20 biisiä yhdeltä räpin tämän hetken kuumimmista nimistä.

Ja ne kaikki kuulostavat samanlaisilta.

Olen kuunnellut träppiä paljon, ja tunnustankin genren olevan singlepainotteisempaa. Genrestä löytyy kuitenkin silti kymmeniä erinomaisia albumeita, jotka eivät käy tylsäksi, ja jossa samaan tripletti-flowhun perustuvaa rytmiä ja perkussiota hyödynnetään monilla soonisesti erilaisilla tavoilla. Tämä ei ole yksi niistä albumeista.

Pääasiassa Young Thugin, Lil Waynen ja Futuren pioneeraaman melodisen autotunesoundin inspiroimia räppäreitä on tullut pinnalle muutamina viimevuosina enemmän kuin jaksan luetella. Näistä hyvin harvat kuitenkin kuulostavat uniikeilta, tai edes hyviltä. Lil Baby kuuluu siihen kastiin, joka ei erotu joukosta. Albumin biitit ovat hyvin samanlaisia temmoltaan, ja esimerkiksi hihatit on aivan liian monella kappaleella miksattu lähinnä päänsärkyä aiheuttavasti. Albumin biitit eivät kaappaa mukaansa, koska ne ovat kaikki samanlaisia.

Hyvillä moderneilla trap-albumeilla, kuten Futuren DS2, biitit eivät kuulosta täysin samanlaisilta. Kyllä, perkussio on vieläkin melko yhtenevää, mutta melodiset elementit vaihtelevat valtavasti, ja vaativat itselleen myös huomiota. My Turnin biittien melodiset elementit ovat kuitenkin tiukasti taustalla, mikä johtaa siihen, että perkussio on aina kappaleen pääelementti, ja sen samanlaisuus läpi kappaleiden tulee esille hyvinkin selvästi. Futuren karisma myös kantaa albumia, kuten Young Thugin omalaatuinen laulu- ja räptyyli kantaa hänen projektejaan, tai Lil Waynen yliluonnolliset kyvyt punchline-räppärinä kantavat hänen teoksiaan. Lil Babyllä ei ole mitään näistä ominaisuuksista.

Albumilla vierailee jokainen yllä mainitusta kolmesta trap-pioneerista, ja he omivat kappaleet itselleen vierailuillaan. Ero karismaattisuudessa ja taidossa tulee läpi, kun genren luojat vierailevat heitä seuranneen artistin albumilla.

Hyvän kahdenkymmenen kappaleen pituisen albumin tekeminen vaatii sen kaliiberin taiteellista visiota, mitä löytyy todella harvalta artistilta. Jopa Drake, yksi monipuolisimmista moderneista artisteista, ei onnistunut vuoden 2018 Scorpion-albumillaan luomaan mitään muuta kuin keskinkertaisen albumin. Scorpionin kahdestakymmenestäviidestä kappaleesta saisi kyllä kuratoitua hyvänkin julkaisun, mutta kun hyvät kappaleet julkaistaan valtavan fillerimäärän sisällä, on lopputuloksena erittäin paisunut ja turhauttava projekti. Pitkien projektien tekoon on kuitenkin ilmiselvä syy: striimausrahat. Uskon kyynisyyttäni Lil Babyllakin olleen taka-ajatuksena rahanteko, kun hän päätti luoda tämän kuuntelukokemuksena lähinnä juoksuhiekassa ryömimistä muistuttavan kahdenkymmenen kappaleen kasan. Tämä oli erittäin monotoninen kokemus, ja saakin siksi arvosanaksi

4.