Viisi päivää sitten, tiistaina 22.7.2025, maailmasta sammui yksi sen kirkkaimmista valoista. Valo oli auttanut minua löytämään hapuillen tieni eteenpäin kohti omannäköistäni elämää, jossa saan elää arvojeni mukaisesti. Ozzy Osbourne kuoli tällä viikolla.
Asuin lapsena isossa omakotitalossa Turussa. Olohuoneessamme oli korkeat kaiuttimet, joiden edessä sain ensikosketukseni metallin mahtavaan maailmaan. Muistan istuneeni pikkupoikana lattialla äitini sylissä kaiuttimien edessä kuuntelemassa Black Sabbathia, Ozzya ja Iron Maidenia. Metallista jäi heti hyviä muistoja – mikäpä pikkupojalle olisi sen parempaa kuin jaettu kulttuurikokemus turvallisessa ympäristössä oman äitinsä kanssa.
Muutimme Espooseen kakkosluokan jälkeisenä kesänä. Vaikka uuden kouluni lapset olivatkin ystävällisiä, siirtymä oli itselleni alkuun vaikea, ja muistan itkeneeni aamuisin jännityksestä koulun pihalla useiden viikkojen ajan, kunnes vihdoin totuin uuteen ympäristööni ja sain luokkalaisistani valtavasti uusia kavereita. Näinä aikoina Ozzyn kuuntelu helpotti huomattavasti. Tuohon aikaan 2000-luvun lopulla minulla oli huoneessani oma mankka ja Ozzyn soolouran kakkosalbumi Bark At The Moon CD-levyllä. Sen lisäksi olimme tilanneet maksukanavapaketin, johon kuului MTV, josta katselin tietysti The Osbournes -ohjelmaa. Jälkeenpäin ajateltuna ei ehkä ollut kovinkaan eettistä tuottaa viihdettä kuvaamalla vaikeasti päihdeongelmaista ihmistä perheineen (ja lapsineen), mutta valehtelisin, jos väittäisin, etteikö ohjelma ollut uskomattoman viihdyttävä. Ohjelman myötä Ozzysta rakentui mieleeni kuva ihmisenä, jolla oli toki omat ongelmansa, mutta joka pohjimmiltaan rakasti syvästi perhettään.
Suoritin peruskoulun loppuun ja siirryin lukioon. Lukiossa hurahdin hetkeksi Starcraft 2 -tietokonepeliin, jota pelasin kuunnellen Sabbathin 13-albumia, joka auttoi vähentämään jännitystä pelatessani äärimmäisen vaikeaa 1v1-videopeliä. Lukiossa luin myös viimein Ozzyn elämäkerran, I Am Ozzy:n, joka oli loistava. Opin kirjasta valtavasti, ja pidin sen toiveikkaasta viestistä ja Ozzyn tavasta kohdella elämää vuoristoratana, jossa täytyi vain pitää kiinni ja elää päivä kerrallaan.
Pidin eräällä äidinkielen kurssilla esitelmänkin Ozzysta, ja se selkeästi hämmensi monia kyseisen kokoomusperheiden lapsista koostuvan lukion oppilaita, jotka olivat kurssilla kanssani. Yläasteen lopussa ja lukion alussa oma elämänfilosofianikin alkoi viimein saada kunnolla muotoaan. Kuuntelin tuolloin paljon Marilyn Mansonia ja Slayeria, joiden ansiosta opin, miten tärkeää on elää oman moraalijärjestelmän mukaisesti ja kohdella ihmisiä tasavertaisesti heidän uskonnostaan (tai uskonnottomuudestaan) riippumatta – tämä on jotakin, mitä monet uskovaiset eivät ole vielä oppineet. Tämän moraalikehityksen muotoutumiseen vaikutti tietysti myös Ozzy ja kaikki hänestä lukemani – pidin jo yläasteella äärimmäisen tyhmänä sitä, että häntä syytettiin itsemurhien aiheuttamisesta vain, koska hän oli tehnyt hienoja rock-kappaleita (case Suicide Solution). Änkyräuskovaiset nostivat Ozzyn ja myöhemmin tietysti myös Marilyn Mansonin jonkinlaiseen Saatanan asemaan, vaikka kyseessä oli molemmissa tapauksissa vain ihminen, joka teki taidetta.
Lukion jälkeen etenin yliopistoon opiskelemaan musiikkitiedettä ja hurahdin stoner rockiin, eli genreen, joka on pitkälti syntynyt Sabbathin legendaarisen Master Of Reality -albumin ansiosta. Harva bändi voi sanoa luoneensa useita genrejä, mutta Sabbath on luonut sekä metallin että stoner rockin.
Heinäkuun alussa katselin vanhempieni kanssa koko Back to the Beginning -keikan. Vaikka Ozzy näytti jo kyseisellä keikalla vanhalta ja hauraalta, en silti ollut sisäistänyt ajatusta siitä, että hän ei todella ollut kuolematon. Tämä mies kuolisi joskus.
En vain odottanut, että se tapahtuisi niin pian tuon legendaarisen viimeisen konsertin jälkeen.
Lepää rauhassa, Ozzy. Kiitos kaikesta, mitä annoit maailmalle. En olisi se mies, joka olen nyt, ilman sinua.
