Vuosi 2022, ja samalla Tumpin Musablogin kolmas vuosi, pyörähtää käyntiin neljän levyarvion tehopaketilla! Vuoden 2021 syyskuussa kokeilemani moniarviopostaus Kanyen, Draken ja G-Eazyn levyistä tuntui mielekkäältä formaatilta vuoden 2022 ensimmäiselle blogipostaukselle, koska kovasti odottamiani albumeita on ilmestynyt tammikuussa kuin Vihreille politiikkaneuvoja antavia ihmisiä vaalipäivän jälkeen.

The Weeknd – Dawn FM (2022)

Huumepopin kuningas teki paluunsa listoille tanssitunnelmaisella, melko äkillisesti julkistetulla ja julkaistulla konseptialbumillaan kuvitteellisesta radiokanava Dawn FM:stä. Pidän albumin radiokanavakonseptista, ja sen välispiikit toivat ajoittain mieleeni yhden kaikkien aikojen suosikkialbumeistani, Queens of the Stone Agen vuoden 2002 mestariteoksen Songs For The Deaf, joka hyödyntää radiospiikkejä kuvatakseen automatkaa Los Angelesista Palm Desertin kaupunkiin.

Dawn FM:n radiokanavan merkitys on synkempi: Se on kiirastulen virallinen taustamusiikki. Itse olen aina kuvitellut, että kiirastulen musiikki olisi jotakin paljon sietämättömämpää kuin tältä uudelta Weeknd-albumilta löytyvä kasarisyntikkatanssimusiikkifuusio. Kiirastulen taustamusiikiksi sopisi omasta mielestäni hienosti vaikkapa Dingo, uudempi Fall Out Boy, 95% Suomen Virallisen Listan kappaleista, tai joka ikinen maailmanhistorian oopperakappale.

Dawn FM:n taustalla pauhatessa kiirastulessa vietettävä aika saattaisi kulua mukavan nopeastikin. Albumin laatu toki laskee hieman Tyler, the Creator-featuren sisältävän Here We Go… Again -kappaleen jälkeen, mutta pysyy silti siedettävänä. Albumin ensimmäinen puolisko on täynnä timanttisen kovia biisejä. Oma suosikkini oli aluksi Take My Breath, mutta Gasolinen mielenkiintoiset laulumelodiat ja Weekndin ääneen välillä kohdistettu filtteröinti ovat tehneet kappaleesta tämänhetkisen suosikkini. How Do I Make You Love Me? ja Sacrifice ovat myös erittäin koukuttavia biisejä.

Ajattelen, että koin albumin sen julkaisuviikonloppuna juuri siinä mielentilassa, missä se on tarkoitettu kuunneltavaksikin: kohtalaisessa kännissä. Pidimme eräänlaiset joulunjälkeiset läksiäiset perheen kesken tammikuun ensimmäisen viikon viikonloppuna, koska olin saanut kyseisellä viikolla melko äkillisesti tietää, että tie vei Espoosta takaisin Turkuun, koska opetus ei ollutkaan Omikronista huolimatta täysin etänä. Nautiskelin Kauklahden Lasihytistä valikoimani erikoisoluet ja laitoin Dawn FM:n soimaan loppuillasta. Se kolahti paremmin illan kontekstissa kuin ensimmäisellä kuuntelukerrallani saman päivän aamuna.

The Weeknd on kiistämätön hittikone, lyömättä laimin levyjensä deep cutteja. Mies tuntuu uudistavan soundiaan hienosti parin vuoden välein, ja onnistuu siinä myös tällä levyllä. Siksi Dawn FM saakin arvosanaksi

8.

Big Scenic Nowhere – The Long Morrow (2022)

Palm Desertin skenestä kotoisin olevan Big Scenic Nowheren toinen albumi tuli vihdoin ulos. Arvioin kyseisen bändin debyyttialbumin blogin ensimmäisenä vuonna erittäin myönteisesti, ja odotukset olivat korkealla kakkoslevyn suhteen. Harmillisesti bändi ei kuitenkaan yltänyt uudella tuotoksellaan debyyttinsä korkeuksiin.

Albumin aloitusraita, Defector of Future Days, on menevä aavikkorokkibiisi, ja lupaava aloitus mukaansatempaavan rytminsä ja vaikuttavan laulusuorituksensa ansiosta. Kakkosraita Murder Klipp taas tuntuu junnaavalta ja kyvyttömältä tekemään minkäänlaisia päätöksiä. Kappaleen rytmi toimii stop’n’go-meiningillä, ja melodiatkin tuntuvat loikkivan paikasta toiseen. Kaaosta ei riitä paikkamaan edes kappaleen rauhallisempi toinen puolisko, vaikka se mukavamman kuuloinen onkin.

Kolmas kappale, rauhoittava ja lumoava Lavender Bleu, on erinomainen, omasta mielestäni albumin paras. Biisi sopii hienosti taustamusiikiksi vaikkapa öiselle pohdiskelukävelylle, tai ikkunasta maailman menon ihmettelylle. Bassolinja luo vahvan perustan, johon arpeggiomaisesti toistuvat kitarariffit, toimiva laulusuoritus, ja juuri oikea määrä rumpuja yhdistyvät jämptisti.

LeDu-kappale on vauhdikas, eteenpäin vakaasti laukkaava rockbiisi. Se on kohtalainen tekele, mutta siitä on hankala sanoa mitään kovinkaan ihmeellistä.

Koko albumi on nimetty sen viimeisen kappaleen, lähes kaksikymmentäminuuttisen The Long Morrown mukaan. Kyseinen äänimatka on osittain hienoa kuunneltavaa, mutta välillä taas tuntuu siltä, että kappaleen pituuden olisi voinut puolittaa, ja lopputuloksena olisi ollut helpommin sulatettavaan pakettiin tiiviimmin tiivistettyä laatua tämän nykyisen huoneenlämpöisen mötikän sijaan. Olen kuunnellut Sleepin legendaarisen Dopesmokerin, joten tiedän kyllä, että halutessaan jopa tunninkin pituisesta biisistä saa kyllä mahtavan. Tämän levyn kahdenkymmenenminuutin kappale ei ollut kovinkaan kiinnostava.

Big Scenic Nowheren kakkosalbumi on mukiinmenevä puolituntinen psykedeelistä rockia progevivahtein, mutta jää musiikillisissa ideoissaan valitettavasti kauas bändin debyytistä. Siksi se saakin arvosanaksi

6.

Earl Sweatshirt – SICK! (2022)

Earl Sweatshirtin uusin albumi vuonna 2019 ilmestyneen FEET OF CLAY-albumin jälkeen on kompakti 24:n minuutin paketti täynnä miehen tyylille tuttua pistävää ja abstraktia lyriikkaa. Albumilta löytyy useita todellisia mestariteoskappaleita, mutta myös muutamia kokoon kyhättyjä yrityksiä, joissa on parantamisen varaa.

Albumin instrumentaalit on tehty todella hyvin. Ainoastaan Sick!-kappaleen biitti on omaan korvaani tylsä. Kappaleiden Old Friend, 2010, Vision ja Fire in the Hole biitit taas todistavat Earlin omaavan erittäin kovatasoisen korvan biittien valinnalle. Miehen räpit kuulostaisivat hyvältä vaikka kuusikymmentälukulaisen jääkaapin huminan päälle räpättyinä, mutta niitä tukevat biitit nostavat kappaleet taiteellisiin korkeuksiin, joita kovinkaan moni ei voi edes harkita lähestyvänsä.

En pidä Sick!-kappaleesta lyriikankaan puolesta. Zelooperzin riimit ovat mitäänsanomattomia, vaikka pidänkin hänen tavastaan lausua ne. Earl taas sukeltaa rokotekielteisyyteen repliikissä Fuck out my face with syringe, ja siitä jää koko kappaleen osalta epämiellyttävä maku suuhuni. Ymmärrän mahdollisen syyn hänen kriittisyydelleen, sillä Yhdysvaltojen historia afroamerikkalaisten ja injektioiden risteyksessä on aivan helvetin häpeällinen. Se ei kuitenkaan tarkoita, että minun täytyisi olla hänen kanssaan samaa mieltä rokotteiden epäilyttävyydestä, turvallisuudesta tai tehokkuudesta.

Äskeistä biisiä lukuun ottamatta albumi on täynnä todella kovaa kamaa. Nostalginen ja surrealistinen äänimaailma yhdistyy taukoamattomaan, itsevarmaan, nyanssien osalta viilattujen lyyrikoiden lausuntaan. Lyriikat jättävät tulkinnanvaraa, maalaten silti samanaikaisesti selkeitä ja kouriintuntuvia kuvia. Earl Sweatshirt on todella eksklusiivisessa liigassa räpin historian parhaiden kirjoittajien ja lausujien kanssa. Aikana, jona monet artistit paskovat ulos puolentoistatunnin kidutusalbumeita laittaakseen striimauskolehdin kiertämään, Earl Sweatshirt kulkee vastatuuleen julkaisemalla alle puolituntisen kymmenen kappaleen paketin, jossa pannaan laatu määrän edelle.

Pidin albumista paljon, ja siksi se saakin arvosanaksi

8.

Cordae – From a Birds Eye View (2022)

Cordae on artistina mielenkiintoinen tapaus. Osaa todellakin räpätä, ja osaa erottaa hyvän biitin tylsästä biitistä. Kykenee musiikissaan yhteiskunnalliseen kommentointiin, ja toisaalta introspektiiviseen omasta elämästä räppäämiseen. Ikää on vain 24, ja räppiurakin on ollut kunnolla vauhdissa vasta noin neljä vuotta. Ja silti, tämän erinomaisen From a Birds Eye View -albuminsa jälkeen… en tiedä mihin hänen tiensä taiteellisesti ja sisällöllisesti enää vie. Enkä tarkoita sitä optimistisella “Koskaan ei voi tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi, koska mies voi vaihtaa soundiaan luontevasti vaikka mihin!” -tavalla, vaan pikemminkin “Mitä räpättävää Cordaella on enää jäljellä?” -tavalla. Vuoden 2019 Lost Boy-albumi oli mukava kuuntelukokemus, ja kyseiseltä albumilta loikkasi räppisoittolistaani monta biisiä. Sen jälkeen tullut Just Until… oli myös toimiva tekele, ja uusimmalla albumillaan Cordae tuntuu hioneen musiikkinsa huippuunsa.

Albumin biittivalinnat ovat todella kovia. Tuotanto on elokuvallista, tunteita kommunikoivaa ja mukaansatempaavaa, ja se tukee lyriikoissa maalattavia narratiiveja. Jean-Michel -kappaleen lyriikat yhdistettynä inspiroivaan biittiin muodostavat mahtavan kuuntelukokemuksen. Super on rehellistä rehvasteluräppiä pomppivan trap-biitin päällä. Momma’s Hood on tunteellinen kappale, joka on omistettu Cordaen murhatulle ystävälle. Kappaleen biitti on hienosti tehty. Want From Me on rytmikäs parisuhdepohdintabiisi, jossa Cordae väläyttelee vivahteita laulutaidostaankin. Biitti on, taas kerran, erittäin toimiva. C Carter on klassinen “muistelen menneitä, muistelen mistä nousin” -biisi, ja se erottuu kyseisessä aihegenressä edukseen.

Voisin mainita jotakin muutamasta muustakin albumin kappaleesta, mutta se tuntuu jokseenkin turhalta. Lil Wayne-featuren sisältävä Sinister on perusrehentelyä, ja Westlake High on vanhan opinahjon muistelua ja fiilistelyä, ei sinänsä räpin genressä mitään kovinkaan vallankumouksellista.

En väitä, että kaiken musiikin pitäisikään olla vallankumouksellista tai kokeellista, en todellakaan. From a Birds Eye View on Cordaelle omasta näkökulmastani eräänlainen kunniakierros. Hän voitti pelin. Mies jätti collegen kesken, ja on nykyään kuvankaunista tennistähteä tapaileva miljonääri 24-vuotiaana. Mä oon vittu 22! Mulla on vissiin aika kiire, aika pitkä kiri edessä, jos haluun päästä parin vuoden päästä samaan tilanteeseen.

Tällä albumilla Cordae ruksaili räppärin diskografian arkkityyppikappaleet yksi kerrallaan pois. Levyltä löytyy muistelua menneistä, kehuskelua tehdystä kovasta työstä, fiilistelyä nykyisestä menestyneestä elämäntilasta, ja tietysti omien räppitaitojen mainostamista. Biitit on valittu huolella, ja riimeistä on suurelta osin ravisteltu täytesanat pois. On boombappia, on vähän trappiakin. Albumi on kuin huolella kiillotettu ja vielä vähän keskittyneemmin tehty versio Cordaen edellisestä Lost Boy -albumista.

Tämä kommentti ei liity juuri arvioimaani albumiin, mutta kirjoitan sen silti: Mitä sitten? Mitä nyt, kun kunniakierros on juostu? Cordae löi omaan korvaani ajolähdöstä kunnarin uudella albumillaan, kotiutti kaikki juoksijat, ja voitti pelin. Mutta mitä pelin jälkeen tapahtuu?

Kuulostan nyt ehkä vähän kusipäiseltä, mutta en oikein usko, että Cordae pystyy enää ikinä tekemään tätä parempaa albumia. Uskallan kutsua tätä albumia jo tässä vaiheessa termillä magnum opus. Ongelma on taiteellisesta näkökulmasta lähinnä siinä, että oman veikkaukseni mukaan Cordae on saavuttanut taiteellisen huippunsa 24-vuotiaana. Luulen, että Cordaen täytyy niin sanotusti elää elämää ennen seuraavaa albumiaan. Siis kokea kunnolla juttuja. En epäile, etteikö miehen elämä olisi jo nyt jännittävää, ja etteivätkö hänen päivänsä olisi täynnä mielenkiintoisia tapaamisia. Ongelma on siinä, että menestyneen nuoren miljonäärin elämä on muutettu räplyriikaksi jo niin monta kertaa, ja niin onnistuneesti, että en tiedä, mihin väliin Cordae enää mahtuu toistamatta omiaan tai jonkun muun räppärin observaatioita. JAY-Z, Kanye, Drake, Kendrick, J. Cole, Rick Ross, ja vaikka kuinka monta muuta räppäriä ovat jo kertoneet omat kokemuksensa menestyksestä moninaisilla tavoilla.

Cordae toistaa jo nyt tällä albumillaan ajoittain itseään, mutta se on vielä siedettävää, koska räpit on kirjoitettu hyvin, vaikkeivat ne joka kappaleella kovinkaan luovia ole. Sanon kuitenkin sen, että jos Cordaen seuraava albumi seuraa samanlaista kaavaa kuin hänen kaksi edellistä albumiaan, niin luulen, että siitä alkaa uran alamäki. Ei välttämättä mikään jyrkkä ja nopea pudotus, mutta ainakin hidas laskukäyrä.

Cordaella on asiat mukavasti, ja hän voi halutessaan pivotoida vaikkapa jonkinlaiseksi pääomasijoittajaksi, ja elää loppuelämänsä rentoa, varakasta elämää rauhassa. Jos hän kuitenkin haluaa tulla mainituksi todellisten räplegendojen yhteydessä, niin ensi albumilla hänen on tehtävä jotakin erilaista, sillä tällä albumilla hän on nyt hionut huippuunsa nykyisen tyylinsä.

Kanyen kaksi ensimmäistä albumia olivat erinomaisia, mutta silti kolmannen kohdalla tapahtui sooninen muutos, joka nosti miehen vielä suurempaan suosioon. Hän ei jäänyt laakereilleen, vaikka tyylillisesti samanlainen jatko-osa Late Registrationille olisikin saanut todennäköisesti hyvän vastaanoton.

JAY-Z teki tietystä näkökulmasta samaa albumia monta kertaa uransa alussa, mutta hän onkin JAY-Z, aivan omaa luokkaansa, ja jopa hänkin alkoi tutkia erilaisia soundeja viimeistään Black Albumin -kohdalla.

Draken kolmas albumi Nothing Was The Same on soundiltaan aika erilainen kuin vain kaksi vuotta aikaisemmin julkaistu Take Care, ja se oli fiksu taiteellinen valinta.

Kolmas albumi oli kriittinen J-Colenkin kohdalla: 2014 Forest Hills Drive on miehen diskografian selkeästi kirkkain tähti.

Kendrickin kohdalla ero toisen ja kolmannen albumin välillä ei ole laadullisesti niin suuri, koska jo kakkosalbumi Good Kid, M.A.A.D City oli todellinen mestariteos. Sanon kuitenkin silti, että hänkin saavutti tietynlaisen taiteellisen huippunsa kolmosalbumillaan To Pimp A Butterfly, sillä albumin konsepti oli hieman huolellisemmin viilattu. Sanon muuten vastuunvapautuksena, että oma suosikkialbumini Kendrick Lamarin diskografiasta on itseasiassa debyyttialbumi Section.80.

Pointti on tämä: Historiallisia ennakkotapauksia kolmannen albumin tärkeydestä artistien uralla on räpissä lukuisia, ja jos Cordae haluaa tulla mainituksi samassa lauseessa ajattomien räppäreiden kanssa, hänen kolmosalbuminsa täytyy olla todellinen mestariteos, sillä muuten edessä on hidas menestyksen lasku.

Ei kaikista räppäreistä todellakaan tule historiallisesti merkittäviä, eikä se haittaa mitään. Jos se kuitenkin on uran tavoitteena, niin jotain on tehtävä, sillä vaikka Lost Boy ja From a Birds Eye View ovatkin kelpo albumeita, en tarvitse kolmatta samanlaista.

From a Birds Eye View on Cordaen paras projekti tähän asti, ja saakin arvosanaksi

8.