Tänään on luvassa arvostelu lupaavasta debyyttialbumista, joten uusien tuulten nimissä kokeilen itsekin hieman normaaleista teksteistäni poikkeavaa levyarvosteluformaattia. Yleensähän tapanani on käydä levy kappale kappaleelta läpi, mikä johtaa usein minimissään tuhannen sanan arvosteluihin. Tällaisten syväluotaavien, hieman pidemmänpuoleisten arviotekstien paikkanahan tämä blogi on sinänsä tullut tunnetuksikin, ja pidän niitä siinä mielessä hyvänä formaattina, että pidemmissä teksteissä musiikkiin pääsee kunnolla pureutumaan. Kun minulla on kerran vapaus kirjoittaa tänne niin pitkiä tekstejä kuin haluan, olen kokenut sen vapauden hyödyntämisen fiksuksi. Tavallinen pitkä arvioformaattini onkin ollut toimiva silloin, kun tyypillinen arviokuormani on koostunut vain yhden tekstin kirjoittamisesta kuukaudessa, kuten tilanne pitkän aikaa tämän blogin historiassa on ollutkin. Tänä vuonna kriitikkomeilini on kuitenkin muuttunut aktiivisemmaksi kuin olisin osannut odottaa, ja olenkin kirjoitellut blogitekstejä suhteellisen näpsäkällä tahdilla.

Viime kuu oli postausmäärien puolesta ennätysmäinen blogini historiassa, sillä julkaisin saman kuun aikana kuusi eri kirjoitusta – edellinen ennätys oli muistaakseni kolme postausta samassa kuussa. Myönnänkin, että tämä uusi tilanne on antanut hieman pohdittavaa kirjoitusformaattini suhteen. Vaikka käytänkin sähköpostini puolella esikarsintaa, enkä arvioi kaikkea sinne lähetettyä, kasaantuu arvioitavaa huomattavia määriä yhden kirjoittajan läpikäytäväksi, ja siksi olenkin joutunut miettimään uudelleen sitä tasapainoa, jonka haluan blogissani säilyttää blogitekstien pituuden ja niiden määrän suhteen. Mitä enemmän tekstejä, sitä lyhyempiä niistä olisi mielestäni loogista tehdä – varsinkin, jos haluan jatkaa blogin aktiivista arviotoimintaa sellaisessakin tilanteessa, jossa sattuisin löytämään kokopäivätöitä, jotka söisivät päivän kirjoitusajasta suuren lohkon. Nykymuotoisten arviotekstieni kirjoittamiseen menee yleensä useampi tunti, vaikka olenkin suhteellisen nopea kirjoittaja, ja luova prosessini on melko spontaani ja usein ns. kerralla purkkiin-mentaliteetilla tehty – tarkoittaen siis sitä, että omaan prosessiini ei kuulu monien hiomiserien ja karkeiden luonnosten läpikäyminen, vaan yksinkertaisesti tekstin kirjoittaminen kerralla pakettiin, ja lopuksi oikolukeminen ja mahdollisten pienten viilailujen lisääminen. With that being said, kokeilen siis tämän perjantain tekstissä hieman lyhyempää arvioformaattia, joka saattaa jopa jättää joitakin kappaleita huomioimatta, vaikka tietysti kuuntelenkin ne kaikki. Ideanahan tässä olisi päästää jonkinlaiseen quality over quantity -tilanteeseen, ja myöskin välttää minulle usein käyvää hieman hassua tilannetta, jossa saatan kirjoittaa monta sataa sanaa yhdestä albumin kappaleesta, ja seuraavasta biisistä kirjoitan ehkä kaksi lausetta, koska kappale on mitäänsanomaton, eikä minullakaan siis ole siitä mitään sanottavaa. Se siitä, nyt itse albumiin!

Oululainen Valkea kuvailee itseään seuraavasti lähettämässään sähköpostissa:

Valkea on viisihenkinen, vaihtoehtoista rockia soittava bändi, jonka musiikissa yhdistyvät indie-estetiikka, pop-rockin tarttuvuus ja post-rockin maalailut. Musiikillisia esikuviamme ovat mm. Mew, Pariisin kevät, Sigur Rós ja The War on Drugs. Emme ole kuitenkaan tähdänneet nostalgisointiin, vaan pyrkineet luomaan näistä aineksista jotain uutta. 

Albumin aloittaa kappale Kuka ikinä tän löytää, joka on optimistisine melodioineen, pianoarpeggioineen ja vahvasti efekteihin hukutettuine kitaroineen oiva tapa aloittaa levy. Mukaan on mahdutettu jopa messevä kitarasoolo, joita itse nykymusiikissa kuulisin mieluusti lisääkin. Loppua kohden kappaleen meininki yltyy jopa wall of sound -tyyliseksi mässäilyksi. Lyriikoiden puolesta sanoitus jättää melko paljon tulkinnanvaraa, ja sitähän mieluusti itse käytänkin – näkisin lyriikoiden kertovan tarinaa ilmastonmuutoksen vääjäämättömyydestä, ja siitä, että laulun päähenkilön päiväkirjan löytää joskus tulevaisuudessa jokin ihmiskunnan raunioita tonkiva uusarkeologi.

Kakkosbiisin Uskon kesään tulkitsin ensin olevan jonkinlainen kausimasennusteos, mutta tarkemmin kuunneltuna se tuntuu ilmentävän sanontaa wherever you go, there you are – päähenkilö toivoo tammikuussa kesää, mutta huomaa kesällä, ettei pelkkä vuodenajan vaihdos poista automaattisesti ihmisen huolia, mitä ne huolet sitten sattuvatkaan olemaan. Paikanvaihdos (tai vuodenajanvaihdos) ei auta, jos ei työstä huoliaan – ilman tunnetyötä olet edelleen ankeissa fiiliksissä, vaikka aurinko paistaisikin. Vaikka lyyriset teemat eivät positiivisimmasta päästä olekaan, on kappale melodiselta tunnelmaltaan kuitenkin jollain tavalla jopa toiveikkaan kuuloinen, ja instrumentaatio on herkullista. Tenorisaksofoni suorastaan loistaa ja ottaa lavan varmoin ottein haltuun. Muu instrumentaatio ei kuitenkaan jää pekkaa pahemmaksi, vaan tuottaa koko kappaleen ajan tasaisen laadukasta taustoitusta. Lauluraidat, jotka vaihtelevat miessolistin ja naissolistin välillä, sekä soivat ajoittain myös yhtäaikaisesti, ovat kaunista kuunneltavaa. Miessolistin ääni on lempeä, mutta silti ilmaisuvoimainen, ja naissolistin pehmeä ja varma ääni tuo kappaleeseen oman erinomaisen säväyksensä.

Kappale Keskellä yötä kuulostaa unelman kaltaisen täydellisen juhannusyön romanssin soundtrackilta lyriikoista sävellykseen. Kun molemmat solistit laulavat alla olevan säkeistön, näen sieluni silmin jonkun vasta tavanneen nuorenparin istuskeskelemassa järven rannalla juhannuskokkoa katsellen:

Lähtivät kaikki, meitä jäi vain kaksi
Keskellä yötä on aivan tyyntä
Lähtivät kaikki, jäi seurakseni maailma
Keskellä yötä on hetken rauha

Levyn kenties kaikista koukuttavin laulumelodiakoukku löytyy kappaleesta Täällä ollaan vieläkin, jonka kertosäe alkaa erinomaisella sävelkululla lyriikoiden “Minä unta näin, että täältä lähdettiin” kohdalla. Instrumentaatiota on hankala suitsuttaa tarpeeksi toistamatta itseäni, joten sanottakoon vain se, että Valkea on erittäin nätisti yhteen soittava pumppu. Omakustannelevyksi tässä on albumi, joka vetää miksauksen ja sävellyksen laadussa vertoja major label -kamalle.

Levy ei nimestä huolimatta pääty kappaleeseen Kaikki päättyy, mutta tuon kappaleen loppupääty on silti yksi kauneimmista osuuksista koko albumilla. Melkein kuusiminuuttinen kappale on levyn pitkin ja monipuolisin sekä dynaamisin, siirtyen hillityistä välisoitoista ja tunnelmaa rakentavista bridge-osuuksista lähes kahden minuutin loppuhuipennukseen, johon mahtuu jälleen erinomainen kitarasoolo, jota tuplaa kosketinsoittaja – valinta, jota en osannut odottaa, mutta josta todellakin nautin. Levyllä on muutenkin ollut joku syntikkavelho vauhdissa, sillä useissa kappaleissa kosketinsoitintyö erottuu edukseen. Kaiken tämän mahdollistaa toki basson ja rumpujen dream team, joka pitää junan raiteilla tasaisen ammattimaisesti koko albumin ajan. Snaresoundi on mukavan lihaisa, ja basson sointiväri on kuin hunajaa.

Albumi päättyy Yöt loppuu kesken-kappaleeseen, jonka menevä loppusoitto on toimiva lopetus tälle positiivisesti yllättäneelle albumille. Heikkouksia en tämän oululaisbändin debyyttialbumilta valtavia määriä löydä, mitä nyt miespuolisen solistin pienen ajoittaisen taipumuksen nenästä laulamiseen, mutta sekään ei laivaa upota, eikä edes ole ilmiönä koko albumin läpi jatkuva, vaan kuultavissa vain hajanaisissa kohdissa. Muutamat kappaleet, kuten Toisin ja Sukupolvi jonka kaikki muistaa ovat paikoittain hieman paikallaan junnaavia, mutta muuten levy on pääosin mielekästä kuunneltavaa. Albumin kertosäkeistöissä molemmat solistit loistavat koko levyn läpi, miessolistin yltäessä esimerkiksi Toisin-kappaleessa jopa kauniiseen falsettiin, ja tuntuu muutenkin siltä, ettei bändissä ole yhtäkään ns. heikkoa lenkkiä. Mielestäni Valkea-yhtyeellä on aidosti potentiaalia rikkoa halutessaan läpi valtavirtaankin soundillaan, jossa on syvyyttä ja monipuolisia instrumenttivalintoja yhdistettynä koukuttavaan lähestyttävyyteen ja mukaansatempaavuuteen.

Puhun blogissani paljon paskaa Suomen valtavirtamusiikista ja major label -töherryksistä, koska kuulen minulle lähetetyn musiikin kautta niin paljon mielenkiintoisempaa ja silti suhteellisen helposti lähestyttävää tavaraa, joka voisi helposti vedota kansan syviinkin riveihin, jos sen vain saisi kuulijoiden korviin. Myönnän toki myös, että olen kahdenkymmenenkolmen vuoden raihnaisessa iässäni jo käytännössä vanhus, enkä tiedäkään enää, mistä nuoriso tykkää – tai no, tiedän, ja se on helvetin tylsä autotunesuomiräp, josta on poistettu Young Thugin tai Futuren kaltaisten pioneerien karisma ja tunnelmallisuus, ja tilalle on jäänyt harmaata, puuromaista massaa. En aja agendaa, jossa koko Virallisen Listan pitäisi olla pelkkää indie- ja vaihtoehtorockia, sillä en minäkään juuri kyseisiä genrejä kuuntele muuten kuin blogini kautta. Näitä genrejä Suomessa kuitenkin selkeästi halutaan ja suurelta osin osataankin tehdä, ja uskon, että suuret levy-yhtiöt jättävät kiviä kääntämättä jahdatessaan pääasiassa tietoa siitä, miten tehokkaasti uusin puhkikulutettua iskelmäbiisiä sämpläävä uhoamisryyppäysjumputus tai kimeä-äänisen naislaulajan melodramaattinen nyyhkybiisi saadaan trendaamaan TikTokissa.

Taidan olla aidosti tippunut kyydistä, ja vetäydyn lopullisesti kuuntelemaan Kyussia kammiooni.

Te taas pääsette kuuntelemaan Valkean piristävää debyyttialbumia täältä: https://open.spotify.com/album/4vTAVbd45KRZrVtshCOoJS?si=8NygpfonSJi9MvceEHCPLw

Viikonloppuja!