään, mikä oli suoranainen ihme, sillä yleensä Zoom-kurssit ovat melkoista tervassa juoksua. Itselleni Zoom-kurssit ja etäopetus ylipäätään kelpasi kyllä, sillä kursseja sai käydä oman kodin rauhassa, eikä tarvinnut löntystää aina kampukselle istumaan luentosaliin tai luokkahuoneeseen, mutta ymmärrän kanssaopiskelijoideni kyseistä opiskelumuotoa kohtaan mahdollisesti kokeman vitutuksen. Varsinkin minkäänlainen ryhmäkeskustelu tuossa Helvetin huoneista pimeimmässä, breakout roomissa, oli aina suoraan vanhan miehen peräreiästä. Itse olin aina valmis keskustelemaan, ja usein käytännössä monologia pidinkin, sillä monet muut opiskelijat pitivät näytöt, ja joskus jopa mikitkin, pimeinä. Ei siinä, ymmärrän kyllä, että kaikilla on rankkaa ja pandemia vituttaa, mutta ei se muutaman minuutin jutustelu nyt voi jumalauta niin ylitsepääsemätön este olla, etteikö siihen osallistua voisi, jos ei muusta, niin edes kunnioituksesta kanssaopiskelijoiden aikaa kohtaan.
Toisena yliopistovuotenani kahmin kasaan 69 opintopistettä, eli kasassa oli yhteensä 140 noppaa. Virkamiesruotsikin tuli suoritettua, tuo Ruotsin herrasvallan ajalta peräisin oleva arkaainen jäänne. Hyi helvetti, onneksi sitäkään ei tarvitse enää lusia. Itse olin kohtalaisen hyvässä asemassa, yläasteella ja lukiossa opiskeltu pitkä ruotsi varmisti sen, että ilman kovinkaan suurta harjoittelua ruotsin suullisesta osuudesta tuli 4, ja kirjallisesta 2 – asteikolla oli vaihtoehtoina vain 4 ja 2.
Kolmosvuotena edessä oli se, mikä monia vaikuttaa pelottavan, eli kandidaatintutkielman kirjoittaminen. Itseäni se ei pelottanut, olin tiennyt kandiaiheeni jo ennen kuin edes pääsin yliopistoon sisään. Kandini oli käytännössä valmis tammikuussa, eikä opponoinnin jälkeen tarvinnut tehdä kuin aivan pieniä muutoksia ja lisäyksiä. Olin kandidaatintutkinnon mahdollisen rankkuuden pelossa napsinut tavallista vähemmän kursseja suoritettavakseni, joten loppukeväästä otin vähän kiriä, ja lopulta suoritin kolmosvuonna 60 opintopistettä. Kolmannen vuoden lopussa kasassa on nyt siis tasan 200 noppaa, eli kandidaatintutkinnon vaatimat 180, ja 20 nopan etumatka maisterintutkintoa varten.
Kakkos- ja etenkin kolmosvuonna kasvoin ihmisenä paljon. Uskalsin vihdoin tulla ulos kuorestani, ja kävin nautiskelemassa kavereiden kanssa opiskelijaelämäntyyliin kuuluvalla tahdilla olutta harva se viikko, ja uskalsin muutenkin kokeilla erilaisia uusia asioita. Oluesta tuli rakas harrastus, ja Untappd-sovelluskin ilmoittaa nykyään, että olen maistanut jo 163:a erilaista olutta. Keväällä valmistimme tuota jumalten nektaria kaverin kanssa jo itsekin, tosin tällä ensimmäisellä kerralla turvauduimme vielä olutuutteeseen tullaksemme tutuiksi käymis- ja pullotusprosessin kanssa, emmekä tehneet vielä mäskäystä itse.
Ihmisenä kasvu ei kuitenkaan tapahtunut pelkästään alkoholin ympärillä tai sen takia – se ei olisi kovinkaan rakentava perustus, jonka päälle ihmisyyttä rakentaa. Olosuhteeni tuntuivat vihdoin tutuilta, ja opinnot tuntuivat siltä, että ne sujuivat helposti, joten muullekin elämälle alkoi olla tilaa. Elämä alkoi muutenkin avautua, ja etenkin pandemia alkoi pikkuhiljaa väistyä. Toki se on vieläkin täällä, mutta esimerkiksi baariin tai vain isommalla porukalla kaverin luokse uskalsi viimein mennä ainakin tämän 2022-vuoden paikkeilla.
Ennen yliopistoon pääsyäni en ollut aivan varma siitä, tulisiko musiikkitiede olemaan se aine, josta olen oikeasti kiinnostunut. Päätökseni hakea lukemaan tätä monille ihmisille tuntematonta ainetta varmistuu kuitenkin aina oikeaksi, kun hoksaan, että saan kirjoittaa esseitä Slayeristä, Taylor Swiftistä, Palm Desert -skenestä, drum and bassista, ja melkein mistä vain musiikkiin liittyvästä, ja se on pitkälti kaikki, mitä minulta odotetaankin. Tekstejä saa tehdä omista kiinnostuksenaiheista ja lähtökohdista käsin, ja se on todella mahtavaa.
Tämän vuoden syksyllä aloitan viimeisen, eli neljännen vuoteni yliopistossa. Suoritan kandimaisterin viiden vuoden sijasta neljään vuoteen, ainakin, jos matkaan ei tule mitään suurempia mutkia. Yliopistot ovat lahja ihmiskunnan sivistykselle, ja olen erittäin iloinen, että pääsin sisään kuluttamaan samoja penkkejä kuin niin monet fiksut ihmiset ennen minua. Kevät lämpenee, kohta kaupasta saa taas Fat Lizardin Salty Beach Gosea, ja pian pääsee jo mökillekin temmeltämään. Jumalauta, me selvitään.
Mahtavaa vappua kaikille, ja muistakaa välivesi!