Kuun 27. päivä hiipi taas kuin varkain ja pöllähti yhtäkkiä paikalle. Syksyni on yliopisto-opintojeni osalta ollut sen verran kiireinen, että syyskuun blogipostausaihetta ei tullut mietittyä missään vaiheessa, joten lopulta päädyin tälle kuulle tähän yksinkertaiseen suositusformaattiin.

Syksy etenee vauhdilla, ja Type O Negativen goottisoundi on jälleen omiaan auttamaan minua romantisoimaan arkeani ja valon määrän vääjäämätöntä vähentymistä. Seuratessani ruskan edistymistä päivä päivältä työpöytäni edessä olevasta ikkunasta, olen loopannut erityisesti biisejä Love You To Death (1996) ja Nettie (2003). Love You To Death on Type O Negativea parhaimmillaan, sillä vaikka se on aiheeltaan synkkää goottitunnelmointia, etenkin kertosäkeistöjen sointukulut ja instrumentaatio kuljettavat kuuntelijan euforiseen ja jopa optimistiseen tilaan, onhan kyseessä rakkauslaulu. Jo aivan kappaleen alussa, kun muutama jousi-instrumentin sävel muuttuu hypnoottisiksi pianon koskettimien painalluksiksi ja biisi rojahtaa kunnolla käyntiin Peter Steelen puhelaulun jälkeen, olen jo eri ulottuvuudessa – paremmassa kuin nykyisessä.

Nettie oli itselleni uusi löytö Type O Negativen diskografiassa, kun viimein kuuntelin kaikki bändin albumit tämän vuoden keväällä. Nettie ilmentää oikeastaan samankaltaista reseptiä kuin Love You To Death: Synkähköä mörinää perussäkeistöjen aikana, kiistämätöntä euforiaa kertosäkeissä – just how I like it. Suosittelen molempia kappaleita lämpimästi.

Kolmas kappale, jota olen viimeaikoina kuunnellut erittäin ahkerasti, on Red Hot Chili Peppersin Dani California (2006). Tämä tuli jotenkin puskista, sillä ei kappale itselleni mitenkään uusi tuttavuus ole. Törmäsin siihen pitkästä aikaa TikTokissa, ja jotenkin se vain kolahti tällä kertaa erityisen kovaa. Luulen, että syynä tuohon kolahtamiseen on Tiktokin ääniprosessointi, joka mielestäni boostaa bassotaajuuksia viekkaan koukuttavalla tavalla, ainakin oman korvakuuloni perusteella.

En edes pahemmin pidä mistään muusta kappaleen osasta kuin kertosäkeistöistä ja toki kappaleen lopun kitarasoolosta, mutta pelkän kertosäkeistön voima on riittävä, ja olenkin fiilistellyt tätä biisiä aivan armottomasti. Kertsin sointukulku ja suhteessa biisin muihin osiin lisätty energia on naurettavan addiktiivinen, en vain kykene vastustamaan sitä. Kappaleen tunnelma ja toki sanatkin kuljettavat minut aurinkoiseen Kaliforniaan, jossa auringonlaskut ovat kultaisempia, mitä vain voi tapahtua, ja vain tällä illalla on väliä.

Seuraavana tuon esille grungelegenda Alice In Chainsin vuoden 1992 klassikon Rooster. Alice In Chainsiin olen päässyt ensimmäistä kertaa sisään TikTokin kautta. Olen toki tiennyt bändin olemassaolosta ja merkittävyydestä jo kauan, mutta en ollut viitsinyt sukeltaa sen musiikkiin sisään missään vaiheessa. Törmäsin kuitenkin sattumalta, tai kenties itselleni juuri sopivaksi kuratoimani Tiktokin suositusalgoritmin kautta, muutamaan AIC:n biisiin, Man In The Boxiin ja tähän Roosteriin, ja molemmat kolahtivat vahvasti. Kun Layne Staley rääkäisee Yeah, here come the rooster, yeah! ja kitarat jysähtävät sisään, fiilis on timanttisen kova.

Viimeisenä suosituksena tuon esiin U2:n biisin California (There Is No End To Love) (2014). Tätä olen kuunnellut useana syksyisenä aamuna sen positiivisen tunnelman ja rauhoittavan sanoman takia. Tässäkin kappaleessa lauletaan Kaliforniasta, ja minusta alkaa vaikuttaa siltä, että pakkohan siellä on vielä joskus tässä elämässä päästä käymään, kun niin suuri osa kuuntelemastani musiikista joko tulee sieltä, tai käsittelee sitä. Tein kandidaatintutkielmanikin yhdestä kalifornialaisesta musiikkiskenestä, Palm Desertin rockskenestä!

Kun Bono laulaa kertosäkeessä All I need to know is there is no / Yeah, there is no end to love loistavan instrumentaation säestämänä, minun on hyvin hankala pönöttää suu mutrussa.

Tämän kuun blogipostaus oli lyhyemmästä päästä, koska olen yksinkertaisesti erittäin kiireinen tällä hetkellä opintojeni takia. Tämän tekstin kirjoitettuanikin päiväni jatkuu, noh, milläs muulla kuin lisällä kirjoittamisella, koska loikkaan seuraavaksi suoraan erään kurssiesseeni kimppuun. On tämä saatana työmaa, mutta pakko on perkele mennä vaan, lopussa kiitos seisoo. Kun valmistun vuoden 2023 keväällä yliopistosta, ehkä muistelen silloin näitä hektisiä syksyjä jonkinlaisella katkeransuloisella ylpeydellä ja nostalgialla, ainakin toivon niin.

Kiitos kun luit! Ai niin, ja voitaiskohan me jo maksaa niille hoitajille parempaa palkkaa?