Netsky on yksi elämäni tärkeimmistä artisteista. Hänen musiikkinsa oli ensimmäistä drum and bassia, jonka löysin itse, ja jonka ansiosta rakastuin genreen niin palavasti. Minulla on paljon hyviä muistoja, joiden taustalla soi Netsky. Nyt minusta tuntuu kuitenkin siltä, että olen kasvamassa belgialaistuottajan musiikista erilleen.

Second Nature oli yksi tämän vuoden eniten odottamiani albumeita, ollen samalla oikeastaan yksi viimeisten neljän vuoden eniten odottamiani albumeita. Odotin uutta Netsky-albumia jo ennen kuin tiesin, että sellainen oli edes tulossa. Näin käyttäytyy varmasti moni muukin suosikkiartistiensa musiikin suhteen, odottaa aina uutta, ennen kuin uuden tulo on edes varmistettu. Second Nature-albumia edeltävä Netsky-albumi, 3, tuli vuonna 2016. Ei ihmekään, että odotukset saattavat kasvaa epärealistisiksi neljässä vuodessa, se on kaksikymmentäyksivuotiaan elämästä melkein viidesosa, pitkä aika.

Netskysta artistina on drum and bass-yhteisössä monia mielipiteitä, jotka ovat useimmiten hyvin vahvoja. Monet tuntuvat rakastavan hänen ensimmäistä albumiaan vuodelta 2010, joka oli soundiltaan todellista liquidia, hyvin sielukasta ja erinomaisin melodioin höystettyä. Ärräpäitä alkaa kuitenkin usein lentelemään, kun puhe siirtyy miehen diskografian muihin osiin, vuoden 2012 2-albumiin, ja edellä mainitsemaani 3-albumiin. Syytökset rahan perässä juoksemisesta ja pop-artistiksi muuttumisesta villiintyvät täysin, ja sehän vasta synti onkin, eihän artisti nyt itseään sentään elättää saa, ei missään nimessä, musiikinhan pitää olla taivaallisen inspiraation tulosta, täysin pyyteetöntä toimintaa, jota tehdään vain taiteen puhtauden takia. Miehen vuosien 2017-2019 sekalaisista seikkailuista esimerkiksi future bassiin, houseen tai trap-tyyliseen elektroniseen musiikkiin ei yhteisössä edes puhuta.

Minä olin se tähtisilmäinen teini, joka jaksoi vaahdota foorumeilla Netskyn oikeudesta uusien tyylien kokeiluun, artistin vapaudesta tehdä sellaista musiikkia, jota hän itse haluaa tehdä. En sinänsä ole eri mieltä nykyäänkään, seison kyllä noiden sanojeni takana, ei minkään artistin pidä olla kahlittu alkuaikojensa soundiin, ellei hän itse kyseistä soundia halua tuottaa. Rakastan vieläkin albumeita 2 ja 3 debyyttialbumin lisäksi, mutta en kyllä itsekään pidä miehen vuosien 2017-2019 tuotannosta.

Joskus me “tavalliset” ihmiset kuitenkin menetämme täysin perspektiivin asioihin, tämä tulee esille varsinkin internetin faniyhteisöissä. “Pop-twitterin” sekalaiset kiistat fanikuntien välillä k-pop-faneista puhumattakaan eskaloituvat välillä hyvinkin rumaan kielenkäyttöön ja vastuuttomiin tekoihin. Fanit, joista monet ovat vieläpä melko nuoria, eivät ymmärrä parasosiaalisten suhteiden käsitettä, ja kukapa heitä siitä voi toisaalta syyttääkään, eipä tuota nyt itselleni ainakaan koulutaipaleeni varrella koskaan koulun toimesta mainittu. Tämä on mielestäni mediakasvatuksessa oleva suuri aukko, sillä julkisuuden henkilöiden ja heidän faniensa väliset parasosiaaliset suhteet eivät todellakaan ole mikään internet-ajan eksklusiivinen ilmiö, vaan niitä on ollut kyllä aivan koko julkisuuden käsitteen alusta asti.

Vaikka se saattaakin tuntua ikävältä, on hyvä välillä pysähtyä reflektoimaan sitä, että se Californiassa kartanossa asuva laulaja, näyttelijä, tai urheilija ei edes tiedä, että olet olemassa ihmisenä, vaikka kuinka puolustaisitkin heidän tekojaan internetissä. Tätä ilmiötä on sumentanut nykyaikana vielä enemmän se, että joskus julkisuuden henkilöt kuitenkin reagoivat faniensa toimintaan vaikkapa tykkäämällä twiitistä tai vastaamalla viestiin. Nämä interaktiot ovat kuitenkin melko harvinaisia, eivätkä oikeastaan tarkoita mitään kovinkaan syvällistä. Myönnän, että tuntuu hienolta, kun joku jota ihailet reagoi kommenttiisi, mutta ei tällaisten reaktioiden hakemiselle ja vaalimiselle kannata koko persoonallisuutta perustaa.

Parasosiaaliset suhteet liittyvät tähän levyarvosteluun siksi, että ne taustoittavat omaa suhdettani Netskyn musiikkiin. Netskyn musiikki on nimittäin aiheuttanut ainoan kerran elämässäni sen, että olen teeskennellyt pitäväni jostain musiikillisesta teoksesta, jonka tiedän oikeasti olevan, noh, täyttä paskaa. Tähän väliinhän voi tietysti heittää sen klassisen ja aina niin tärkeän pointin taiteen subjektiivisuudesta. Siksi tarkennankin, että kyseinen teos oli siis omasta mielestäni huono, ei huono millään universaalilla tavalla, ei sellaista tapaa edes ole.

Kyseisen reaktion aiheutti Netskyn vuoden 2018 EP Abbot Kinney. Viiden biisin kokoelma omasta mielestäni rehellisesti sanottuna erittäin geneeristä ja mitäänsanomatonta elektronista musiikkia, jonkinlaisia räpin, housen ja future bassin fuusioita. Koska en ollut vielä kokenut realisaatiota parasosiaalisista suhteista, jonka myöhemmin kokisin, koin kuitenkin velvollisuudekseni puolustaa EP:tä internetissä. Kyllähän näin turhan toiminnan tunnustaminen hieman nololta tuntuu, mutta toisaalta monilla muillakin jonkin artistin “superfaneilla” on varmasti kokemuksia samanlaisista tilanteista, jonkinlaisesta pakonomaisesta tarpeesta puolustaa suosikkiartistiaan tai urheilijaansa tai näyttelijäänsä.

Oman logiikkani mukaan kyseinen ilmiö ja tarve puolustaa omia idoleitaan johtaa juurensa jonkinlaiseen nostalgiaan ja empatiaan. Idoli, omalla kohdallani Netsky, on toiminut taustamusiikkina monille hyville muistoillesi, luonut lukuisia uskomattoman mahtavia kappaleita, ja nyt haluat varmistaa, että kyseisen henkilön tunteisiin ei satu, kun hän julkaisee musiikkia, jonka tiedät itsekin olevan erittäin kaukana artistin parhaasta tuotannosta (nyt oli muuten laittoman monta pilkkua virkkeessä). Juttuhan on se, että ei todellakaan ole sinun velvollisuutesi varmistaa, että tämän monimiljönäärin itsetunto ei koe kolahduksia. Kyseinen henkilö ei tiedä, että olet edes olemassa, ei ole sinun taakkasi puolustaa hänen kunniaansa. Kun ilmiön tiivistää näin, koko fanikulttuurin konsepti kuulostaa erittäin omituiselta ja suoraan sanottuna idioottimaiselta, ja ehkä se onkin juuri sitä. Monien miljardien dollarien fanituotebisnekset perustuvat lopulta ihmisen yksinkertaisuuteen olentona, joka luisuu erittäin helposti parasosiaalisiin suhteisiin.

Siinä oli noin seitsemänsadan sanan pohjustus, eiköhän siirrytä vihdoin itse arvioon. Toisaalta, kun tänne vain kerran kuukaudessa kirjoittelen, niin kirjoittelenpa sitten antaumuksella.

Second Nature kaatuu keskinkertaisiin laulusuorituksiin ja merkittävään fillerin määrään. Netsky valitsi hyvin singlensä ja markkinointiretoriikkansa, joka mainosti albumia “paluuna juurille”. En minä mitään suoraa debyyttialbumin tyylistä liquidia odottanut, mutta en myöskään odottanut näin suurta määrää lähes suoranaista pop-musiikkia. Albumin singlet, varsinkin I See The Future In Your Eyes ja Mixed Emotions saivat minut odottamaan albumia innolla, ja kyseiset kappaleet jäivät 18-biisin pituisen kuusikymmentäneljäminuuttisen järkäleen kuuntelun jälkeen albumin suosikkieni joukkoon.

Vaikka makuni drum and bassin suhteen onkin viime vuosiena muuttunut enemmän Calibren ja Artificial Intelligencen tyyppisen liquidin suuntaan, osaan vieläkin arvostaa kunnon dancefloor-tyylisiä kappaleita. Kovenin kappale Love Wins Again oli yksi vuoden 2019 suosikkikappaleistani.

https://open.spotify.com/embed/track/2DOsq2dfLJ6p2dTcSZYNda

Jotta nauttisin dancefloor-tyylisestä, popahtavammasta drum and bass-soundista, sen pitää kuitenkin olla erinomaisesti tuotettua. Second Naturelta löytyy kuitenkin aivan liian monta keskinkertaista tai huonoa dancefloor-kappaletta.

En saa mitään irti Broken Bottles-kappaleesta. Yksi albumin suurimpia pettymyksiä oli kuitenkin kollaboraatio Rudimentalin ja Afronaut Zu:n kanssa, Blend. Rudimental tunnetaan suurieleisistä anthemeistään (hymni suomennoksena kuulostaa omituiselta), ja Netskykin osaa tehdä niin sanotusti massiivisen kuuloisia kappaleita, kuten tältä samalta albumilta löytyvä Mixed Emotions. Siksi Blend onkin mitäänsanomattomalla instrumentaatiollaan ja vokaalisuorituksellaan pettymys.

Kappale Dreaming Of You on erinomainen esimerkki yhdestä henkilökohtaisesti vihaamastani musiikkityylistä, melodramaattiset ja ylitunteellisesti lauletut lyriikat yhdistettynä todella keskinkertaiseen taustainstrumentaatioon. Pahinta on se, että tämänkaltaiset kappaleet vaikuttavat vielä myyvänkin aivan jumalattomasti, ja siksi niitä tuntuu nykyään löytyvän joka toiselta albumilta.

Float-kappaleella ei edes ole lauluosuuksia, se on vain miksattu niin huonosti, että kappaleen huilu aidosti sattuu korviini.

Complicated on mukava garagerytminen biisi, mutta kappaleen vokaalit ovat tyyliltään ylikäytetyt modernin elektronisen musiikin maastossa, ja kappaleen ainoa positiivinen puoli on sen rytminen tarttuvuus. Vain rumpujen takia kappaleen hyväksi kehuminen tuntuisikin siltä, että rima lasketaan vähän liian matalalle, kyseinen garagerytmi kun ei kuitenkaan ole mikään vallankumouksellinen keksintö, ja sen tarjoamalle kivenlujalle perustalle pitäisi kyetä kokoamaan jotakin vähän mielenkiintoisempaa kuin pelkät filtterin läpi vedetyt vokaalit.

Hold On, jossa on vokalistina Becky Hill, ei ole suoranaisesti huono, mutta se on kuitenkin pettymys. Laulusuoritus on niin voimakas ja hyvä, että keskinkertainen instrumentaatio jättää kappaleen tuntumaan epätyydyttävältä. Biisiin sopisivat paljon ponnekkaammat rummut. Volyymia lisää!

Albumilta löytyy toki hyviäkin biisejä, ei tämä arvio pelkkä valitusvirsi ole. Mixed Emotions, kollaboraatio uusiseelantilaistuottaja Montell2099:n kanssa, on yksi vuoden suosikkikappaleitani.

I See The Future In Your Eyes oli albumin ensimmäinen single, ja sai minut aidosti kyynelehtimään, kun kuuntelin sen ensimmäisen kerran. Olo oli erittäin nostalginen, ja mieleen muistui Netsky parhaimmillaan, sillä sitä tämä kappale on, Netskyä parhaimmillaan. Melodiat yksinkertaisesti toimivat, äänivalinnat ovat täydellisiä, ja rummut on miksattu huolellisesti. Hyvin valittu single, sillä se sai omat odotukseni albumia kohtaan erittäin korkeiksi.

I Choose You taas on kiistämättömän pirteä ja positiivinen kappale, joka itseasiassa muistuttaa minua Netskyn vahvasta kyvystä saada kuuntelija tuntemaan asioita musiikkillaan, aivan kuten miehen uransa alkuaikoina julkaisema kappale Smile, tai tunneskaalan toiseen suuntaan vetävä Mellow.

Free tuntuu jonkinlaiselta välisoitolta, kauniit vokaalit ja majesteettinen torvi-instrumentaatio yhdistyy ajoin amen-filleihin ja hyvin tehtyihin rumpuihin, ei mitään ihmeellistä, mutta toimivaa ja mukavan kuuloista.

Hybrid Minds-kollaboraatio Let Me Hold You-on kohtalainen kappale. Ei ehkä kummankaan artistin parasta tuotantoa, mutta ei missään nimessä huono. Look At Me Go, jossa on mukana UK hardcore-tuottaja Darren Styles oli myös positiivinen yllätys, kappale on rytmiltään erittäin tarttuva ja saa varmasti jalkaa vispaamaan.

En tiedä mitä sanoa kappaleesta Don’t Care What People Say, eipä Netskyä toisaalta se taida kappaleen nimestä päätellen paljoa kiinnostaakaan. Ihan tarttuva suoritus, mutta ei kovinkaan mieleenpainuva. Ah, nyt oli kyllä helvetin syväluotaavaa ja tiukkaa analyysia, minun pitäisi ehdottomasti tehdä tätä työkseni.

Waiting All Day To Get To You muistuttaa minua tunnelmaltaan aikaisemmasta Netsky-kappaleesta 2-albumilta, nimeltä The Whistle Song. Odottava, positiivinen, rakastunutkin tunnelma ja lyyrinen sisältö toimivat hyvin, vokaalieditointi on tehty onnistuneella tavalla, ja rummut komppaavat kuuliaisesti.

Urbandawn-kollaboraatio Power on helposti osa albumin pyhää kolminaisuutta I See The Future In Your Eyesin ja Mixed Emotionsin kanssa. Kappale on, käyttääkseni tieteellistä termiä, vitun kova. Rummut lyövät kuin viimeistä päivää ja bassotyöskentely on todella pahaenteistä, hyvällä tavalla. Iskee kuin miljoona volttia!

Albumin viimeinen hyvä kappale on albumin toiseksi viimeinen, Everybody Loves The Sunshine, todellinen kesäbiisi. Tämä kappale toimii varmasti erinomaisena soundtrackina kesälomaa edeltävän viimeisen perjantaityöpäivän jälkeen työpaikan ovesta syleilevään aurinkoon lähtemiselle. Onkin sääli, että albumi loppuu ilmiselvään fillerikappaleeseen Basic Instinct, kun se olisi niin helposti voinut loppua edellä mainittuun mestariteokseen.

Albumin suurin ongelma on sen paisunut koko. Puolet albumista on hyvää tai erinomaista, puolet filleriä. Tämä johtuu todennäköisesti siitä, että striimaustulot suosivat pitkien albumien tekemistä. En minä artistia ala siitä syyllistämään, että tämä haluaa joskus syödä sisäfilettäkin, mutta valehtelisin, jos väittäisin, että nautin näin suuren fillerimäärän kuuntelemisesta.

Second Nature ei ole huono albumi. Se ei kuitenkaan ole hyväkään albumi. Se on vain ihan okei. Siksi se saakin arvosanaksi

6.