Töissä on tällä hetkellä sen verran kiireistä, että viimeisimmät Kuukauden kovimmat -sarjan postaukseni ovat keskittyneet lähinnä itse löytämääni musiikkiin, sillä siitä kirjoittaminen on helpompaa ja siten myös nopeampaa kuin lukijoiden lähettämästä musiikista kirjoittaminen. Tahdon varmistaa, että joka kuukausi varmasti ilmestyy postaus, vaikka kyseinen postaus sitten keskittyisikin enemmän siihen, mitä olen itse kuunnellut, ja vähemmän siihen, mitä bloggarin postilaatikkoon on viskelty.

Katumankeli – Velho ja jeti (2025)

Kattaus alkaa tänään käsittääkseni Helsingistä kotoisin olevan kolmihenkisen Katumankeli-yhtyeen uudella singlellä, joka on nimeltään Velho ja jeti. Kappaleesta ei tarvitse kirjoittaa kovinkaan pitkästi, vaan sen voi tiivistää surrealistisia, lempeän kauniisti laulettuja lyriikoita ja todella miellyttävää ja osittain jopa uhkaavankin kuuloista kitarointia sisältäväksi äänimaisemamatkaksi. Taustalla kuuluu monenlaista sämpläyskikkailua loppupuolen lauluraitanäppäilystä lähes koko kappaleen taustalla kuuluvaan, alkuperältään tuntemattomaan ja tuntumaltaan valuvaan mysteeriääneen. Laulajan ääni tuo mieleen jopa nuoren J. Karjalaisen, ja kieltämättä lyriikassakin on kuultavissa osittaisia vaikutteita Karjalaisen psykedeelisemmästä tuotannosta. Oikein mukavaa, kiitettävän omalaatuista tunnelmointia. Yhtyeen jäsenissä on selvästi tuottajan vikaa.

Ota testiin tästä:

DIMM – The Art Of Letting Go (2025)

Pitkästä aikaa kuukauden kovimpiin pääsi kokonainen albumi, ja näin kävi yksinkertaisesti siitä syystä, että tämä Lahdesta ponnistavan post-rock yhtyeen debyyttialbumi liukui selkeästi oman ISIS-yhtyeestä ja Toolista nautiskelevan musiikkimakuni kohdealueelle kuin hyvin työnnetty curling-kivi. Viekasta toimintaa. Jälleen kerran, mieluummin tätä kuin tuhnuista pehmoindierockia, kiitos.

Kolmihenkinen DIMM sai alkunsa vuonna 2018, ja useamman vuoden musiikillisen makustelun jälkeen yhtye päätyi siihen tulokseen, että instrumentaalimusiikki sopii heille parhaiten. Laadukkaasti tehtyä instrumentaalista post-rock- ja jopa post-metal-musiikkiahan The Art Of Letting Go onkin, mutta itselleni epätyypilliseen tapaan sanon kerrankin, että tämä bändi saattaisi itseasiassa hyötyä taitavasta laulajasta.

Monesti yhtyetaipaleensa alussa olevissa rock- ja metalliyhtyeissä heikoin lenkki löytyy juuri laulajan paikalta, sillä kynnys omassa huoneessa sweep-pickaamisen tai rumpurudimenttien kuumeiseen harjoitteluun on useimmilla muusikoilla matalampi kuin kynnys laulutunneille lähtemiseen, ja siksi markkinoilla tuntuu olevan helvetisti teknisesti taitavia instrumentalisteja, mutta pienempi määrä teknisesti taitavia vokalisteja. Tämän takia on melko yleistä, että muuten taitavan bändin musiikin laatu kärsii muita bändin jäseniä hieman vähemmän taidokkaan laulajan takia.

DIMM-yhtyeen tapauksessa instrumentaalit ovat kuitenkin sellaisella tavalla rakennettuja, että tuntuu jatkuvasti siltä, että kappaleissa kuuluisi kuulua jonkinlaista laulua ja lyriikkaa. Tämä on hämmentävä psykomusikologinen ilmiö, kuulen ikään kuin laulua siellä, missä sitä ei ole, mutta missä sitä aivojeni mielestä pitäisi olla. Musadiggariuteni training data on ilmeisesti tämänkaltaisen progen kohdalla koostunut suurelta osin laulajan sisältävistä yhtyeistä, joten mentaalisten asetusteni valuvika saa aivoni kaipaamaan lauluraitoja sinnekin, missä niitä ei välttämättä oikeasti tarvittaisi, ainakaan itse yhtyeen näkemysten mukaan.

Seuraava ei ole vielä uransa alkupuolella olevalle bändille reilu vertaus, mutta se on toisaalta kunnioituksen merkki: Sekä Tool että ISIS tunnetaan toki virtuoosimuusikoistaan ja virheettömästä äänimaiseman hallinnastaan, mutta molempien bändien kohdalla koko paketin täydentää aivan saatanan taitavasti asiansa osaavien laulajien (Maynard James Keenan, Tool ja Aaron Turner, ISIS) kappaleisiin tuoma viimeinen, tarpeellinen lisä. Tätä DIMM:in levyä kuunnellessa tuntuu siltä, että kasassa on jo helvetin hyvää instrumentaalia, ja mukaan tarvittaisiin vaan niin sanotusti joku taitava ukkeli vetämään kivoja clean-lauluraitoja. Levyn kappaleet ovat melko pitkiä (albumin lyhyin kappale on 6 min 23 s, mikä on post rock -genrelle hyvin ominainen pituus), eikä kappaleisiin tarvittaisi laulua kuin muutamien minuuttien ajaksi per kappale kriittisiin kohtiin, ja tuloksena olisi vielä nykyistä parempi levy – toki tiedostan täysin, että aidosti taitavien ja genren kontekstissa sekä sopivilta että vakuuttavilta kuulostavien laulajien löytäminen on varmasti vaikeaa ja työlästä. Silti, ehkä jotain mietintämyssyyn asetettavaa.

Jos musabloggari tekisi tehtävänsä ja peräti kuvailisi albumin soundia, hän sanoisi, että DIMM:in musiikki on useista post rock – ja post metal -jättiläisistä vaikutteita ottavaa, ei kuitenkaan pastissilta tuntuvaa pohdiskelukuunneltavaa. Elegia II -kappaleen loppupuolella kuullaan jopa bläkkisvaikutteista tremolokitarablastbeat-tykitystä, mutta muuten kappaleet pysyttelevät enemmän rockin ja tunnelmointiprogemetallin puolella. Vilskeessä ei eksytä missään kohtaa liian syvälle esimerkiksi paljaaksi kalutulle djent-reviirille, vaan korkeintaan nuuskitaan djent-reservaatilta leijailevia tuoksuja. Mukana on välillä äänimaisemanrakentelukoneistoa kiippari- / syntikkaosien muodossa, ja erinäiset musiikilliset palaset tuntuvat loksahtavan kohdalleen toisiaan täydentävällä, ei toisiltaan varastavalla tavalla.

Levyn kappaleista yksikään ei tunnu tylsältä, ja myös albumikokonaisuuden näkökulmasta kappaleiden järjestys ja siirtymät kappaleista toisiin tuntuvat sujuvasti soljuvilta ja miellyttäviltä, jonka ansiosta albumin haluaa kuunnella kerralla kokonaan, ja niin suosittelisin myös teitä lukijoita tekemään. Vaikka levyn kappaleet ovatkin suhteellisen pitkiä, niitä on vain neljä, ja levyn kesto on erittäin kohtuullinen 30 minuuttia ja 42 sekuntia.

Ja siitä matkaan:

AURAL – April (2025)

Lopetellaanpa tämän kuun postaus tuttuun tapaan A Year -projektin parissa.

Oma huhtikuuni on rullannut painollaan eteenpäin lähinnä työn parissa, mutta onnistuin sentään näkemään kavereitakin. Huhtikuu tuntuu hieman eräänlaiselta “välikuukaudelta” – maaliskuu erottuu joukosta tuomalla yleensä mukanaan ensimmäisiä kevään pilkahduksia pitkän talven jälkeen, kun taas huhtikuussa on toki mukavan valoisaa, mutta edelleen aika viileää, ja toukokuu puolestaan tuntuu jo alkukesältä, ja silloin tuppaa peräti esiintymään terassikelejäkin.

April-kappaleen tunnetasolla tahallisesti hapuilevalta ja hieman epävarmalta, mutta kuitenkin tasaiseen tahtiin etenevältä tuntuva sointukierto sopii omaan käsitykseeni huhtikuusta kuin nenä päähän, sillä tämän kuun sää on ollut juurikin epävarmaa, ja muutamien päivien sisällä ollaan saatettu loikkia +20 asteesta vain muutaman asteen hyisiin keleihin.

Kiinnostavana sävellysvalintana pidän kohdasta 0:33 alkavaa kappaleen loppuun kestävää hiljaisuutta. Teos on tasan minuutin pituinen, joten lähes puolet sen kestosta on pyhitetty hiljaisuudelle. Myönnän, ettei mieleeni välittömästi pompannut selkeää symbolista syytä juuri 27 sekunnin pituiselle hiljaisuudelle – ehkä kyseessä on kunnianosoitus 27-kerhon legendoille. Onneksi taiteen kauneus piilee juuri sen avoimuudessa, sen kyvyssä antaa kaikille sen kokeville mahdollisuus tulkita sitä omista lähtökohdistaan käsin. Itse koen, että kappaleeseen on jätetty hiljaisuutta siksi, että kuulija muistaisi vetää hetken syvään henkeä ennen Suomen seikkailuja täynnä olevan kesän alkua.

Teoksen kansitaide on erittäin kaunis, ja se taitaa olla suosikkini A Year -projektin tähänastisista kansitaidekuvista. Tulkitsen kuvan syvien sinisten osien olevan peräisin orvokeista, sillä ne kukkivat huhtikuusta alkaen. Kuvan värimaailma on eloisan kellertävä, mutta toisaalta mukana on vielä kasvien luomaa vihertävää varjoisuutta. Talven jälkeen heränneiden kasvien uhmakas elämänilo hohtaa kuvasta kiistämättömän selkeästi.

Kuuntele alta jälleen yksi kuukausiaskel yhteismatkallamme läpi koko vuoden:

Kiitos, että luit, ja nähdään taas!