Sain kello kahden paikkeilla sunnuntain ja maanantain välisenä yönä 20.2.2023 musiikkitieteen pro gradu -tutkielmani valmiiksi – kirjoitetuksi, editoiduksi, yliopiston Word-tiedostomuotoiseen tutkielmapohjaan Google Docs-tiedostosta pala palalta siirretyksi. Tutkielmani on nimeltään Marble Floors and Missed Calls: A Close Reading of Narratives of Success in 2010s U.S. Rap Lyrics, ja analysoin siinä yhdentoista jenkkiräpkappaleen lyriikoita ja niissä esiintyviä kuvauksia menestyksestä. Saatan kirjoittaa tutkielmasta muutamien seuraavien kuukausien sisällä blogitekstin, jossa perehdyn tarkemmin löydöksiini.

Itse kirjoittamisen ja tutkimuskirjallisuuden lukemisen ulkopuolella prosessin eniten aikaa vienyt osa oli lähdeluettelon editointi sellaiseen kuntoon, että se täytti kaikki oikeat muotoseikat. Jostain syystä Turun yliopiston musiikkitieteellä on oma referenssioppaansa, jossa lähdeluettelon muotoseikat on lueteltu. Sinänsä tämä opiskelijamäärältään melko pieni oppiaine ei varmasti ole ainutlaatuisessa asemassa, muillakin Turun yliopiston yksiköillä on varmaankin omat viittaustyylinsä. Pointtini onkin se, että miksi oppiaine, jonka opiskelun aloittaa käsitykseni mukaan vuosittain alle 20 ihmistä, on kehittänyt oman viittaustyylinsä? En näe tämän erillisen tyylioppaan käyttämisestä olevan mitään hyötyä, pikemminkin pelkkää haittaa. Avaan seuraavaksi uniikin viitetyylin ongelmia.

Käytin lähteidenhallintaohjelmanani Zoteroa, jota voin suositella lämpimästi muillekin. Zoteron käyttö on hyvin intuitiivista, ja tietokoneelle ladattavaan pääohjelmaan yhdistyy myös selainlisäosaksi ladattava apuohjelma, jonka avulla lähteitä voi raapia todella helposti suoraan nettisivuilta. Teknologia, joka toimii lopulta todennäköisesti melko yksinkertaisilla ideoilla, oli silti itselleni kuin magiaa – pystyin navigoimaan jonkin tutkimusartikkelin nettisivulle, ja yhdellä klikkauksella Zoteron selainlaajennus nappasi artikkelin tiedot suoraan selaimestani ja siirsi ne säilöön Zoteron pääohjelmaan viitteenä, jossa olivat kaikki artikkelin tarpeelliset julkaisutiedot. Aivan helvetin kätevää. Zoteron kaltaisen ohjelman pointti, lähteiden järjestelyn ohella, on se, että käyttäjä voi generoida tallentamistaan lähteistä napin painalluksella automaattisesti täydellisesti muotoillun lähdeluettelon. Zoteroon on valmiiksi asennettu muutamia erittäin tunnettuja ja klassisia viiteformaatteja, joihin mahtuvat esimerkiksi APA ja Chicago. Sen ohella ohjelmaan on sisällytetty tyylikirjasto, jossa on tällä kirjoitushetkellä ladattavissa 10380 viitetyyliä. Kun painaa nappulaa “Show only unique styles”, määrä tippuu noin kahteen ja puoleen tuhanteen, jota pidän silti erittäin vaikuttavana lukuna. Kirjastosta voi latailla helposti lisää automaattisesti asentuvia viittaustyylejä sydämensä kyllyydestä. Yllätyksekseni löysin jopa neljä suomalaista formaattia: Helsingin Yliopiston teologisen tiedekunnan suomenkielisen tyylin, Jyväskylän yliopiston kemianlaitoksen suomenkielisen tyylin, Haaga-Helia -ammattikorkeakoulun (todennäköisesti muunnellun) Harvard-tyylin ja Metropolia-ammattikorkeakoulun Suomen kontekstiin muunnellun Harvard-tyylin.

Nerokkaimmat lukijat huomasivat kenties, että tuohon listaan ei “yllättäen” sisältynyt Turun yliopiston pikkuriikkisen musiikkitieteen oppiaineen viitetyyliä, sillä kukaan ei ole luonut sille omaa ladattavaa viitetyyliä. Kuka vain voi täysin ilmaiseksi luoda uusia ja editoida olemassa olevia viitetyylejä itse, mutta vilkaistessani editoria ja sen ruudulleni väläyttämää pitkää listaa, jossa vilisi Boolean-operaattoreita ja HTML/CSS-kieliltä näyttävää tekstilitaniaa, totesin, että editorin sujuvan käyttämisen oppimiseen ja viitetyylin luomiseen menisi enemmän aikaa kuin lähdeluettelon tekemiseen manuaalisesti. Tyydyin siis generoimaan bibliografiani American Political Science Associationin tyyliformaatilla, jossa oli edes muutamia tyylillisiä samankaltaisuuksia Turun yliopiston musiikkitieteen referenssioppaaseen. Siirsin tämän bibliografian Google Docs-tiedostoon, ja referenssiopas yhdellä näytöllä ja bibliografia toisella editoin manuaalisesti lähdeluettelon noin viisikymmentä viitettä musiikkitieteen viiteformaatin tyyliin. Tässä kohtaa oli todellakin sellainen olo, että nyt jos koskaan teen TYÖTÄ JOLLA ON TARKOITUS! Viitteen vuoden piti olla muodossa “(2017)” eikä “2017.” Musatieteen formaatissa piti olla koko etunimi ja sukunimi (jota sinänsä pidän ihan fiksuna), pohjaformaatissani mainittiin vain etunimen ensimmäinen kirjain ja sukunimi tietysti kokonaisena. Musatieteen formaatissa viitteessä mainitun nimen jälkeen ei tullut pistettä “Meikäläinen, Matti”, pohjaformaatissa taas tuli “Meikäläinen, Matti.”. Molemmat vaihtoehdot ovat selkeitä, pointtini on lähinnä se, että nämä pikkuriikkiset tyylierot ovat täysin mielivaltaisia, ja niiden korjaaminen jokaiseen viitteeseeni vei täysin turhaa aikaa.

En millään kykene ymmärtämään, miksi näin pieneen oppiaineeseen on täytynyt luoda oma referenssioppaansa sen sijaan, että käyttäisimme vain jotakin tunnettua, jo olemassa olevaa referenssityyliä. Tämä ongelma oli itseasiassa vielä vittumaisempi kanditutkielmani kohdalla, sillä viittasin kandidaatintutkielmassani sellaisiin viitetyyppeihin, kuten dokumenttielokuviin, joille ei edes ollut määritelty musiikkitieteen referenssioppaassa viiteformaattia, ei niin tekstinsisäistä kuin bibliografiaan sisältyvääkään. Muistan tämän aiheuttaneen valtavan määrän kuvainnollista päänsärkyä, sillä minun piti huimalla kolmen vuoden yliopistokokemuksellani luoda itse oma viiteformaattini, jolla pystyin viittaamaan esimerkiksi dokumenttielokuvan kohtauksiin ajallisesti tekstinsisäisesti selkeällä tavalla. Tätä ongelmaa ei yksinkertaisesti ole tunnetumpien viiteformaattien kanssa, sillä niitä käyttävät niin monenlaiset eri tutkijat, että jokaiselle lähdetyypille tai aineistotyypille on jo olemassa viitesääntö, ja ohje siihen löytyy yksinkertaisesti googlaamalla “how to cite a documentary in MLA”. ITSE JOUDUIN TEKEMÄÄN JUURI NOIN, kopioin tapani viitata elokuviin MLA-formaatista, jossa tekstinsisäinen viittaus tehdään tyylillä (Title of Documentary hh:mm:ss).

Tässä ohjeeni yliopistojen virkamiehille: Jos teet omalle yliopistoyksiköllesi oman, uniikin viittaustyyliin, niin varmista nyt perkeleessä, että se sisältää ohjeet mahdollisimman monelle eri aineistotyypille ja lähdetyypille! Näin varmistat, ettei opiskelijoiden tarvitse itse kehittää tietylle aineistotyypille omaa viitetapaansa, joka tuhoaa yhtenäisen viitetyylin tarkoituksen luomalla tilanteen, jossa kaksi eri opiskelijaa saattaa viitata tutkielmissaan samaan aineistotyyppiin eri tavalla, koska ohjetta viittaamiseen ei löydy oppiaineen omasta, yhteisestä referenssioppaasta.

Oikea vaihtoehto olisi vain nöyrtyä, olla fiksu ja looginen, ja ottaa käyttöön joku ns. suuren maailman viitetyyli, kuten APA tai MLA tai Chicago tai Harvard, jotta opiskelijat voisivat generoida bibliografiansa automaattisesti, ja heiltä säästyisi valtavasti vaivaa. Tämä myös helpottaisi esimerkiksi englanninkielisten julkaisujen tekemistä niiden opiskelijoiden kohdalla, jotka päättävät jatkaa uraansa akateemikoina, sillä opiskelijat olisivat jo tottuneet viittaustyyliin, jota käytetään kansainvälisissä tiedejulkaisuissa.

Pähkinänkuoressa: Ei ole mitään helvetin järkeä, että vuosittain alle kaksikymmentä ihmistä sisään ottavalla oppiaineella on käytössään oma takapajuinen referenssioppaansa jonkin tunnetumman ja yleisemmin käytetyn referenssityylin sijaan. Nykyinen tilanne haaskaa opiskelijoiden aikaa.

Huh, nyt kun sain purettua lähdeluetteloraivoani, pääsen vihdoin puhumaan tämän blogitekstin pääaiheesta, kirjoittamisesta ja oikeastaan opiskelusta ylipäänsä maisterintutkinnon loppumetreillä.

Vaikka sanoinkin tekstin alussa saaneeni pro gradu -tutkielmani valmiiksi, niin prosessi ei sinänsä ole vielä lopussa. Tällä hetkellä tutkielmani on graduohjaajani syynäiltävänä, ja odotan pienoisella kauhulla, minkälainen tulva muutos/parannusehdotuksia Word-tiedostoon sisällytettyjen kommenttien muodossa sähköpostiini on lähiaikoina tulossa. En pelkää palautetta itsessään, ohjaajani on todella kovatasoinen akateemikko ja tietää kyllä mistä puhuu, eikä palaute ole henkilökohtaista, vaan sen tavoitteena on tutkielman laadun parantaminen. Oma ongelmani onkin nimenomaan se, että olen jo nyt todella tyytyväinen tutkielmaani, koen sellaisia vahvan tyytyväisyyden tunteita, joita harvoin tunnen omia luomuksiani kohtaan. Minusta tuntuu kerrankin siltä, että jokin luomani teksti on viilattu niin perkeleen hyvään timantinkovaan muotoon kuin omat taitoni vain suinkin mahdollistavat. Minulla oli kerrankin sekä aikaa että motivaatiota puskea itseni kielellisten ja sinänsä tieteellistenkin kykyjeni kaukaisimmille rajoille. Ainahan minä parhaani yritän, mutta nyt tuntui nimenomaan kerrankin siltä, että myös saavutin sen parhaani, saavutin sen standardin, johon tiedän parhaimmillani yltäväni.

Päässä oleva visioni tutkimuksestani oli itselleni kristallinkirkas, ja sain kun sainkin sen toteutettua juuri siten, miten sen graduprosessin alussa suunnittelin ja unelmoin. Itse olisin suoraan sanottuna ollut jo valmis lähettämään tutkielmani suoraan viimeiseen arviointiin, jossa kaksi oppiaineen henkilökunnan jäsentä antavat tutkinnosta arvionsa, ja jonka jälkeen tutkielma etenee käsittääkseni laitoksenjohtajan pöydälle, jossa prosessi sinetöidään loppuun. Olen melko kunnianhimoinen, ja haluaisin tietysti mielelläni saada gradustani hyvän arvosanan, mutta olen tutkielmaani jo sen nykyisessäkin muodossaan todella tyytyväinen.

Sinänsähän gradun arvosanalla ei esimerkiksi työelämässä ole ymmärtääkseni juuri minkäänlaista merkitystä. Asia on kuitenkin niin, että jos oma elämä on pyörinyt seitsemänvuotiaasta asti pääasiassa koulumenestyksen ympärillä lähes kaiken muun kustannuksella, ja opiskelu-ura on näin 23-vuotiaana tulossa yli puolentoista vuosikymmenen jälkeen viimein päätökseensä, on omaa päätään hyvin hankala yhtäkkiä treenata pois ajattelumalleista, joissa arvosanoille asetetaan suuri arvo. Tässä puhutaan kuitenkin lopulta tekstistä, jonka tekemiseen on mennyt musiikkiaineiston kuuntelun, tutkimuskirjallisuuden lukemisen, itse tekstin kirjoittamisen, ja merkittävimmin tutkimusaiheen analyyttisen ajattelun muodossa satoja tunteja. Kyseessä on kokonaisen seitsemäntoistavuotisen opiskelu-uran kulminaatio, kaikkien perse pulpetissa kulutettujen vuosien viimeinen crescendo. Noh, minkäs teet. Ainakin teksti on nyt tehty, ja sen myötä voin viimein sanoa, että olen todella onnistumassa suunnitelmassani suorittaa kandidaatin- ja maisterintutkinto neljässä vuodessa viiden sijaan. Suurin vuori on jo selätetty, jäljellä on enää vain aivan muutama viimeinen kurssi. Viikkoaikatauluni koostuu loppukevään ajan kaikista hektisimmillään kahdesta kampuksella paikan päällä järjestettävästä luennosta, loput kursseistani ovat itsenäisiä verkkokursseja. Rauhallisempi aikataulu kelpaa itselleni vallan mainiosti. Kesää odotellessa!

Ei mulla muuta, mukavaa maanantaita ja tsemppiä suoritukseen!