Vilma Talvitie – Mistä mihin (2023)
Ensimmäistä artistia kuvattiin promomeilissä seuraavasti:
“Vilma Talvitie on laulaja, säveltäjä-sanoittaja ja multi-instrumentalisti, jonka musiikissa suomenkielinen folk-estetiikka ja akustiset instrumentit elävät sulassa sovussa elektronisten biittien ja tarttuvien pop-melodioiden kanssa.”
Siinä mielestäni olennaisin levyn soundista, ja tässä vielä hieman taustaa tekijästä:
“Mistä mihin -albumi on toteutettu Suomessa mutta se on syntynyt Saksassa sekä tien päällä, kun Talvitie eli nomadielämää Euroopassa, Aasiassa ja Etelä-Amerikassa ennen pandemiaa.
Levyllä kuuluvat matkaan tarttuneet vaikutteet maailmalta, mutta myös juuret ja kaipuu omille syntysijoille Suomeen. Albumin teemana on liike – kun nukkuu öitä busseissa, luuhaa rautatieasemilla ja satamissa, kulkee vieraiden kaupunkien katuja ja päätyy ihmisten mukana keskelle vuoria, metsiä tai saaria, alkaa väistämättä katsella eri tavalla asioita kuin tasaisessa, paikallaan pysyvässä elämäntavassa.”
Oma huomioni ei kuitenkaan keskittynyt erityisesti minkäänlaisiin levyltä löytyviin kuvauksiin nomadielämästä, vaan pikemminkin Talvitien kykyyn kuvata naiseutensa kokemusta ja sanoittaa tuntemuksiaan musiikissaan. Kenties iskevin esimerkki tästä löytyi kappaleesta Sormet irti, joka käsitteli seksuaalista ahdistelua ja lähestyvän/juuri saavutetun täysi-ikäisyyden kokemusta esineellistetyn naisen näkökulmasta. Kappaleen kielisoitininstrumentaatio, joka taitaa olla peräisin kanteleesta, ellen ole aivan pihalla, on omiaan rakentamaan kuuntelijalle kuulokuvan siitä tunteesta, kun kaikki tuntuu tapahtuvan liian nopeasti ja maailma pyörii ympärillä.
Kappaleen narratiivi alkaa rakentumaan kuvauksilla kaupungille hauskaa pitämään lähteneestä rusoposkisesta nuoresta naisesta, tai pikemminkin tytöstä, joka asuu vielä äitinsä luona. Tyttö kokee kaipuuta kaupungin yöhön ikätovereidensa luokse, kuten kyseisen iän kasvun kehitystehtäviin usein kuuluu, ja lähtee kaupunkiin äitinsä huolista ja varoittelusta huolimatta. Talvitie rakentaa mielikuvia kauniisti sanoillaan, kuten lyriikalla “Tyttö astuu tietä pitkin, renkaat ranteissa helskyy”. Juuri tällainen sanoitustapa ottaa mielestäni kaiken irti suomenkielen kauneudesta asettamalla r-kirjainten rosoisuuden ja “helskyy”-sanan kepeän kauneuden vastakkain.
Kertomus jatkuu. Päähenkilö on saanut kerrankin laittautua ja käyttää hankkimiaan kauniita helyjä ja viehättävinä pitämiään vaatteita, eli ilmaista omaa tyyliään täysin rinnoin. Isän varoitukset kaupungin kaduista kaikuvat silti päässä, mutteivat kuulu tarpeeksi kovaa omaa identiteettiään rakentavan myöhäisteinin seikkailunjanoisen pään pauhun yli – “Hulluja tää yö on täynnä, ne imaisee sut pimeään”, johon päähenkilö vastaa: “Isä rakas, tieni vie mua kesäyötä juhlimaan, ja mitä päälle puinkaan, ei sulle kuulu lainkaan.” Mielestäni todella onnistunut kuvaus kasvavan nuoren uhmasta ja kaipuusta vertaistensa sekaan. Pian tilanne muuttuu kuitenkin uhkaavammaksi tavalla, jonka emotionaalisen intensiteetin ja painon voi tuntea kokonaan vain kuuntelemalla kappaleen itse, sillä oma kirjoitustaitoni ei tee tilanteen tunnelmalle kunniaa. Sanotaan nyt vaikka näin, että puolessavälissä kappale muuttuu ratkaisevalla tavalla laulusta kokemukseksi, joka kaappaa kuulijan mukaan. Tarinaa ei enää kerrota, vaan sen sisällä ollaan.
Levyltä löytyy toinenkin kuvaus ilmiöstä, joka koskettaa suuremmissa määrin naisia kuin miehiä – syömishäiriö, tässä tapauksessa käsittääkseni anoreksia, kalvaa laulun päähenkilöä iskevästi nimetyssä kappaleessa Katsokaa kuinka katoan. Tässä meillä on biisi, jossa niinkin helvetin synkkä tauti kuin anoreksia ja sen tuoma halu kuolla, jotta huutava nälkä loppuisi, kuvataan musiikillisesti tyylillä, joka onnistuu käyttämään tunnepohjaista kontrastointia vahvistamaan kappaleen viestiä poikkeuksellisen mukanaan vievällä tavalla. Pitkä virke, joka tarkoittaa tätä: Kappaleen sooninen tunnelma kommunikoi pikemminkin menestyksen, voiton ja ilon tunteita, mutta sen lyriikat taas ovat surullinen ja suora kuvaus kamppailusta sellaisen vastustajan kanssa, joka kirjaimellisesti kuihduttaa päähenkilöä elävältä.
Sain tehdä suhteellisen hiljattain yhdessä duuniprojektissa lokalisaatio- ja käännöshommia Spotifylle, ja testata heidän mobiilisovelluksensa kykyä tuoda syömishäiriöaiheisia hakuja tekeville käyttäjille esiin apuresursseja, jotka ohjasivat käyttäjän kohti tukilähteitä, jos hän teki syömishäiriöaiheisia hakuja. Kyseisessä projektissa tutustuin internetin syömishäiriöslangiin, ja kenties häiriintynein löytöni oli käsite “pro-ana”. Tässä linkki määritelmään: https://fi.wikipedia.org/wiki/Pro-ana
Pro-ana-henkilöt “…pitävät anoreksiaa sairauden sijaan elämäntapana ja haluttavana tilana.” Monet pro-ana-henkilöt sairastavat anoreksiaa itsekin, tai haluavat päästä “anoreksiatilaan”. Kun Katsokaa kuinka katoan-kappaleen lyriikoita ja niiden masentavaa kuvausta anoreksiasta kuuntelee, pro-ana-mielentila alkaa näyttäytymään aivan helvetin synkältä tavalla, joka on suorastaan pelottavaa. Oletettavasti, tai ainakin toivottavasti, pro-ana-näkemykset katoavat, kun henkilö paranee syömishäiriöstään. Näin netin ihmeaikana on kuitenkin ankeaa se, että henkilön pro-ana-hurmoksessa tekemät “thinspiration”-postaukset voivat silti jäädä kummittelemaan nettiin, ja postaukset voivat jatkaa vahingon aiheuttamista muille ihmisille, vaikkei niiden alkuperäinen tekijä olisikaan enää sitä mieltä, mitä oli postaukset tehdessään. Toivottavasti tämän Vilma Talvitien kauniin kappaleen kaltaiset kuvaukset syömishäiriön sairastamisen kauheudesta saavat niitä kuuntelevat, potentiaalisesti pro-ana-mieliset ihmiset, jotka eivät vielä itse sairasta syömishäiriötä, miettimään pitkään ja hartaasti sitä, kannattaako heidän jatkaa valitsemallaan tiellä.
Levy on sidottu pakettiin alusta loppuun asti hartaasti solmitulla rusetilla, sillä levy alkaa kappaleella Mistä taivas alkaa, ja loppuu kappaleeseen Mihin loppuu maa. Mistä taivas alkaa on lempeä, aurinkoisen kirkas ja optimistinen kuvaus maapallomme kauneudesta ja siitä solidaarisuuden tunteesta, johon ihmislaji parhaimmillaan pystyy, kun sitä ei aseteta ahtaalle vihamielisyyden ja markkinavoimien musertavan painon alla. Kappale toimii hyvänä esittelybiisinä Talvitien heleän korkealle ja ystävälliselle lauluäänelle, sillä biisistä löytyy selkeitä äänellisiä taidonnäytteitä, kuten kohdassa 1:35 lauletun “kaiken” -sanan melodia, joka liikkuu häkellyttävällä tahdilla nuotista toiseen täysin hallitusti. Itse nautin suuresti tuollaisista vedoista, oli kyseessä sitten salamannopea kitarajuoksutus tai yhtä pikainen laulumelodiakulku.
Albumin lopetusbiisi Mihin loppuu maa koostuu nostattavan pianon päälle kasatuista kauniista laulunpätkistä, joita osaan kuvata vain englanninkielen termillä “non-lexical vocables”. Kappaleessa on mielestäni kyse jonkinlaisesta viimeisestä, katarttisesta energian ulospäästöstä useita raskaita aiheita käsitelleen albumin jälkeen. Vaikuttaa siltä, että kappaleiden päähenkilö on onnistunut löytämään musiikin kautta jonkinlaista rauhaa itselleen kaiken kokemansa jälkeen – mukavaa, että saimme olla kuulijoina kasvuprosessille.
Tämä osaavasti laulettu, monipuolisesti tuotettu, ja taitavasti soitettu albumi on kuunneltavissa alhaalta:
Levyllä soittivat seuraavat tekijät:
Vilma Talvitie – laulu, piano, ja haitari
Sami Zimmerman – klarinetti, harmooni, ja tinapilli
Maija Kauhanen – kantele
Laura Kuisma – viulu
Veera Kuisma – viulu
Anssi Nykänen – kitara
Jesse Ojajärvi – rummut
Carolina Stenbäck – sello
Ja annanpa vielä shoutoutin myös teknisemmän puolen kavereille:
Äänitetty Ambience Studiolla ja Villa Vikanissa 2021-2023. Tuotanto, äänitys, ja miksaus: Sami Zimmerman, masterointi: Minerva Pappi ja Jaakko Viitalähde
Vilma Talvitie lähtee myös rundille Mistä mihin-kiertueelle, ja keikkalista löytyy tästä:
14.10. Hyvinkään kaupungintalo (+ Zemiene)
21.10. Kulttuurikeskus Caisa, Helsinki
26.10. Suomi-Keskus, Berliini, Saksa
28.10. Kulturbahnhof Leisnig, Saksa
3.11. Fichtehaus, Tübingen, Saksa
29.12.–2.1. FolkMarathon Sisilia, Italia
12.–13.1. Folklandia-risteily
16.1. Oodi-kirjasto, Helsinki
17.1. AK klubi, Wanha Mestari, Riihimäki
21.1. Arkikulta-kahvila, Hyvinkää
Jumalauta mikä lista listoja, eiköhän mennä seuraavaan biisiin.
Prodigal Sons – Revival (2022)
Tämä ei ole sinänsä uusi kappale, eikä sitä edes lähetetty minulle, vaan bongasin sen TikTokista. Vaikka sovellus sulattaakin aivojani ja jakaa todennäköisesti kaiken datani Kiinan valtiolle, se on perkeleen hyvä paikka löytää monipuolisesti uutta musaa.
Prodigal Sons -yhtyeen Spotify-kuvaus kuvaa erinomaisesti bändin filosofian: “Prodigal Sons on viiden miehen rakkauslaulu 90-luvun MTV:lle, JYRK:.lle, grungelle, ja ajalle ennen soittolistaradioita. Prodigal Sons soittaa rokkia raskaasti ja kevyesti, mutta aina rakkaudesta lajiin.”
Juuri noin sen olla pitääkin.
Revival on positiivisella energialla ladattu kappale, jossa kuuluu piristäviä grungen kitarasoundeja ja efektointia. Biisi on laulettu vahvalla rokkikukkotyylillä, ja laulajan erinomainen ääni olikin se, mikä huomioni bändiin kiinnitti. Näihin elementteihin yhdistyy vielä osaava rumpujen ja basson yhteistyö, ja kasassa on jonkinlaisista vanhoista hyvistä ajoista muistuttava koukuttava teos. Myönnän toki, että ysäri oli etenkin Suomessa erittäin perseestä monille ihmisille syvän laman myötä, eikä se oikeastaan mikään erityisen pirteä vuosikymmen ollut Jenkeissäkään, sillä valtio vaikutti olevan tietynlaisessa kahdeksankymmentäluvulla vietetyn kulutusjuhlan jälkeisessä törsäyskrapulassa. Tästä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, aikakausi tuotti kuitenkin aivan uskomattoman määrän loistavaa musiikkia, ja huomaan kausittain kuuntelevani enemmän yhdeksänkymmentäluvun musiikkia kuin mitään muuta, vaikka ehdin itse olla kyseisen vuosikymmenen aikana olemassa huimat viitisen kuukautta.
Ysäri oli rockin saralla loistavaa aikaa, ja raskas musiikki oli usein jopa korkeilla listasijoillakin. Musiikillisia innovaatioita tuntui syntyvän jatkuvasti, ja yhdeksänkymmentäluku tuntuu itsestäni olleen viimeinen aikakausi, jolloin suuressa osassa musiikkia oli tietynlaista rouheutta ja aitoutta. En toki väitä, etteikö viimeisen 23:n vuoden aikanakin olisi tehty paljon aitoa ilmaisua sisältävää musiikkia. Tarkoitan pikemminkin sitä, että ysärillä studiotekniikka oli juuri sellaisella tasolla, että se mahdollisti laadukkaiden äänitysten teon, muttei prosessista ollut kuitenkaan ehtinyt vielä tulla täysin kliinistä virheiden pois puunausta ja Excel-taulukkomenoa sisältävää jynssäystä. Klikkiraita oli renki, ei isäntä, ja autotunen käyttö ei ollut yltynyt vielä sille tasolle, millä se nykyään on.
2000-luvussakin on tietysti omat hyvät puolensa. Viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana esimerkiksi elektroninen musiikki on kokenut vallankumouksellisia mullistuksia, ja genressä on luotu sellaista musiikkia, jota ei edes olisi ollut mahdollista tehdä vielä 1990-luvulla, sillä teknologia ei yksinkertaisesti ollut vielä riittävän kehittynyttä.
Silti, tästä olen varma: Jos haluan kuulla timanttista rockia, löydän sitä paljon todennäköisemmin viime vuosituhannelta kuin tältä vuosituhannelta. Prodigal Sons -yhtyeen Revival on lämmin aikamatka rockin viimeiselle suuruusaikakaudelle, ja suosittelen sitä vilpittömästi. Kuuntelemaan pääset alhaalta:
River Below – Torn in Two (2023)
Viikon viimeisen biisin minulle lähetti oululainen grungepumppu River Below, jonka edellisestä singlestä kirjoitin noin kuukausi sitten – näköjään grungella on tänään vahva edustus.
Bändin edellinen, If Only -niminen kappale oli jo kuuntelukelpoista tavaraa, mutta tämä uusi biisi on mielestäni edeltäjäänsä parempi.
Torn in Two -kappaleessa on kuultavissa sekä korvieni että bändin omien sanojenkin mukaan vahvoja Pearl Jam -vaikutteita, mikä on tietysti aina plussaa. Eddie Vedderin kaoottista laulutyyliä kappaleessa ei sentään lainata, mutta kitarasoundit ja etenkin riffityyli ottavat Pearl Jamista onnistuneesti vahvoja vaikutteita.
Tässä biisissä hauskin yksityiskohta on bändin kyky synkronisoida riffailunsa ja rytmiset elementtinsä laulajan laulamien sanojen kadenssiin tyydyttävällä tavalla. Kyseinen kikka vaatii koordinaatiota ja saumatonta yhteispeliä, ja sen onnistunutta käyttöä on ilo kuunnella. Kappaleessa hyödynnetään yllä esiintuomani Revival -kappaleen tavoin dynaamisuutta, eli bändi vaihtelee hiljaisempien ja kovaäänisempien osioiden välillä. Tämä tuntuu olevan keskeinen osa monia klassisia grungebiisejä, ja on mukavaa kuulla, että grungen kultakauden musiikista innostuneet nykybändit ovat tehneet taustatutkimuksensa huolella ottaessaan ysärin edeltäjistään vaikutteita.
Tästä perjantaihin menevää meininkiä:
Tässä kaikki tänään! Allekirjoittanut voi nyt sanoa jokseenkin häkeltyneenä tiiratessaan kalenterista vuosilukua menevänsä kuuntelemaan uutta Rolling Stones -albumia. Hackney Diamonds, here I come!
