Mukavaa maanantaita, hypätään suoraan asiaan!

AURAL – October (2025)

Maltoin odottaa ja laitoin kuukauden AURAL-kappaleen soimaan vasta aloittaessani tämän postauksen kirjoittamisen, ja kärsivällisyys kannatti, sillä October-kappaleesta löytyy aiempiin AURAL-projektin teoksiin verrattuna yksi itselleni suurena yllätyksenä tullut merkittävä ero: Tässähän lauletaan!

Sinänsä tiesin kyllä AURAL-taiteilijanimen takana toimivan Laura Sippolan omaavan kauniin lauluäänen, jota voi kuulla Valois-albumilla. Yllätys oli sen sijaan se, että laulua kuullaan tähän asti pelkästään instrumentaalikappaleista koostuneen A Year -projektin kappaleella. No, laulukin on sinänsä instrumentti, ja October-kappaleella sitä käytetään muutenkin juuri melodisena työkaluna, kuin hellän jousi-instrumentin tai syntetisaattorin roolissa – teoksessa ei ole sanoja, laulu on nonverbaalista. Valinta on raikas ja yllättävä. Oikean ihmisen itse muodostama ääni, tässä tapauksessa laulu, tuo teokseen aitoutta ja ihmisyyttä. Laulua kuullaan toistuvan riffin tai musiikillisen motiivin muodossa, joka alkaa korkealta ja laskeutuu matalammalle, aivan kuten energiatasoni näin syyskuun vaihduttua lokakuuksi, vaikka tunnollisesti syönkin joka aamu möllerkapseliparini.

Erittäin kaunis teos, joka nousi suosikikseni kaikista tähän asti kuulemistamme A Year -projektin kappaleista. Odotan suurella mielenkiinnolla, mitä marraskuun ja joulukuun kappaleet tuovat mukanaan.

Kansitaiteen värimaailma on muuttunut huomattavasti sinisemmäksi, ja keltaista näkyy vain murto-osa verrattuna September-teoksen kansitaiteeseen. Sinisyys hohkaa kylmyyttä, ja vaikka kansitaiteessa näkyy paljon vihreääkin, niin vallitseva tunne on silti viileys ja valon hiljainen pakeneminen. Omaan silmääni maalauksessa on huomattava liikkeen tuntu, ja hankalasti kuvailtavalla tavalla ristiriitainen tunnelma – luulen, että tähän on syynä puiden runkojen syvä musta väri, jonka kontrasti ympäröivään vaaleuteen ja valoisuuteen on huomattava. Kuvaa sinänsä hyvin ainakin täällä Espoossa kokemaani lokakuuta, jossa aamupäivällä voi olla aurinkoisen kaunista ja iltaa kohden pimeys valtaakin, no, kaiken.

Lokakuun kappaleen pääset kuuntelemaan tästä:

Heinonen & Aikamme mieskuvat – WOKEE (2025)

And now for something completely different! Heinonen on palannut mieskuvineen, ja latoo dynaamisesti tuotetun instrumentaation päälle jälleen kasan asian ytimeen osuvia observaatioita.

Biitin puolesta kyseessä on suhteellisen hidastempoinen teos, joka aaltoilee minimalististen perkussio-osuuksien ja crescendomaisesti kasvavien kertosäkeiden välillä. Etenkin kappaleen lopun huutomanifesti inhimillisyyden ja empatian puolesta on ulostulona tunnesisällöltään Aikamme mieskuvien diskografian selkeintä ja vahvinta antia.

Aiheensa puolesta kappale käsittelee woke-käsitteeseen äärioikeiston toimesta kohdistunutta demonisointia ja sitä, mitä tarkoittaa olla woke. Woke pelottaa vain ihmisiä, joita pelottaa niinkin kauhea asia kuin tasa-arvo. Oman poliittisen ideologiani ytimen muodostaa halu pyrkiä varmistamaan, että kaikilla on katto pään päällä ja ruokaa pöydässä, ja samankaltaisia näkemyksiä kuulemme myös WOKEE-kappaleessa. Erityisesti seuraavat riimit kolahtivat todella hyvin:

Pehmeet arvot poissa muodista
Empatia saanut iskun luodista
Kaikki hyvä on vaan hyvesignalointii
Kaikki paha vaan läppää roisii

Hyvesignalointi-sanan yleistyminen tuntuu todella turhauttavalta, ja se on seurausta internetin kasvattamien, tunne-elämältään kitukasvuisten ihmisten kyvyttömyydestä mihinkään muuhun kuin kymmenen ironiakerroksen alle piiloutumiseen ja niiden suojasta kaiken hyvän nälvimiseen. Nykyään on synti välittää kanssaihmisestä ja mistään muusta kuin henkilökohtaisen varallisuuden kasvattamisesta, ja tämän ideologian alle ollaan valmiita hautaamaan koko planeetta, kuten Heinonen sen tiivistää:

Luontokato jää varustelun alle
Varmaa on et tälle planeetalle
Lähtölaskenta se alkoi jo eilen
Kuin päivää viimeistä siks taiteilen

Kappaleessa on kasapäin hyviä riimejä, ja siksi suosittelenkin lämpimästi sen kuuntelemista:

Bob Dylan: Rough and Rowdy Ways Tour @ Veikkaus Arena (16.10.2025)

Tämä ei ole varsinainen keikka-arvostelu, vaan vain lyhyt fiilistely.

Kävin pari viikkoa sitten Bob Dylanin keikalla juuri avatulla Veikkaus Arenalla – joka olisi muuten aivan hyvin voinut ollut nimeltään myös Veikkaus Areena, mutta ollaan nyt sitten oikein kansainvälisiä. Suomea puhumattomillehan tuon sanaparin vaikeasti lausuttava sana olisi tietysti ollut juuri se Areena eikä VEIKKAUS, mutta nyt ollaan jo sivuraiteilla.

Niin. Näin siis pari viikkoa sitten Bob Dylanin livenä Helsingissä – lause, joka tuntuu lähes surrealistiselta vuosiluvun ollessa 2025. 84-vuotias legenda oli kuitenkin ainakin äänensä ja pianon- sekä huuliharpunsoittonsa osalta huippukunnossa. Fysiikan puolesta huomasi kyllä iän painavan, kun hän keikan loputtua kampesi itsensä pianotuoliltaan ja asteli pienessä kyyryssä lavalta pois. Pysähtyi toki hetkeksi ja kääntyi sentään vielä katsomaan pikaisesti yleisöä elkein, jotka itsestäni viestivät sitä, että siinä katsoi mies yleisöä maassa, jossa tiesi olevansa viimeistä kertaa.

Tunnelma valtavassa hallissa oli muutenkin kuin kirkossa, mutta ei masentavan melankolisella tavalla, vaan arvostavalla ja ehkä hieman palvovallakin tavalla. Joka biisin jälkeen toki taputettiin (minkä sai muuten tehdä aika pikaisesti, sillä bändi ei pahemmin taukoja kappaleiden välillä pidellyt), mutta valaistus oli hillitty ja ilmassa oli aistittavissa uskomaton kunnioituksen ja rakkauden määrä. Tapahtuma oli aivan yhtä paljon jäähyväisseremonia kuin konserttikin, ja yleisön noustessa antamaan raikuvat, seisovat aplodit konsertin loputtua tuntui siltä, että moni oli saanut jonkinlaisen tyydyttävän päätöksen tunteen – englanninkielen sana “closure” tuntuu sopivalta.

Myös katkeransuloinen tuntuu kuvaavalta – tämä oli melko varmasti Dylanin viimeinen keikka Suomessa, joten “Ainakin me pääsimme näkemään sen” on lause, jonka uskon käyneen monien tuolla keikalla olleiden mielessä. Viimeksihän mies oli Suomessa vuonna 2019, eli juuri ennen koronapandemiaa. Varttunut ukko selvisi vanhuksille vaarallisesta pandemiasta, ja saapui kuin saapuikin vielä kerran tänne Pohjois-Euroopan perukoille. Moni varmaan veikkasi, että Dylanin viimeinen keikka Suomessa oli jo nähty, ja myönnän itsekin olleeni yllättynyt, että hän todella tuli tänne vielä.

En ole todellakaan mikään Dylan-superfani. Osaan nimetä ehkä kymmenisen biisiä jos oikein ponnistan, ja levyistä olen kuunnellut vain yhden – The Freewheelin’ Bob Dylan vuodelta 1963. Tuo on varmaan kauhea asia tunnustaa näin musabloggarina, mutta kyseessä ei ole mikään tietoinen halu vältellä miehen diskografiaa, vaan Dylanin musiikin kuuntelu yksinkertaisesti vaatii tietyn tunnelman ja mielentilan, jota ei ole aina saatavilla. Puhutaan kuitenkin artistista, joka on tehnyt 40 studioalbumia. Siihen verrattuna Beatlesin koko diskografian kuunteleminen tuntuu jopa alkupään tylsätkin levyt huomioon ottaen suorastaan leppoisan helpolta – ja Beatlesin koko studioalbumidiskografian olen siis jo kuunnellut.

Dylanin musiikin hienoushan piilee juuri lyriikoissa, eli miehen levyjä on turha kuunnella taustamusiikkina, johon ei juuri kiinnitä huomiota, vaan musiikin pitäisi olla keskiössä, jos siitä haluaa todella saada jotakin irti.

Kaikesta yllä sanomastani huolimatta nautin keikasta suuresti, vaikka tunnistin vain yhden kappaleen, Desolation Row:n. Dylanin ääni kuulosti mahtavalta, ja vaikka kappaleita ei tunnistaisikaan, niin hankalahan se on olla nauttimatta kunnon bluesista, jota soittaa vieläpä yksi koko musiikinhistorian suurimmista ikoneista. Saatana, minähän olin samassa tilassa nobelistin kanssa.

Oli myös hauska lukea varsinkin nuorempia kuuntelijoita konserttiin valmistavia artikkeleita, joissa pääsanoma oli kutakuinkin “Älä todellakaan odota mitään hittikimaraa.”. Joten en odottanutkaan. Ja nautin silti keikasta.

Myönnän, että toivoin, että Dylan olisi huikannut jossain kohtaa keikkaa jotakin “Hello Helsinki, how are you doing?” -tyyppistä, mutta ei niin käynyt, eikä se sinänsä yllättänyt. Olin kuitenkin kuulevinani muutamassa kohdassa ainakin pikaisen “Thank you!”-huudahduksen, ja se tuntui hienolta. Eihän mies ole meille mitään velkaa, mutta jotenkin sitä on tottunut keikoilla siihen, että artisti aina huomioi jotenkin yleisöänsä ja pistää merkille, missä kaupungissa milloinkin soittaa. Mutta eipä siinä, show oli silti mahtava. Odotin äänen puolesta jotakin vaimeaa ja ehkä vähän kähisevää ja sain ylväänä mylvivän legendan, joka tulkitsi bluesia siihen kuuluvalla pieteetillä. Olen erittäin iloinen, että kävin kuulemassa Bob Dylanin livenä vielä, kun se on mahdollista. Kiitokset hienosta keikasta.

Kiitokset myös lukemisesta ja tsemppiä sateisiin, pimeneviin iltoihin!