Täytin vajaa viikko sitten 23 vuotta, ja se sai minut pohtimaan musiikkimakuni muutoksia elämäni varrella, ja muutenkin musiikin ja iän suhdetta. Pohdinnan kirvoitti Taylor Swiftin klassikkokappale 22, josta pidän suuresti. Muistan tunteneeni vuosi sitten 22-vuotissyntymäpäivänäni mittaamatonta iloa, kun pystyin vihdoin laittamaan kyseisen biisin soimaan, ja olin samanikäinen kuin se ikä, josta biisissä lauletaan. Olin toki kuullut biisin lukemattomia kertoja aikaisemminkin, onhan kyseisen lauluntekijän diskografiaa tullut luukutettua jo vuosia, mutta 22-vuotissyntymäpäiväni aamuna kappale teki erityisen vaikutuksen.

Jännä kyllä, olen itseasiassa saanut kokea samankaltaisen ilmiön jo aiemminkin erään Swiftin kappaleen kanssa. Aloin kuuntelemaan Swiftiä neljätoistavuotiaana, joten sain myös fiilistellä hänen Fifteen-nimistä biisiään, kun itse täytin viisitoista. Vaikka en ole koskaan kokenut samanlaisia rakkaudentunnustuksia kuin ne mistä laulussa lauletaan, kappaleen lyriikat osuivat silti syvälle, etenkin kappaleen alku:

You take a deep breath and you walk through the doors
It’s the mornin’ of your very first day
You say hi to your friends you ain’t seen in a while
Try and stay out of everybody’s way

It’s your freshman year and you’re gonna be here
For the next four years in this town

Itse tunsin samankaltaisia tunteita, kun ensimmäistä kertaa kävelin yläasteeni ovista sisään. Jännä kyllä, sama jännitys ei ollut aivan yhtä vahvaa lukioon mennessäni, sillä olin onnekkaasti päätynyt samalle luokalle kuin monta hyvää kaveriani ala-asteelta, joten tuttuja oli paljon. Nuo kappaleen avaussanat ovat kuitenkin silti yksi mittaamattoman monista esimerkeista Swiftin todella taidokkaasta sanoituskynästä.

22:n vuoden ikään liittyy toinenkin Taylor Swiftin lyriikka, joka löytyy kappaleesta Nothing New, jossa on mukana myös Phoebe Bridgers:

I’ve had too much to drink tonight
And I know it’s sad, but this is what I think about
And I wake up in the middle of the night
It’s like I can feel time moving
How can a person know everything at 18 but nothing at 22?
And will you still want me when I’m nothing new?

Soitin myös tuon biisin sinä päivänä, kun täytin 22. Kappale on toki tunnelmaltaan täysin päinvastainen kuin aiempi 22-biisi, mutta osuu silti – tai ehkä juuri siksi – tunteisiin niin kovaa. Etenkin sanat “It’s like I can feel time moving” ja “And will you still want me when I’m nothing new?” ovat tärkeitä itselleni, sillä jostain syystä olen aina pitänyt omaa ikääni hyvin tärkeänä. Se on omassa tapauksessani liittynyt jonkinlaiseen varhaiskypsyyden tavoitteluun ja haluun olla aina “edellä”, ja se on alkanut jo melko nuoresta asti. Alakoulussa se kiteytyi musiikkimaussa – kuuntelin angstista Linkin Parkia ja Limp Bizkitiä keskiluokkaisena turvallisessa kodissa elävänä kolmos- ja nelosluokkalaisena, ja se tuntui jostain syystä siistiltä: “Hahaa, ei tätä kuuntele kukaan muu luokallani!”.

Myöhemmin elämässäni meininki meni kuitenkin intensiivisemmäksi. Jo ala-aste meni minulla hyvin, mutta yläkoulussa minusta kuoriutui todellinen ylisuorittaja. Ei se sinänsä huono asia ollut, sillä pääsin siten haluamaani lukioon sisään, mutta joskus pohdin sitä, olivatko motivaationi syyt aina ihan terveitä. Koko kuvio aukesi mielessäni vasta yliopistossa, ja nyt, kun aloitan kuukauden päästä viimeisen yliopistovuoteni, enkä ole enää lapsi, enkä oikeastaan nuorikaan, vaan ihka aito nuori aikuinen, olen pohtinut tapaani pitää elämää eräänlaisena suorituksena. Olen pitänyt asioiden saavuttamista nuorena ja nopeasti jonain itseisarvona, varmasti osittain kapitalisminkin vaikutuksen takia.

Esimerkkejä ovat vaikkapa erinäiset taideprojektini: Aloitin tekemään itse musiikkia tietokoneella kolmetoistavuotiaana. Toki syynä oli aito sisäsyntyinen halu päästä musisoimaan, mutta myös jokin epäterve idea siitä, että mitä nuorempana julkaisee itsetehtyä musiikkia nettiin, sitä hienompaa se on, ihan kuin se nuoruus olisi se pointti, eikä sen itse musiikin laatu. Toinen esimerkki on iällisesti lähempää, ja se liittyy runouden ja kirjallisuuden kirjoittamiseeni. Romaanin kirjoittamisessa en ole vielä onnistunut, vaikka onnistuin vakavimmassa yrityksessäni rustaamaan jopa 40 sivua. Aloitin kuitenkin kirjoittamaan tuota kyseistä kirjaa 21-vuotiaana, ja mieleeni muodostui epäterve fiksaatio omaa ikääni kohtaan, eikä kirjan tekemisen prosessia kohtaan. Pohdin vain koko ajan, miten siistiä olisi julkaista kirja 22-vuotiaana, koska eihän se ole mikään tavallinen kirjanjulkaisemisikä! Tuohan on sinänsä hassua, sillä jos itse pohdin lukutapojani, en ole tainnut ikinä lukea kirjaa, jota ei olisi kirjoittanut vähintään kahdenkymmenenviiden vuoden paremmalla puolella oleva kirjailija, ja ihan syystäkin – mistä parikymppinen ihmisenalku oikeasti kirjoittaa? Toki poikkeuksiakin on, mutta mielestäni hyvän kirjallisuuden – kyllä, jopa korkealentoisen fantasian tai scifin – kirjoittamiseen vaaditaan se, että on joskus vähän elänytkin sitä elämää.

Viimeisenä tulee mieleen korkeakouluopintojeni ajoitus. Suoritan yliopiston neljään vuoteen normaalin viiden, ja tilastollisesti kenties vielä yleisemmän kuuden vuoden sijaan. Iso motivaattori siihen on toki yksinkertaisesti halu päästä Turusta pois ja niin sanotusti “aloittaa elämä oikeasti” Espoossa. On kuitenkin pakko sanoa sekin, että valehtelisin, jos väittäisin, etteikö minua motivoisi myös halu olla taas kerran elämän aikataulussa edellä. Jos täysin rationaalisesti ja kylmästi ajattelee, opinnoissa nopea eteneminen on erinomainen valttikortti esimerkiksi työmarkkinoilla, sillä se osoittaa kurinalaisuutta ja suunnittelutaitoa. Jos taas pohdin asiaa toiselta kannalta, eli humaanimmin, niin ajattelen pakostikin, että miksi elämässä pitää olla jatkuvasti kiire? Miksi hoputan itseäni koko ajan? Vaikka minun pitää työstää omaa, henkilökohtaista ajattelutapaanikin, niin on pakko myöntää, että vallitseva talousjärjestelmämme esittää myös omaa, suurta osaansa tässä elämän näytelmässä. Jatkuvaa kasvua ja hektistä toimintaa arvostavassa talousjärjestelmässä on paljon “hienompaa” valmistua aikaisemmin kuin tavallista, eikä myöhemmin kuin tavallista, vaikka aikaisemmin valmistunut olisi sisäistänyt paljon vähemmän tietoa kuin myöhemmin valmistunut, ja pikemminkin kylmästi optimoinut ja hosunut opintonsa läpi vain, jotta paperilla lukisi tyylikkäästi lyhyempi valmistumisaika kuin opiskelijoilla yleensä.

Tässä ei ole mitään saatanan järkeä, ja se aiheuttaa monille musertavia paineita – ja todennäköisesti itsellenikin, vaikken sitä suoraan pystykään myöntämään.

Nothing New -kappaleessa on toinenkin helvetin hyvä sanoitus:

Lord, what will become of me
Once I’ve lost my novelty?

Tulen olemaan valmistuessani hetken aikaa eräänlainen “novelty”, uutuudenviehätys. Ihminen, joka valmistui tavallista nopeammin ja nuorempana yliopistosta. Juttuhan on kuitenkin niin, että jos en saa heti valmistuttuani muunnettua tuota uutuudenviehätyksen kiiltoa ihan oikeaan duunipaikkaan, niin vain muutaman vuoden päästä en enää olekaan mitään ihmeellistä. Olen silloin vain tyyppi, jolla on maisterintutkinto, ja siinä ei ole mitään jännittävää tai erityistä. Toisin sanoen, what will become of me when I’ve lost my novelty?

Tässä ajauduttiin nyt kyllä aika kauas musiikista, mutta toisaalta ehkä tämä teksti näyttää sen, miten itse käytän musiikkia elämässäni tukena. Itse pidän oikeastaan paljonkin tästä formaatista, jossa jonkin biisin henkilökohtaista merkitystä avataan syvällisemmin, ja sitä heijastellaan jopa laajempiin yhteiskunnallisiin ilmiöihin.

Vielä on kesää jäljellä. Kiitos taas, että kuuntelit.