Lana Del Reyllä on ollut ristiriitainen urakulku viimeisen parin vuoden ajan. Yhtäältä hänen vuoden 2019 albuminsa Norman Fucking Rockwell! oli laulajan uran kriittisesti arvostetuin albumi, mutta toisaalta Del Rey onnistui omien tekojensa kautta aiheuttamaan vuoden 2012 SNL-floppauksesta jo palautuneelle imagolleen uudenlaista vahinkoa pääasiassa “Questions for the culture” -Instagram-postauksellaan vuoden 2020 toukokuussa. Vaikka olen ollut suuri Del Reyn musiikin fani jo vuosia, erittäin vanhanaikaisen arvokonservatiiviselta ja turhautuneelta kuulostava postaus oli omasta mielestäni huonosti muotoiltu. Positiivista on kuitenkin se, ettei Del Reyn musiikin laatu ole pahemmin kärsinyt laulajan toilailuistaan julkisuudessa saamasta hyvin kriittisestä palautteesta.
Albumin aloituskappale White Dress herättää itsessäni kiistanalaisia tunteita. Pidän kappaleen downinthemeninmusicbusiness-lyriikasta, joka on silkan banaaliutensa ja lausumistapansa takia humoristinen Del Reyn diskografian kontekstissa, mutta Lanan falsetin rajoilla leikittelevä työläältä kuulostava laulutapa ei toisaalta iske itseeni yhtään. Luulen, että kappale jakaa laajalti mielipiteitä, mutta ainakin se on hyvin uniikki ja erottuu siksi laulajan diskografiassa.
Seuraavana tuleva albumin nimikkokappale Chemtrails Over The Country Club on suosikkikappaleeni albumilta. Instrumentaatio on rauhoittavaa, ja Del Reyn laulu on todella kaunista ja lumoavaa. Nautin myös tavasta, jolla laulaja painottaa sanojen osia säkeistöissä, ne tuovat kappaleeseen mielenkiintoisen soljuvan rytmin.
Tulsa Jesus Freak jatkaa albumin vahvaa kulkua. Lanalle näissä määrin vieraan autotunen käyttö tuo kappaleen lauluääneen jonkinlaisen mystisen vivahteen. Kertosäkeiden jälkeen toistettu white-hot forever -mantra on myös miellyttävän kuuloinen.
Let Me Love You Like A Woman on unettava. Soundiltaan se kuulostaa hyvin samanlaiselta kuin jotkut Norman Fucking Rockwell! -albumin kappaleet. Kappale on niin sanotusti “ihan ok”.
Dark But Just A Game on mysteerisen ja samalla alakuloisen kuuloinen, ja saa minut taas kerran harmittelemaan, ettei Del Rey ole koskaan päässyt laulamaan yhtäkään James Bond -tunnaria. Yritystähän on nimittäin selkeästi ollut, siitä on todisteena jo vuoden 2015 Honeymoon -albumin kappale nimeltä 24. Rakastan erityisesti tapaa, jolla melodia ratkeaa toisen säkeistön We’re making out in the parking lot -lyriikan lopussa.
Not All Who Wander Are Lost on yksi albumin kohokohdista. Optimistisen kuuloinen akustinen kappale on yksi lyyrisistä suosikeistani. Not all those who wander are lost – it’s just wanderlust on yksinkertainen, mutta sitäkin toimivampi sanaleikki.
Aavemainen Yosemite on laulutyyliltaan laulajan Ultraviolence-albumin materiaalia muistuttava, mutta tällä kertaa taustalla soi hillitty akustinen kitara bluessärön sijaan. Kyllä tästäkin joku varmasti tykkää, mutta tahti on yksinkertaisesti omaan tämänhetkiseen makuuni ja fiilikseeni liian hidas.
Breaking Up Slowly on melodialtaan ja instrumentaatioltaan yksi albumin parhaista kappaleista. Country-laulaja Nikki Lanen kanssa duettona laulettu kappale yhdistää kaksi erityyppistä lauluääntä todella toimivasti. Tuottaja Jack Antonoff on ollut suorastaan tulessa 2019-2021, mies tykittelee ulos helvetin kovia albumeita milloin minkäkin poptähden kanssa, Taylor Swiftin folklore ja evermore tulevat Lanan kahden viimeisimmän albumin lisäksi ensimmäisinä mieleen.
Dance Till We Die on täynnä Del Reyn klassista referenssinostalgiaa, josta tuli artistin tavaramerkki jo debyyttialbuminsa myötä. Joan Baezin, Joni Mitchellin ja Stevie Nicksin nimien pudottelu ei edes kuulosta kerskailulta, koska nimet on ommelty lyriikoihin niin toimivasti. Kappaleessa ajoittain kuuluva hiljainen saksofoni on kuin jotakin pyhää elämän nektaria itseni kaltaiselle easy-listening-yacht-rock-fiilistelijälle. Kappaleen lopussa tunnelma muuttuu jopa ajoittain melankolisesta positiiviseksikin, ja tuloksena on monipuolinen sekä uudelleenkuuntelua huutava biisi.
Albumin päättää Del Reyn, Zella Dayn ja Weyes Bloodin yhteiskappale For Free. Biisi on todellista mannaa erinomaisten lauluharmonioiden faneille. Naisista jokainen tuo kappaleeseen oman kosketuksensa, ja lauluäänien moninaisuutta on ilo kuunnella hillityn ja tilaa antavan pianotaustoituksen päällä.
Tarkkasilmäisimmät saattavat tässä vaiheessa huomata, että en maininnut Wild At Heart -kappaletta mitenkään. Syy oli se, ettei minulla yksinkertaisesti ollut kyseisestä kappaleesta mitään sanottavaa. Se oikeastaan vaan on. Hengailee tracklistissä maksamatta edes vuokraa, ihme riiviö. Ei kyseessä mikään korvia raastava teos ole, mutta ei kappaleesta mitään kovin ihmeellistäkään löydy.
Chemtrails Over The Country Club on tunnelmaltaan ja temmoltaan jatkoa vuoden 2019 Norman Fucking Rockwell!-albumille. Ajoittain kuultavissa on pieniä countryvaikutteitakin. Albumin tunnelma ei myöskään ole niin melankolinen kuin miksi itse mielsin Rockwellin. Nautinnollinen albumi, jonka “huonotkaan” kappaleet eivät ole suoranaisesti ärsyttävän kuuloisia, vaan pikemminkin pahimmillaan vain hieman mitäänsanomattomia ja vellovia. Annan albumille arvosanaksi
8.
