Lana on pitänyt itsensä kiireisenä tänä vuonna. Annoin laulajattaren viime albumille, Chemtrails Over The Country Clubille, maaliskuussa arvosanaksi kahdeksan. En ole kuitenkaan pahemmin palannut kyseisen albumin ääreen, ja jos nyt arvostelisin sen, kallistuisin ehkä sittenkin arvosanan suhteen jonnekin seiskan lähistölle. Sekin on toki hyvä arvosana, ja siksi odotin optimistisin odotuksin myös Del Reyn toista tämän vuoden albumia, Blue Banistersia.

Blue Banisters on samaan aikaan sekä lumoava että särmikäs. Lana Del Reyn kyky ommella lyriikoidensa eksplisiittisen nykypäiväiset viittaukset (BLM, Kalifornian metsäpalot, pandemia) instrumentaatioon, joka kuulostaisi luontevalta 1970-luvullakin, on tehnyt hänen kolmesta viimeisimmästä albumistaan hyvin uniikkeja kokonaisuuksia.

Albumin aloituskappaleella, nimeltä Text Book, Lana käsittelee erästä uransa yleisintä lyyristä viittausta askeleen kauempaa, jopa eräänlaiselta metatasolta. Hän viittaa daddy-termin käyttöönsä, ja isyyden tematiikkaan ylipäätään.

I guess you could call it textbook

I was lookin’ for the father I wanted back

Lana toki viittaa vieläkin isäänsä jopa myöhemmin tässä samassa laulussa, mutta myöntää kuuntelijalle, että tiedostaa “poikaystävistään isäänsä etsivän naisen” olevan hieman klišeinen ilmiö. Toisaalta kyseinen tunnustus tuo kappaleeseen myös ihailtavaa haavoittuvuutta. “Myönnän, en ole täysin uniikki.”

Ei kukaan meistä olekaan, mutta harva sitä silti uskaltaa myöntää. Vielä harvempi miljoonien kuuntelemalla musiikkialbumilla.

Omaan makuuni albumi lähtee kunnolla käyntiin vasta seuraavalla kappaleella, nimikkobiisillä Blue Banisters. Itse olisin laittanut sen albumin ensimmäiseksi kappaleeksi. Kappaleen toiveikas pianomelodia on kuin tehty minua varten, rakastan juuri sen kaltaisia melodioita ja niiden mieleen tuomaa kuvastoa. Hillitty taustoitus yhdistyy hienosti Del Reyn ajoittain vauhkoontuneeltakin kuulostavaan lauluun.

Temaattisesti kappale käsittelee rakkautta ja varsinkin sen kaipuuta käyttäen Del Reyn pihapiirin kaiteiden uudelleenmaalamista vertauskuvana. Miehen oli tarkoitus maalata ne sinisiksi, mutta suhde ei toiminutkaan. Myöhemmin Lana pääsee kuitenkin maalaamaan ne ystävystensä kanssa vihreiksi. Kukin voi vetää värisymboliikasta omat johtopäätöksensä.

Yksi sekä albumin, että Lana Del Reyn koko diskografian kauneimmista kappaleista on Arcadia. Instrumentaatio ja laulu kantavat kappaletta symbioottisessa suhteessa. Del Rey kuljettaa kuuntelijaa äänensä mukana koko kappaleen ajan, läpi laskujen ja nousujen. Kappale on varsinkin lyyrisesti yksi Del Reyn kaikkien aikojen vahvimpia.

In Arcadia, Arcadia

All roads that lead to you as integral to me as arteries

That pump the blood that flows straight to the heart of me

America, I need a miracle

I can’t sleep at home tonight, send me a Hilton Hotel

Or a cross on the hill, I’m a lost little girl

Findin’ my way to you, Arcadia

Lanan luoma vertauskuva kehostaan Los Angelesin karttana saavuttaa huippunsa kertosäkeessä, jossa elämän merellä kovasta aallokosta kärsivä Del Rey etsii epätoivoisesti tarvitsemaansa turvasatamaa vehreästä Arcadian kaupungista Kaliforniassa – tai vielä todennäköisemmin utopistisesta Arcadiasta.

Albumin kolmen ensimmäisen kappaleen vahvan tunteellisuuden keskeyttää Ennio Morriconea sämpläävä Interlude – The Trio, joka toimii humoristisena palate cleanserinä ennen siirtymistä seuraaviin kappaleisiin.

Nostan albumilta erinomaisina esiin aiemmin ylempänä mainitsemieni kappaleiden lisäksi vielä kappaleet Violets for Roses, Dealer, Thunder, Wildflower Wildfire, ja Nectar of the Gods.

Blue Banisters, kuten oikeastaan enemmistö Lana Del Reyn aikaisemmistakin albumeista, vaativat mielestäni niitä kuunneltaessa hyvin spesifin mielentilan toimiakseen parhaiten. Lanan musiikista iso osa on tunteellisesti melko painavaa, ja siksi sitä on hankala laittaa noin vain huvikseen taustalle kuunneltavaksi. En kutsuisi tätä suoranaiseksi heikkoudeksi, mutta se vain tekee Lanan albumeiden arvioimisesta vaikeampaa kuin monien muiden artistien albumien arvioiminen.

Lanan albumit ovat tietyssä – ehkä hieman sydänsuruisessa, nostalgisoivassa ja varsinkin muutaman oluen vahvistamassa – mielentilassa 2010-luvun parasta taidetarjontaa. Levyille arvion antamisesta tekee kuitenkin hankalaa se, että ne eivät omasta mielestäni saavuta aivan samoja korkeuksia muissa konteksteissa.

Siksi suosittelen Lana Del Rey-arvioitani lukiessa ajattelemaan antamaani arvosanaa keskiarvona monista mielentiloista. Lanan musiikin kuunteluun optimaalisessa mielentilassa arvosanaa voi hyvin liu-uttaa yhden numeron ylöspäin. Toisessa mielentilassa sitä taas voi liu-uttaa yhden numeron alaspäin. Norman Fucking Rockwell ja Ultraviolence ovat myöhään illalla tähtitaivasta katsellessa täysiä kymppejä, mutta arkisen duunipäivän jälkeen lähempänä kaseja. Keskiarvoltaan ne ovat siis ysejä.

Blue Banisters taas on

8.