Vuosi lähenee loppuaan, ja täällä Tumpin Musablogin megakorporaation valtavassa, monikerroksisessa, lasiseinäisessä päämajassakin tuhansien työntekijöidemme massa alkaa pikkuhiljaa laskemaan kierroksia siirtyessään kohti joululomaa. Tänään ilmestyi tietysti postaus, jota luet juuri nyt, ja 27.12. ilmestyy vuoden viimeinen postaus, mutta voi olla, että pidän jopa seuraavana kahtena perjantaina (15.12., 22.12.) hieman postauslomaa itsekin. Yleensä sähköpostilaatikkooni ei nimittäin enää ilmesty joulukuun loppupuolella juurikaan musiikkia, ja onhan tässä tullut muutenkin tasaisella tahdilla paahdettua postausta postauksen perään koko vuosi, joten pieni välitauko voi olla paikallaan. Worry not, sillä tänään on kuitenkin edelleen luvassa täyslataus musiikkia!

Surplus – Casual Ties (EP)

Surplus on Jyväskylästä ponnistava kahden miehen rockbändi, jonka musiikki kuulostaa jäsenmääräänsä suuremmalta. Yhtyeen ensimmäinen Spotifysta löytämäni julkaisu on vuodelta 2017, joten kyseessä ei ole enää aivan untuvikkotasolla toimiva projekti. Casual Ties on duon uusi kuuden biisin EP, ja sen soundia on hieman hankala lokeroida mihinkään tiettyyn alagenreen. Rockia se toki on, ja musiikissa kuuluu useissa kappaleissa melodioiden rytmin tyylin osalta esimerkiksi math rock -vivahteita, mutta kappaleissa on toisaalta myös läsnä tietynlainen hillitty melankolisuus, joka ajoittain purkautuu voimakkaina laulukulkuina ja kliimaksinomaisina dynamiikan kiihdytyksinä. Yhtyeen solistin ääni muistuttaa Black Label Societyn Zakk Wyldea, jos hän ei olisi aikoinaan lopettanut polttamista ja viskinjuontia. Solistin äänen rosoisuus tuo musiikkiin edukseen erottuvaa omintakeisuutta, ja se on keskeisessä osassa bändin soundin muodostamisessa. Suomesta ei löydy montaa tällaista ääntä.

Yleensä minulla on tapana suositella jokaiselta kuuntelemaltani albumilta tai EP:ltä tiettyjä kappaleita, jotka erottuvat erityisesti edukseen, mutta tämän teoksen kohdalla homma meni hankalaksi, koska EP:llä ei oikeastaan ole heikkoja biisejä. Oma henkilökohtainen suosikkibiisini on toki herkkä ja todella kaunista kitaransoittoa sisältävä Specific Ocean, mutta EP:n muutkin kappaleet ovat sen verran laadukkaita, että suosittelen vilpittömästi niitä kaikkia – tämä EP kannattaa kuunnella kokonaan. Jos sinua viehättävät huolellisesti rakennetut kitaramelodiat, taidokkaasti kirjoitetut lyriikat, autenttisen tunteikkaalta kuulostava lauluääni, erinomaisesti soitetut rummut ja kaiken yhteen liimaava bassonsoitto, laita ihmeessä projekti kuunteluun alta löytyvästä Spotify-linkistä:

Lohtu – Kaipaus

Yllä ei ole kyse sana-assosiaatioleikistä, vaan Kaipaus on helsinkiläisen Lohtu-yhtyeen uuden singlen nimi. Yhtyeen miehistö on seuraavanlainen: Konsta Koivisto (laulu), Severi Nokela (kitara, koskettimet), Atte Loponen (kitara), Juuso Toppari (basso, koskettimet), Matias Ahtinen (rummut, perkussiot), Aapo-Matti Puhakka (tuotanto, taustalaulu). Miksauksesta ja äänityksestä vastasi myös Aapo-Matti Puhakka, ja masteroinnin taas hoiti Hollywood Housen Matias Kiiveri.

Myönnän, että kappale alkoi tyylillä, jota minulle lähetetään erittäin usein, ja joka ei yleensä ole omaan makuuni – erittäin pehmeällä, toki kauniilla, mutta silti hieman unettavalla indierock-soundilla. Meinasinkin jo lähettää kieltävän vastauksen biisistä kirjoittamiselle, mutta kappaleen viimeinen minuutti pelasti koko biisin! Juuri Kaipauksen viimeisen minuutin aikana teos pääsee todellisiin korkeuksiin, ja siitä on vastuussa lähes täysin solisti Konsta Koivisto, jonka ääni on suorastaan lumoavan ilmaisuvoimainen. Koivisto onnistuu kanavoimaan ääneensä samaan aikaan sympatiaa herättävää herkkyyttä ja raakaa, miehistä tunteenpaloa, joka on juuri se yhdistelmä tunteita, joita tarvitaan, kun biisin nimi on Kaipaus. Sitähän kaipaus on: Jotain, mikä sattuu helvetisti, mutta on lähtöisin jostakin positiivisesta. Olipa kaipauksen kohteena sitten toinen ihminen tai jopa elämänvaihekin, jota ei välttämättä voi saada enää koskaan takaisin, on kuitenkin positiivista, että on joskus elänyt elämää tavalla, jota edes voi kaivata. Kauheampaa olisi se, jos elämä ei olisi muuta kuin elinkelvottomalta menneisyydeltä pakenemista, mitä se valitettavasti joillekin ihmisille on.

En toki väitä, etteivätkö muutkin bändin jäsenet suorittaisi kappaleella velvollisuuksiaan onnistuneesti, mutta jos solisti pystyy tuottamaan niin mahtavia laulukulkuja kuin kohdassa 3:08-3:12, on laulusuoritusta hankala olla ylistämättä. Jollain tasolla pohdinkin usein minulle lähetettyä musiikkia kuunnellessani, miten pystyn antamaan kaikille yhtyeiden jäsenille arvostusta tilanteissa, joissa tiettyjen jäsenten kontribuutiot ovat keskeisemmässä osassa ja laadultaan virtuoosisempia kuin toisten jäsenten. Kaikkia jäseniähän tarvitaan, mutta myönnän, että joskus esimerkiksi basso, joka on tietysti kriittisessä osassa taajuusspektrin täyttämisessä, ei silti juurikaan erotu erityisemmin omalla suorituksellaan. Tässäkin kappaleessa se on osaavasti soitettu, muttei kieltämättä hypi silmille – tai, no, korville.

Toisaalta ehkä tämä on juuri se, mistä onnistuneesti yhteen puhaltavassa bänditoiminnassa on kyse: Bändi on jäsentensä summa, joka pystyy ideaalitilanteessa luomaan jotakin jäseniään suurempaa. Joidenkin bändin jäsenten kontribuutiot tulevat aina kaappaamaan enemmän kuulijan huomiota kuin toisten, ja yksi musiikkifaniuden hauskimmista puolista onkin se, että tämä jäsenten välinen voimasuhde vaihtelee bändistä toiseen. Stereotyyppisesti bändeissä erottuvat eniten solistit ja kitaristit, mutta pystyn toisaalta nimeämään helposti useita suosikkibändejä, joissa tilanne on toisin. Esimerkiksi Rush ja Tool ovat esimerkkejä bändeistä, joissa ehkä eniten faneja on juuri rumpaleilla. Toisena esimerkkinä tulee mieleen Red Hot Chili Peppers, jonka soittajajäsenistö muodostaa uskomattoman jam bandin ytimen, ja vaikkei minulla mitään Anthony Kiedista vastaan olekaan, tuntuu hän tietyllä tasolla kenties jopa yhtyeen helpoiten korvattavissa olevalta jäseneltä. Flean ja Chad Smithin rautainen rytmisektio on täysin keskeinen bändin soundille, ja jos kitaran varressa on John Fruscianten kaltainen mestari, Kiedis nousee vääjäämättä esiin “heikoimpana lenkkinä”. Vielä yhtenä esimerkkinä tulee mieleen Korn, jonka kappaleissa tunnistettavimpana osana tuppaa olemaan Fieldyn mahtava bassotone.

Keskeistä on mielestäni loppujen lopuksi se, että eihän bändin ole todellakaan tarkoitus olla jäsentensä välinen kilpailu spottivalosta (toki tähänhän meininki on historiallisesti monesti mennyt), vaan yhden, useasta jäsenestä koostuvan yhtenäisen yksikön ilmentymä, joka pyrkii luomaan taidetta, joka tuottaa jokaiselle bändin jäsenelle nautintoa. Itse taas olen kantanut melko vähälle huomiolle jäävästä indiemusiikista kirjoittavana henkilönä hieman irrationaalista huolta siitä, että muistan kehua jokaisen bändin jäsenen suoritusta. Oma ajatuskulkuni on ollut se, että tekstini ovat monissa tapauksissa bändeille ensimmäisiä kertoja, kun joku kirjoittaa heidän musiikistaan, enkä ole siis halunnut jättää ketään huomioimatta, vaikka ainahan biiseissä erottuvat edukseen tietyt jäsenet toisten jäsenten kustannuksella. Toisin sanottuna, jos esimerkiksi nelihenkisessä bändissä 2/4 jäsentä soittaa osansa ns. keskiverrosti, eli “riittävän” hyvin, muttei tajunnanräjäyttävästi, kuuluuko velvollisuuksiini silti mainita bändin kahden muun, valovoimaisemman soittajan soittoa kehuessani myös, että jäsenet X ja Y soittivat osansa ihan okei?

Huh. Eipä ole vähään aikaan tullut päästyä kunnon klassiseen Tumpin Musablogi-musafilosofointitajunnanvirtaan kiinni, mutta ylläolevat tekstikappaleet ovat siitä todellakin tuore esimerkki.

Kaiken kaikkiaan Kaipaus on kaunis kappale, joka jättää odottamaan Lohtu-bändiltä lisää tuotantoa. Tätä loistavasti tuotettua, sävellettyä ja etenkin laulettua kappaletta pääset kuuntelemaan alta:

Markomallow – Alien

Äskeisen suu vaahdossa kirjoitetun musabloggarin filosofointihöpinän jälkeen on hyvä lopetella viikon postaus rauhallisempaa energiaa sisältävään kappaleeseen. Alien, joka ei sattumoisin ole edes ensimmäinen tuon nimen omaava kappale, josta olen tänä vuonna kirjoittanut, on taidokkaasti laulettu introspektiivinen pianoballadi, joka kertoo ihmisenä kasvamisesta. Kasvu ei kuitenkaan kappaleen kontekstissa vaikuta olevan pelkästään positiivinen asia, vaan kappaleen päähenkilö tuntuu pikemminkin kaipaavan vanhaa minäänsä, ja tuntee olevansa nykytilanteessaan kuin muukalainen omassa kehossaan, eli alien.

Äänimaailman puolesta kappaleesta ponnahtaa mieleen Taylor Swiftin lyhyen folk-vaiheen tuotanto, eli albumit Folklore ja Evermore. Markomallowin ääni liikkuu kappaleessa haavoittuvaisemmalta kuulostavista hiljaisemmista säkeistä lujempaa laulettuihin osioihin, ja hän hallitsee lauluäänen dynaamisen käytön taitavasti.

Markomallow itse on indielaulaja-lauluntekijä Helsingistä, ja Alien on hänen kolmas julkaisunsa tämän artistinimen alla. Kappaleessa kuuluu osaava englanninkielen hallinta, ja vaikkei kyseessä välttämättä olekaan erityisen melodisesti innovatiivinen teos, on mukava kuunnella välillä tällaistakin laadukkaasti sävellettyä musiikkia, jossa luotto pysyy suhteellisen perinteisissä, hyväksi todetuissa sointukuluissa ja instrumentaatiovalinnoissa. Kappaleen melodiat ja harmoniat ovat joulukuiseen luonnon- ja mielenmaisemaan sopivalla tavalla kauniita ja lohdullisia, vaikka lyriikoiden puolesta tarina onkin traagisemmasta päästä (“I listened to them, now I listen to me / But either way, either way, either way I don’t feel free”). Toivon kappaleen päähenkilön löytävän itsensä uudestaan tavalla, joka mahdollistaa omassa nahassaan olon mukavaksi tuntemisen. Matka saattaa olla pitkäkin, mutta ainakin sen sivutuotteena syntyy miellyttävän kuuloista musiikkia, jota pääset kuuntelemaan alhaalta:

Musabloggari kiittää, kuittaa, kumartaa, ja lähtee juomaan glögiä ja kokkailemaan pikkujoulusafkaa. ‘Til we meet again!