Tänään postilaatikkooni kilahti alternative rockia, mikä oli iloinen yllätys. Vaikka Lohjasta paikkana on sanottu historian saatossa vaikka mitä, niin kyllä sieltä kuuntelukelpoista ysäritunnelmointia ainakin kumpuaa. Love Bird on vuonna 2019 kokoonpanonsa vakiinnuttanut rockyhtye, joka julkaisi tänään debyyttikokopitkänsä nimeltä Traumaroots. Heti alkuun on ainakin sanottava, että Traumaroots on erinomainen levynnimi, se ilmentää grunge-tunnelmaa ja estetiikkaa todella osuvasti.
Itse Traumaroots-levyn musiikki muistuttaa kaikista klassisista grungebändeistä eniten Nirvanaa, mutta bändin kitaramies sisällyttää ajoittain mukaan metallimaisia sooloja, jotka tuovat mieleen myös Soundgardenin ja Alice in Chainsinkin tyylin. Basisti osaa myös jyskyttää menemään sopivan jykevällä soundilla, ja rumpali pitää vahvalla otteella orkesterin ruodussa.
Levyn aloituskappale Happy on viisas valinta aloitukseksi, biisin lauluraidat yhdistävät onnistuneesti melankoliaa, aggressiota ja apatiaa, ja kitaratyö on mukavan kuuloista.
Ajoittain levyn miksauspuoli jättää valitettavasti toivomisen varaa, kuten kakkoskappaleella Hollow Man, jonka instrumentaatio on toimivaa, mutta peittää lauluraidan alleen tavalla, joka vaikeuttaa ikävästi sanoista selvän saamista. Kappaleen kitarasoolosta kuitenkin bonuspisteitä.
Reflections-kappaleen melodiat ja tunnelmointi ovat mieleeni, ja lauluraitakin on miksattu sopivasti. Levyn parhaimmistoa.
Yelling on hieman ironinen angstausbiisi, jossa lauluraita uhkaa taas harmillisesti ajoittain peittyä instrumentaation alle. Kappaleen kertosäe, jossa laulaja huutaa sanaa “yelling” on kuitenkin hauskan kuuloinen, ja biisin kitarasoolo on koko levyn paras, kepittäjä on päästetty aivan valloilleen.
Killer Queen -kappaleessa basisti pääsee omiin oikeuksiinsa, ja lauluraita on myös nostalgisen kuuloinen ja toimiva. Tunnelma menee ajoittain aika selkeäksi Kurt Cobain-fanittamiseksi, mutta se annettakoon anteeksi, sillä kappale on kuitenkin onnistunut, eikä pelkkä Nirvana-pastissi, vaikka hyvin lähellä rajaa käydäänkin.
Myönnän, että Plastic Babiesin laulusuoritus kaipaisi omaan korvaani pientä viilausta, melodia etsiskelee tällä hetkellä kännissä kotiaan kuin aamuyöllä kebabbilasta kerrostalon hissiin kompuroiva sekatyömies. Happens to the best of us.
Nostan vielä albumin loppupäästä biisit Downtown ja All In All. Downtown-kappaleessa erityisesti rumpalin fillit ja muu yleinen komppisuorittaminen on erittäin miellyttävää kuunneltavaa. Tästä biisistä käy myös selkeästi ilmi, että bändin laulajakin pysyy halutessaan hienosti nuotissa, hän vain ilmeisesti ajoittain kapinoi restriktiivisiä musiikkiteorianormeja vastaan omalaatuisilla melodiavalinnoillaan, kuten kappaleessa Plastic Babies. Myös All In All -kappaleessa rumputyö on jälleen kerran mieluisaa kuunneltavaa. All In All on melankolinen, hidastempoinen lopetusbiisi, joka oli fiksu valinta albumin päättäjäksi. Tässä biisissä kaikki bändin osaset loksahtavat yhteen ja saattavat teoksen kunnialla loppuun.
Vaikka Traumaroots-levyllä muutamia huteja olikin, niin pääasiassa tämä lohjalainen ryhmä toimittaa kuuntelemisen arvoista alternative rockia. Check it out: https://open.spotify.com/album/2sNxtUyKadrO6ikohYioWV?si=p0z-HfgmStOgpfRqVI8guw
Toivotan rentouttavaa viikonloppua!
