En itse käytä Instagramia, joten nimi Madison Beer oli minulle vain kaukaisesti tietoinen tiktokissa häntä esineellistäneiden teinipoikien erinäisiin kommenttiosioihin jättäneiden kommenttien kautta. Wikipedia osaa kertoa minulle, että hän on kuitenkin tullut kuuluisaksi jo vuonna 2012, kun Justin Bieber jakoi hänen laulamansa Etta James -coverin somessaan. Harmillisesti Madison Beer ei debyyttialbumillaan kuitenkaan kaiverra itselleen omaa tilaansa modernin popmusiikin kentällä, vaan roikkuu aivan liikaa vaikutteissaan.
Albumi alkaa minuutinpituisella introkappaleella, joka on osuvasti nimeltään The Beginning. Kyseessä on käytännössä laulunäyte. Ehkä ideana on näyttää kuuntelijoille heti albumin ensimmäisistä sekunneista lähtien, että Madison Beer on muutakin kuin kauniit kasvot. Sosiaalisen median aikana on helppo joutua lokeroiduksi tietyn arkkityypin alle, varsinkin jos on naisartisti. Naisille ei vieläkään aina taata yhtä helposti saman tason toimijuutta, omistajuutta ja kunnioitusta musiikkinsa suhteen kuin miesartisteille. Siinä mielessä tämä introkappale on siis toimiva idea.
Albumin toinen kappale, Good In Goodbye, tuo esiin Beerin äänialan matalamman pään. Kappale on hämäävän tarttuva pääasiassa sen kertosäkeen sanakikkailun takia, jossa kuuntelija pääsee leikkimään sanaleikkejä hieman Britney Spearsin If U Seek Amy -kappaleen tyylisesti.
Albumi jatkuu biisillä Default. Tämä kappale muistuttaa minua hyvin paljon Lana Del Reyn vuosien 2012-2014 tuotannosta sekä laulutyyliltään että tuotannollisilta elementeiltäänkin. Varsinkin kohtaan 0:48 – 1:07 sijoittuva laulunpätkä kuulostaa todella paljon Lanalta, etenkin kun pätkä loppuu sanaan honey.
Muiden artistien muistuttaminen tulee olemaan albumilla toistuva teema. En yritä luoda naisartistien välille riidanhakuista vastakkainasettelua, mutta kun vaikutteet kuuluvat niin selvästi kuin ne tällä albumilla kuuluvat, ei niitä voi jättää mainitsematta. Ei vaikutteiden näkyminen musiikissa ole mikään synti, mutta on helppoa ylittää raja inspiroitumisesta matkimiseen, ja se valitettavasti ylittyy tällä albumilla.
Liisa Ihmemaassa -novelliin nimellään viittaava Follow The White Rabbit on ensimmäinen kappale, joka tuntuu Beerin omalta. Tarttuvan biitin päälle on rakennettu dramaattinen biisi, joka jatkaa albumin ihmissuhdeaiheista jatkumoa. Erityisen kehun annan kertosäkeissä käytetylle bassorumpujytinälle, joka muuttuu kovemmaksi kertosäkeiden edetessä. Tämä tuotantotekniikka luo kertosäkeisiin intensiivisen ja vauhdikkaan tunnelman, vaikka itse musiikillinen elementti onkin hyvin yksinkertainen.
Effortlessly on yksi suosikkejani albumilta. Pidän kappaleen melodiasta, ja Beerin laulu on kiistämättömän kaunista, Kappaleen lopun Imogen Heapia muistuttava vokaaliefekti on todella mukavaa kuunneltavaa, ja biisin hillitty tuotanto tukee Beerin laulua täydellisesti. Tässä kappaleessa kuuluu Beerin korkea potentiaali artistina, joka ajoittain vapautuu, kun hän ei roiku vaikutteissaan.
Stay Numb And Carry On ei ole lyriikoidensa puolesta todellakaan suosikkibiisejäni albumilta.
Stay numb and carry on
Too young to hate someone
Vaihtoehtoja tunteiden näyttöön on muitakin, ääripäitä eivät ole viha ja täysi tunnekuolleisuus. Kappaleen lyriikat ovat jollain tasolla toimiva ilmentymä teini-iän hämmentävästä vaikutuksesta tunne-elämään ja sen ajoittain tuomasta näköalattomuudesta, mutta Beer on samanikäinen kuin minäkin, jo 21. Emme me ole enää teini-ikäisiä, vaikka nuoria olemmekin. Emotionaalinen itsesäätely on jo kehittyneemmällä tasolla. Toisaalta albumin kohderyhmä on todennäköisesti hieman minua ja Madisonia nuoremmat ihmiset, joten ehkä tämä kappale on hitti tuossa väestöryhmässä. Minuun se ei kuitenkaan vedonnut.
Seuraava kappale, Blue, on suoraan sanottuna aivan täysi kopio Lana Del Reyn tyylistä, sekä lyriikoiltaan että tuotannoltaan. Olin suorastaan hämmentynyt kuullessani kappaleen ensimmäisen kerran, koska samankaltaisuus oli niin selkeää. Kappalehan ei sinänsä ole edes huono, koska se nimenomaan onnistuu yrityksessään kopioida Del Reyn musiikkia, josta pääsääntöisesti suuresti nautin. Tällaisia kappaleita ei kuitenkaan yksinkertaisesti voi julkaista, varsinkaan debyyttialbumillaan, jos haluaa kaivertaa itselleen minkäänlaista uraa uniikkina naispopmuusikkona. En keksi yhtäkään kilpailullisempaa musiikillista alaryhmää modernissa musiikkiteollisuudessa kuin naispopartistit, ja toisen samaan aikaan aktiivisen artistin musiikin kopiointi näin selkeästi on naurettavaa.
Eniten kappaleesta tulee mieleen yhdistelmä Lana Del Reyn kappaleista Old Money ja This Is What Makes Us Girls. Lyriikat muistuttavat ensimmäistä biisiä, tuotantotyyli jälkimmäistä.
Old Money:
Blue hydrangea, cold cash divine
Cashmere, cologne and white sunshine
Red racing cars, sunset and vine
The kids were young and pretty
Where have you been?
Where did you go?
Those summer nights seem long ago
And so is the girl you used to call
The queen of New York City
Blue:
I was always blue behind the
Red-blood stain on my lips
You were always green with envy
Saw right through the tenderness
We were like a California sunset
Fated to die any minute
Gettin’ rid of you might be the best thing I ever did
Molempien kappaleiden alussa luetellaan erinäisten asioiden värejä. Jopa Kaliforniaan liittyvä auringonlasku esiintyy molemmissa, Lanan kappaleessa Los Angelesilaisen risteyksen nimessä (sunset and vine), Beerin kappaleessa eksplisiittisesti (California sunset).
Tilanne ei todellakaan parane kertosäkeissä.
Old Money:
But if you send for me, you know I’ll come
And if you call for me, you know I’ll run
I’ll run to you, I’ll run to you
I’ll run, run, run
I’ll come to you, I’ll come to you
I’ll come, come, come
Oh-oh oh, oh-oh oh
Blue:
But I know when to run, run, run
I know when to run, run, run
I know when to run, run, run
When my makeup does, when my makeup does
And I know when to run, run, run
I know when to run, run
And I know when to run, run, run
When my makeup does, when my makeup does
Farssi.
Blue-kappaletta seuraavalla välisoitolla Imogen Heapin vokaaliharmonisointiefekti on taas tulilla.
Homesick-kappale on akustinen kitaraballadi. Lyyrisesti toimiva, tosin taas ajoittain hyvin lähellä Lana Del Reyn Ultraviolence-albumin tyyliä, mutta ei tarpeeksi, jotta asiasta pitäisi nostaa meteliä. Ihan siedettävä biisi, jonka loppuun ujutettu Rick and Morty -sample kevensi sopivasti tunnelmaa.
Selfish on melankolinen erobiisi, jonka kertosäkeet on tehty erittäin hyvin. Rakastan tapaa miten Beer laulaa lyriikat Don’t know why I looked the other way / I wanted you to change, yeah. Vokaalimelodia – ja toisto kuulostavat todella hyvältä.
Sour Times on raikkaan mahtipontisen instrumentaalin päälle rakennettu kappale, ja se tuo hyvää vaihtelua ajoittain hieman liian hitaisiin ja mateleviin kappaleisiin. Albumin tuotannosta ei voi sanoa muuta kuin hyvää.
BOYSHIT on mielestäni vähintäänkin, noh, mielenkiintoinen valinta kappaleen nimeksi, mutta biisi itsessään on tarttuva ja hyvin tehty, ja kiitettävän uniikin kuuloinen. Kappale on yksi albumin parhaita.
Laatu jatkuu vahvana seuraavalla kappaleella nimeltä Baby. Rakastan biitissä käytettyjä toplooppeja, tamburiinit ja shakerit tuovat kappaleeseen tarttuvan keinuvan rytmin. Myös bassolinja on saanut ansaitusti merkittävän roolin. Kappale on lyyrisesti hyvin linjassa modernin popin vallitsevien seksuaaliasenteiden kanssa; Saa tehdä mieli. Pidän myös pienestä Drake-viittauksesta lyriikassa I’m the best you ever had.
Stained Glass muistuttaa taustoitukseltaan jotakin 2000-luvun alun kappaletta, jota en tosin juuri nyt saa mieleeni. Ah, nyt oli kyllä taas helvetin informatiivinen lause, minusta voi todellakin tulla ammattikirjoittaja. Taustoitus on joka tapauksessa hyvän kuuloinen. Tämä kappale on myös lyyrisesti yksi albumin vahvimpia, värjätty lasi -metafora on yksinkertainen, toimiva ja pienissä määrin affektiivisesti tahmeakin.
Emotional Bruises -kappaletta voi hyvin dramaattisesta nimestään kuvata jopa letkeäksi. Biitti rullaa hitaasti eteenpäin, ja Beerin vaivattomat vokaalit sopivat siihen hyvin. Temaattisesti meininki pysyy edelleen samalla voi perkele kun ne ihmissuhteet onkin vaikeita -sektorilla, joka alkaa jo kyllästyttämään tässä vaiheessa albumia. Onneksi albumin kappaleet ovat suurelta osin aika lyhyitä, sillä tämä seitsemäntoista kappaleen projekti olisi helposti voinut kestää neljänkymmenenviiden minuutin sijaan tunninkin, jolloin sen läpi kahlaaminen olisi tuntunut työläältä.
Albumin viimeinen varsinainen laulu on vielä edellistäkin kappaletta letkeämpi ja hitaampi Everything Happens For A Reason. Surulliset ihmissuhteisiin liittyvät lyriikat jatkuvat vieläkin. Noh, on kappaleella hieno laulusuoritus, en minä sitä. Teema nyt vain tuntuu jo täysin loppuun kalutulta.
Albumin päättää Channel Surfing / The End, joka on pääasiassa instrumentaalikappale, jonka lopussa voi kuulla Beerin kiittävän kuuntelijaa. Toimiva lopetus.
Life Support on hyvin tuotettu albumi, jolla Madison Beer antaa upean lauluäänensä loistaa. Valitettavasti vaikutteita kanssamuusikoista otetaan kuitenkin ajoittain aivan liikaa, ja loppuunkulunutta ihmissuhdetematiikkaa pyöritetään kahdellatoista albumin viidestätoista kappaleesta. Siksi albumi saakin arvosanaksi
6.
