Yleensä tavoittelen blogiini kirjoittaessani melko kevyttä tunnelmaa ja tekstityyliä. Huumori on kätevä työkalu, jolla pystyy olemaan samaan aikaan samaistuttava ja informatiivinen. Nyt kun vaalit lähestyvät, haluan kuitenkin puhua eräästä itselleni tärkeästä aiheesta hieman totisemmin.

Näin äskettäin Ylen uutisen Turun yliopiston etnologian, folkloristiikan ja uskontotieteen opiskelijain yhdistys Kutu ry:n mielenosoituksesta. Yhdistys protestoi Turun yliopiston etnologian professuurin lakkauttamista.

Turun yliopisto on minunkin opinahjoni, ja alle puolen vuoden sisään saan jopa viitata siihen termillä alma mater. Musiikkitieteen opiskelijana olen saanut kokea oman osani Turun yliopiston säästöpolitiikasta. Turun yliopiston historiallinen Sirkkalan kampus suljettiin ensimmäisenä opiskeluvuonnani, ja useiden muiden humanististen alojen ohella myös oma silloinen linjani, eli musiikkitieteen, mediatutkimuksen ja taidehistorian yksikkö, siirtyi kauniista historiallisesta miljööstä kemian laitoksen vanhoihin tiloihin Arcanum-rakennukseen. Rakennus on toki sisältä vaikuttava, jopa modernisoitukin, mutta ulkoa se näyttää silti, noh, paikalta, jossa on luontevampaa tutkia kemiaa kuin musiikkia tai maalauksia.

Hei, minkäs teet. Sirkkalan kampus oli kaiketi merkittävä kuluerä. Taiteiden tutkimuksella ei ole sen enempää minkäänlaisia vipuvarsia käytettävänään Turun yliopiston sisällä kuin yhteiskunnassa laajemminkaan merkityksensä perustelemiseksi. Kapitalistisessa rahakeskeisessä viitekehyksessä, jonka sokkeloissa joka ikinen nyky-yhteiskunnan keskustelu on ilmeisesti käytävä, ovat taiteidentutkimus ja humanistiset alat ylipäätään heikoilla, sillä niiden on ajoittain melko hankalaa selittää niin sanotulle rivikansalaiselle, mitä suoraa rahallista hyötyä niiden olemassaolosta on. Eihän yhteiskuntamme halua maksaa edes hoitajille tarpeeksi palkkaa, vaikka on täysin selvää, miten hoitaja tuottaa arvoa, joten miksi ihmeessä heittäisimme rahaa kankkulan kaivoon, jotta joukko rikkaiden vanhempien hippilapsia voisi viettää viisi vuotta pohtien, mitä jokin biisi sanoo yhteiskunnasta, tai mitä merkityksiä jokin maalaus sisältää?

Tässähän se ydinpointti onkin. Hoitaja ei tuota rahaa. Hoitaja tuottaa hyvinvointia.

Yleisön havaintokykyisimmät saattoivatkin jo pohtia asiaa askeleen edemmälle: Jos hoitaja puhaltaa yritysjohtajan pipin pois ja yritysjohtaja pääsee näin nopeammin takaisin toimistoonsa tahkomaan taaloja, eikö hoitaja luo näin rahallista arvoa?

Nyky-yhteiskunnassa tuollainen pohdinta ei riitä perustelemaan sitä, että huudon, ulosteen ja syljen lomassa talsiva sinunkin kuolaavaa isomummuasi kylvettävä hoitaja ansaitsisi palkan, jolla pääsisi edes kerran vuodessa suomiravintolaan Fuengirolaan. Vitut, annetaan sille lahjakortti porvoolaiseen karaokebaariin, siellähän elvistelee.

Eihän meillä ole nyky-yhteiskunnassa varaa edes katsoa yhtä taloudellista vuosikvartaalia pidemmälle, joten en ymmärrä, miksi luulit, että etenisimme päättelyketjuissammekaan ensimmäistä ajatuskuplaa edemmäs? Vitut mistään deduktioista, jos se ei tuota rahaa MINULLE ja VÄHÄN ÄKKIÄ, asia on merkityksetön. Minä en ainakaan suostu taluttamaan yhtäkään ajatusketjuani senttiäkään pidemmälle kuin paikkakuntien VIIVAN ja ALLE väliin.

Minut täysin radikalisoinut kommarihippityökkärivakkareita liukuhihnalla tuottava yliopistokoulutus on opettanut minulle kuitenkin sen, että kaikkea pitää tarkastella kriittisesti, oli kyse sitten hieman epämääräisestä nettiartikkelista tai koko kansakuntasi arvokäsityksistä.

Hoitaja ei tuota rahaa vaan hyvinvointia. Tiede taas ei tuota rahaa vaan ymmärrystä. En edes käytä sanaa sivistys, sillä se on kaiken kohelluksemme aikana tahrautunut pelkillä konnotaatioilla teatterissa käyvistä porvareista ja ajoittain erittäin hämärästä nykytaiteesta.

Ymmärrys on parempi sana kuin sivistys. Sivistys on tunkkaista, ymmärrys helpottaa elämää.

Lääketiede tuottaa ymmärrystä ihmiskehosta ja sen hoitamisesta.

Kauppatieteet tuottavat ymmärrystä liiketoiminnasta ja taloudesta.

Luonnontieteet tuottavat ymmärrystä elinplaneettamme ja sitä ympäröivän avaruuden toimintamekanismeista.

Oikeustiede tuottaa ymmärrystä yhteiskuntamme oikeudellisista mekaniikoista ja niiden muuttamisesta.

Humanistiset tieteet tuottavat ymmärrystä ihmisyydestä. Eivät pelkästä ihmiskehosta tai ihmismielestä, vaan ihmisyydestä. Ihmisyys on enemmän kuin Juicen mainitsema turvonnut nivel, ja se on myös enemmän kuin aivot vaa’alla, psykologiaa ja psykiatriaa väheksymättä.

Ihmisyys on jotakin helvetin monimutkaista, jota ei voi määritellä yksiselitteisesti. Sitä voi korkeintaan yrittää tulkita, ja juuri se taakka on humanististen tieteiden harteilla. Yritä nyt saatana selittää Phillipsin käyrällä, stetoskoopilla ja Agile-manifestilla, mikä saa ihmisen luomaan Comfortably Numb -kappaleen kaltaisen mestariteoksen? Yritä pusertaa kaukoputkella, distributiivisen oikeudenmukaisuuden teorialla ja Bolzanon–Weierstrassin lauseella irti syy siihen, miksi ihmiset tappavat toisiaan vallankumouksissa läpi historian? Musiikkitiede vastaa ensimmäiseen kysymykseen, historiantutkimus toiseen. Taidehistoria kertoo, miksi ja miten Suomen kansallisromanttiset mestariteosmaalaukset syntyivät. Sukupuolentutkimus yrittää selittää, miksi karski, keski-ikäinen heteromies ei pysty avautumaan sieluaan kalvavista ongelmistaan kavereilleen muuten kuin kännissä ja saunassa, ja usein vasta molempien kriteerien täyttyessä yhtäaikaisesti.

Jos olet vielä täällä, hyvä, sillä nyt seuraa se kohta, missä koko kupletin juoni avautuu.

Nyt seuraa suuri paljastus, koko tekstin tärkein pointti:

Eri tieteenalat toimivat parhaiten yhdessä, ja vasta avoimella, vuolaalla ja runsaalla poikkitieteellisellä yhteistyöllä pystymme parantamaan ja kehittämään maailmaamme kohti sellaista tulevaisuutta, jossa jokaisella on varaa grillimakkaraan ja kylmään kaljaan. Taistelussa tieteen rahoituksesta humanistien, kylterien, teekkarien ja kaikkien muidenkin tieteenalojen opiskelijoiden ja jo opinnoistaan valmistuneidenkin ei pitäisi olla vastakkain, vaan samalla puolella. Tieteen rahoituksen ei pitäisi olla sisällissota, sillä meillä kaikilla on yhteinen vihollinen!

Vihollinen on se, joka tahtoo leikata tieteestä, joka tahtoo leikata koulutuksesta ylipäätään. Kyllä, kauppatieteilijän vihollinen on se, joka haluaa leikata mediatutkimuksesta, aivan kuten taidehistorioitsijan vihollinen on se, joka haluaa leikata oikeustieteestä. Me kaikki hyödymme toisistamme.

Ennen kuin he ampuvat teidät, he ampuvat meidät. Lopulta meidät kaikki kuitenkin ammutaan. Taistelussa niitä ihmisiä vastaan, jotka eivät halua ymmärtää maailmaa ja varsinkaan lisätä ymmärrystämme maailmasta, on jokaisen parempaa maailmaa kannattavan oltava samalla puolella. Humanistisen koulutuksen ja tutkimuksen leikkaus on pinnalla, koska vakuuttuminen sen turhuudesta maailmassa, joka on pakotettu pyörimään jatkuvan ekonomisen kasvun periaatteella, on hyvin helppoa. Älä kuitenkaan elä siinä harhaluulossa, ettettekö te olisi seuraavia.

Kun humanistiset tieteet on rahoitusta vähentämällä hävitetty maanrakoon, suuntaa kiilusilmäinen soihtujoukko katseensa kohti seuraavaa leikkauskohdetta. Itse arvelisin kohteena olevan joko psykologia ja psykiatria, tai kenties valtiotieteelliset alat. “Hmm, miksi ihmeessä rahoittaisimme politiikantutkimusta? Politiikkaa tehdään, ei sitä tutkita!” Kenties sama argumentti tappoi tuota ennen historiantutkimuksen rahoituksen – historiaa tehdään, ei tutkita.

“Minä en usko masennuksen olevan oikea ilmiö. Burnout? Hah, luonteenheikkoutta. Rahat pois psykologialta ja psykiatrialta.”

“Miksi vitussa nämä poninhäntäpäiset nelisilmät tutkivat eteläamerikkalaisia viidakkosammakoita? Eivät ne sammakot tee töitä!” Biologia kaatui kouristellen.

Fysiikka ja kemia lähtevät luultavasti yhdessä, ei leikkauksia ajava joukko niiden eroa ymmärrä kuitenkaan. “Tähtitiede? Tyttö, minä olen tähti! Rahat vittuun. ” Kemian alasajoa joukko ei edes kommentoinut, sillä luuli sen olevan vain fysiikan aliravittu alaraaja.

Viimeisenä lähtevät todennäköisesti ne alat, jotka liittyvät kaikista selkeimmin rahantekoon. Kauppatiede sai nähdä kaiken ympärillään kuolevan, ennen kuin sekin rojahti viimein tantereeseen rintaansa pidellen.

Viimein leikkausjoukko oli saanut kaiken turhan pois valtion budjetista. Prosessi kesti useita vuosikymmeniä, mutta he onnistuivat, ja iloitsivat siitä.

Kun he halusivat tarkastella budjettia, kukaan ei enää osannut tulkita sitä, sillä vanhat talousasiantuntijat olivat kuolleet pois, ja uusien koulutusta ei haluttu rahoittaa.

Kun tietoverkko lakkasi toimimasta, ei ollut enää insinöörejä sitä korjaamaan.

Kun Jorma turposi koskettuaan värikkääseen sammakkoon, ei ollut enää biologia tunnistamaan lajia, tai lääkäriä hoitamaan turvonnutta Jormaa.

Kun joukko pohti, mitä nyt pitäisi tehdä, ei ollut enää historioitsijaa ehdottamassa vastauksia sen perusteella, mitä ihmiskunta oli aiemmin tehnyt selvitäkseen kriiseistä.

Ja kun joukko halusi laulaa suruunsa, ei kukaan enää muistanut sanoja. Taideaineiden opetus kouluissa oli leikattu pois jo monta vuosikymmentä sitten.

Mutta oli ainakin rahaa.

Rahaa, joka oli pankkitilillä.

Johon ei päässyt enää käsiksi.

Koulutus ja tutkimus toimivat vuosikymmenien skaalalla, eivät kvartaalien skaalalla. Mistä tänään leikkaat, sitä kahdenkymmenen vuoden päästä kadut – ja sitten kadutkin vähän kovempaa.

Kun jonkin alan opetus ja tutkimus loppuvat kokonaan, niiden saaminen takaisin on lähes mahdotonta. Miten vanhempi opettaa nuorempaa, jos vanhempaakaan ei opetettu?

Taloudelliset transaktiot mahdollistavan mikropiiriteknologian kehitysaikaa ei mitattu vuosineljänneksissä, vaan vuosisadasneljänneksissä. Jos haluamme katsoa juuri Suomen historiaa ja taloudellisia menestyksiä, voin mainita vaikkapa Nokian, firman, jossa oma isänikin työskenteli yli kolmekymmentä vuotta.

Nokian kaltaisen firman syntymiseen vaadittiin yhteiskunnalliset olosuhteet, jotka olivat tarpeeksi vakaat liiketoiminnan mahdollistamiseen. Jos lukemattomat tieteenalat eivät olisi tehneet yhteistyötä itsenäisyytemme eteen, ei vakaata yhteiskuntaakaan olisi syntynyt, vaan olisimme jokin Venäjän alainen hiilenjalostamoalue. Sen sijaan taiteentutkijat auttoivat kansaa ymmärtämään, miten uskomattoman hienoa taidetta tässä maassa tehdään, ja sitä kautta myös, miten arvokas kulttuuri meillä on, kulttuuri, jonka puolesta kannattaa taistella. Insinöörit löivät viisaat päänsä yhteen luodakseen koneita, joilla tappaa jokainen venäläinen, joka irti lähti. Oikeusasiantuntijat loivat meille perustuslain, oletettavasti historioitsijoiden avustuksella. Taloustieteilijät laittoivat pyörät pyörimään luodakseen yhteiskunnan, jossa jokaisella on mahdollisuus vaurastua. Lääkärit ja hoitajat pitivät sotilaat kiinni elämässä.

Kaikki työskentelivät yhdessä.

Ja kun maamme tilanne oli vuosisadan lopussa vakaa, päätimme, että nyt suomipoika tekee muuten niin perkeleen hienon puhelimen, että oksat pois.

Suomalainen tutkimus on suomalaisuuden perintöä. Mitä meistä jää jäljelle, jos ei yrityksemme ymmärtää maailmaa? Suomalaisen tutkijan perspektiivi on erilainen kuin minkään muun maan tutkijan perspektiivi; Se on suomalaisen näkemys maailmasta.

Kuka tulkitsisi suomalaista televisiosarjaa paremmin kuin suomalainen mediatutkija? Kuka ymmärtäisi suomalaisuuden historiaa paremmin kuin suomalainen historioitsija? Mainitakseni jälleen tekstin alussa esittelemäni Kutu ry:n mielenosoitus, kuka muu auttaisi ymmärtämään suomalaista kulttuuria ja mielenmaisemaa paremmin kuin suomalainen etnologi?

Tieteenalojen yhteistoiminta on luonut perustan koko maamme synnylle. Ei siis ruveta hävittämään yhtäkään tieteenalaa, sillä jokainen tieteenala auttaa yhtä suomalaista ymmärtämään toista suomalaista, ja koko maailmaa ymmärtämään tätä pientä, sisukasta, pohjoista kansakuntaa.

Kun äänestät tämän kevään eduskuntavaaleissa, mieti tarkkaan, äänestätkö tutkimuksesta ja koulutuksesta leikkaamisen puolesta. Itse en äänestäisi.