Arvioin tänään albumin, jonka mustanharmaa kansitaide ei kuvasta ollenkaan kansien sisältä löytyvää musiikillista värikkyyttä, elämän tuntua ja ilmaisuvoimaisuutta. Tämä levy kannattaa todella kuunnella.

Rikon itsekin tämän postauksen myötä rajoja, sillä ensimmäistä kertaa perjantaisten postilaatikkopyrähdysten ja amatöörikriitikon postilaatikkoarvioiden olemassaolon aikana arvioin postilaatikkooni tullutta musiikkia raskaansarjalaisten, eli ammattimuusikoiden joukossa. Arvioin aiemmin blogissani helsinkiläisen indieartisti Markus Perttulan singlen Vaaleanpunaisen kuun jumalatar perjantainen postilaatikkopyrähdys-sarjassani, sillä Perttula ei ole major label -artisti. Kun meri nousi yllemme on kuitenkin sen verran ammattimaisesti tehty levy, etten enää kokenut luontevaksi sen kahlitsemista ns. amatöörisarjaan, vaikka Perttula onkin edelleen indietekijä. Tämä oli hyvin monimutkainen tapa ilmaista, että tämä levy tulee saamaan tekstin lopussa numeroarvosanan, kuten kunnon levyarvioihini on perinteisesti kuulunut. Tämä teksti on pioneeriasemassa myös siltä kantilta, että tämä on ensimmäinen kunnon levyarvioni suomalaisen artistin albumista, ennen olen keskittynyt eksklusiivisesti ulkomaiseen musiikkiin. Ai niin, ja nyt kun tarkemmin pohdin, niin tänään julkaisen myös ensimmäistä kertaa Tumpin Musablogin historiassa kaksi postausta samana päivänä. Kriitikon sähköpostilaatikossa on käynyt viimeaikoina todellinen kuhina.

Jaahas, eiköhän kuunnella vähän musiikkia.

Albumi alkaa kappaleella Utopos, jossa on mukana vierailevana tähtenä myös esimerkiksi Ruusut-yhtyeestä ja Paperi T:n kanssa tekemistään yhteistöistä tuttu laulaja Ringa Manner. Utopos alkaa Perttulan hiljaisella, kauniilla laululla vähitellen kasvavan elektronisen taustoituksen rakentuessa korkeammalle ja korkeammalle. Puolentoista minuutin kohdalla Manner liittyy viehättävään yhteislauluun Perttulan kanssa.

Instrumentaatio ja laulu hiljentyvät.

Tässäkö tämä oli?

Yhtäkkiä kappale räjähtää eläväiseen loistoon kokonaisen bändin soittaessa antaumuksella samalla kun Perttula päästää äänensä viimein vapaaksi. Pimeän yön jälkeen on koittanut vihdoin päivä. Kappale on todella vaikuttava alku albumille sekä sävellys- että sanoitusnäkökulmasta. Kun Perttula ja Manner laulavat musiikin pauhatessa Jätetään tää planeetta / Sen tuhkaksi poltettu arpinen pinta / Avaruus heijastuu / Silmistäsi kun hiljaisuudessa jäät historiaan, on tunnelma taianomainen. Minusta todella tuntuu, että nousen titaanien varjoista meteoriparvien auroissa, kuten kappaleen alussa kehotetaan tekemään.

Albumi etenee hieman keveämmillä teemoilla ja tyyleillä seuraavassa kappaleessa nimeltä Hauraus. Kappaleen huilutyö Mira Pesosen osalta ja Markus Perttulan sekä albumin tekijätiedoissa mystisesti asustavan Spirit Eagle -nimisen toimijan syntetisaattorien luova käyttö nostavat kappaleen äänimaailman keskiverrosta loistavaksi. Lyriikoiden puolesta samaistun erityisesti seuraavaan lausuntoon: Hauraus on uusi vauraus / Mä huudan ikkunasta elämälle. Yhdyn viestiin. Tässä vaiheessa albumia olen täysin levyn innovatiivisen instrumentaation pauloissa. VITTU HUILU! EIHÄN NÄITÄ OO ENÄÄ MISSÄÄN! Olen häpeilemätön huiluylivallan kannattaja.

Aiemmin arvioimani Vaaleanpunaisen kuun jumalatar on levyn kolmas kappale, ja kuulostaa vielä paremmalta albumikontekstissa kuin yksinäisenä singlenä. Tässä kohtaa on pakko hehkuttaa Perttulan poikkeuksellisen ilmaisuvoimaista ääntä. Jo Utopos-kappaleen alun hallitut vokaalit antoivat esimakua, ja tässä biisissä miehen ääni pääsee omiin oikeuksiinsa kunnon revittelyn muodossa. Aivan loistavaa, laittakaa nyt joku jo tämä mies sinne saatanan radioon niin sieltäkin tulisi joskus jotakin kuuntelemisen arvoista.

Neljännessä, Vaahtopää-nimisessä kappaleessa on vierailevana tähtenä helsinkiläinen laulaja-lauluntekijä Aini, jonka lumoava lauluääni kannattelee kuuntelijaa lempeästi. Kun tähän yhdistää Perttulan tunteellisen, korkean lauluäänen ja sen hallitun käytön, on tuloksena tunnelmallinen kitaran ja pianon päälle rakennettu fiilistelybiisi. Näe sieluni silmin jonkun kauniin ja komean nuorenparin kuuntelemassa tätä helsinkiläisen kesäyön viilentyessä meren rannalla tulevana kesänä. Pari istuu vierekkäin, kiinni toisissaan viltti selkiensä päällä aaltojen romahtaessa rantaan kerta toisensa jälkeen. Auringon ei voi sanoa laskeneen, korkeintaan himmentyneen, ja sen hiljaisessa hehkussa kaksikko ymmärtää toisiaan täydellisesti ilman, että mitään tarvitsee sanoa.

Moving on, viidentenä on luvassa kappale nimeltä Aavan laulu. Tämä on tahdiltaan aika rauhallista, jopa letkeää kamaa, vaikkakin tunnelataukseltaan suhteellisen raskasta. Kappaleen keskivaiheen sähkökitara-action on mukavaa kuunneltavaa ja sanoitus on jälleen kerran selvästi mietittyä ja viilattua. Perttulan ääni erottuu edukseen oli taustalla sitten vain vähän hiljaista akustista kitaraa tai kokonainen bändi. Itse kappaleen tematiikan tulkitsen liittyvän kuolemaan. Protagonisti anelee pikkulintua laulamaan vielä, mitä ilmeisimmin tuloksetta. Kun mukaan liitetään säkeistöjen väliset pyynnöt Aava, aava / Aava herää, en voi olla ajattelematta, että laulun päähenkilö on kohdannut elämässään suuren tragedian. Kun tähän liitetään vielä henkilökohtainen kryptoniittini, eli kaunis ja juuri sopivissa määrin käytetty jousi-instrumentaatio, alkaa kyynisellä kriitikollakin olla jo lähes tippa linssissä.

Kuudes kappale, Tämä ei ole sade, se on valtameri, vaikuttaa olevan yhteydessä albumin nimeen, Kun meri nousi yllemme. Myönnän tämän kappaleen olevan omaan makuuni hieman liian pelkistetty, vaikkakin lyriikoiltaan edelleen laadukas. Tässä artisti taitaa työstää läpi omia rakkauselämänsä sattumia ja oikkuja. Mikäs siinä, se suotakoon itse kullekin. Tämä on minimalistinen sovitus pelkälle laululle ja hiljaiselle akustiselle kitaralle.

Takaisin sinne, levyn seitsemäs kappale, on mielenkiintoinen yhdistelmä minimalismia ja maksimalismia. Kappale liikkuu hiljaisesta pianotaustoituksesta täyden volyymin kitarajyystöön ja takaisin. Biisin lyriikat rakentavat todella tehokkaasti eläväisiä mielikuvia, joita instrumentaatio komppaa onnistuneesti. Lyriikka on melko abstraktia, täynnä poikkeuksellisia mielleyhtymiä, mutta toimii kuitenkin – ja ehkä juuri siksi. Sen verran huomautan kyllä, että kappaleen lopun spoken word -osuus jää omaan makuuni hieman laahaamaan tässä viiden ja puolen minuutin teoksessa.

Kuningas Melodraama on kiistämättömän mukaansatempaavaa futuristista rockia syntetisaattoripiippauksineen ja mehevine kitaroineen. Myös rumpali laittaa parastaan loistavilla filleillä ja ammattimaisella symbaalityöllä. Tämä kappale tekee levyn biisijärjestyksessä eetvarttia tuomalla energiaa usean rauhallisemman kappaleen jälkeen. Vaikka Perttula taitaa hiljaisemmankin laulamisen, täysillä vetäessään hän on kuitenkin parhaimmillaan. Lyyrisellä puolella suoritus on edelleen vahvaa: Voisitko sä vaik välillä säästää / Sanojasi, koita ymmärtää. Simple yet effective.

Energisestä yhdeksännestä kappaleesta nimeltä Älä jää löydän lyriikoiden puolesta omassa elämäntilanteessani eniten samaistuttavaa koko levyllä: Kakskytviis, kohta maisteri / Ei suussa pitäis varmaan maistuu enää veri / Gradu hyllyyn, pää täyteen mindfulnessii / Nurkan takaa hiipii aina uusi stressitesti. Itse saan maisterin paperit toki 23-vuotiaana (pitää aina dropata toi fakta ku on mahollisuus, miten tätä saatanan ruljanssia neljän vuoden valmistusvauhdin johdosta voi itelleen muuten perustella), mutta varsinkin repla “Nurkan takaa hiipii aina uusi stressitesti” on aivan saatanan osuvaa lyriikkaa. Kappale on muutenkin aivan loistavaa raivon purkamista. Perttula kuulostaa biisissä ajoittain jopa J. Karjalaiselta silloin kun vanha legenda on energisimmillään, kuten klassikkokappaleessa Pygmit Bailaa. Myös Kolkytvuotias ja muroissa Bailey’s / On aika laskeutua Linnankadun leiriin on hauskaa itseironiaa. En ole aivan varma viittaako Perttula Turun vai Helsingin Linnankatuun, mutta koska kappaleessa mainittiin aikaisemmin Aurajokeen molskahtanut polkupyörä, kallistun Turun kohdalle. Linnankatu on kieltämättä jotenkin maagista aluetta, sitä on tullut itsekin monesti tallustettua aamuyön tunteina kaverilta lähtiessä jokseenkin marinoidussa kunnossa. Kappaleen instrumentaatio on sydämen lailla jyskyttävää menevää ja pauhaavaa rockia.

Toiseksi viimeinen kappale Älä huoli on myöskin nopeatempoista rock-suorittamista. Temaattisesti lyriikat sivuavat jokseenkin samoja kasvukipuja ja kapitalistisen väännön murheita ja oikkuja kuin edellisessäkin kappaleessa, mutta samaa aihetta jaksaa mieluusti kuunnella toisenkin kappaleen verran. Perttula osaa kommunikoida pitkiäkin ajatuskulkuja ja moniulotteisia tunnetiloja hyvin lyhyilläkin sanoituksenpätkillä, kuten rääkäistessään OK, otetaan se hiton asuntolaina / Ja katellaan tai Älä huoli, tästä on monta eri lauluu / Kehnot loput voi skipata. Tehokasta sanankäyttöä on myös tokaisu Joka päivä on uus mahollisuus / Kompastuu. Erinomaista sanoittamista napakan instrumentaation päällä.

Levy päättyy kappaleeseen Älä muista, joka täydentää kappaleen lopun “Älä”-sanalla alkavan biisitrilogian. Meno muuttuu kahden viime kappaleen rellestyksestä jälleen hieman haavoittuvaisemmaksi, volatiilimmaksi ilmaisuksi, mitä pidän sinänsä toimivana valintana, joka takaa levylle sen ansaitseman tarpeeksi tarkkaan harkitun lopetuksen. Kappale on lähes kahdeksan ja puoli minuuttia pitkä, ja poukkoilee Perttulalle tyypilliseen tapaan hiljaisen ilmaisun ja selkärankaa tuovan kitara- ja rumpujytinän välillä. Tässä vaiheessa arviota päähäni putkahtaa vihdoinkin tätä levyä täydellisesti kuvaava adjektiivi: Kun meri nousi yllemme on sekä tunneilmaisultaan, instrumentaatioltaan että sanoitukseltaan harvinaisen dynaaminen albumi. Älä muista antaa albumille sen ansaitseman päätöksen, tunteellisen katarsiksen. Perttula päättää albumin lähes huutolaulaen intohimoisesti seuraavat sanat:

En pyydä sulta mitään 

Maailma syleilee jo sua 

En pyydä sulta mitään 

Tahdon vain rakastua

En pyydä sulta mitään

Tahdon rakastua vain 

Haluun sanoo sulle vain

Oon täysin, täysin fine

Kuulija ei tiedä, miten albumin päähenkilön tarina päättyy tai jatkuu, mutta on kiistämättömän varmaa, että tunteita tällä matkalla on ainakin käsitelty, pohdittu, puitu ja seassa uitu. Tällä levyllä mies kamppailee itsensä, tunteidensa, rakkauden kaipuunsa ja yhteiskunnan repivien vaatimusten kanssa. Hän oppii elämästä jotakin, muttei sinänsä niin sanotusti parannu, sillä eihän ihmisyydestä voi parantua, koska se ei ole sairaus. Kaikki tunteet, ne monimutkaisetkin, jopa nimenomaan erityisesti ne monimutkaisetkin, kuuluvat osaksi tätä mitä elämäksi kutsumme.

Tämä albumi ei ole rento kuuntelukokemus. Se ei kuitenkaan ole surussa vellomistakaan. Albumi ottaa, suorastaan kaappaa sisäänsä, eikä liioin päästä seuraavan viidenkymmenen minuutin ja yhdentoista kappaleen aikana irti. Muutamat kappaleet varmasti soveltuvat irralliseen, rennompaankin kuunteluun, mutta suosittelen vahvasti tämän levyn kokemista ensimmäistä kertaa kokonaisuutena, artistin valitsemassa kappalejärjestyksessä alusta loppuun. Toivottavasti kansan syvät rivit löytävät tämän albumin, sillä se on kuuntelukokemuksena todellinen matka. Markus Perttula ansaitsee major label -tasoisen markkinointipuskun ja levytysbudjetin, mutta vain sillä ehdolla, että hänen taiteellista visiotaan ei altisteta pukumiesten paskanjauhannalle.

Tämä suomalaista musiikkia vahvasti uuteen, innovatiiviseen suuntaan puskeva levy ei ole virheetön, mutta kuitenkin helvetin kova, ja siksi se saakin arvosanaksi

9.

Lopuksi mainitsen, että Markus Perttula esiintyy livenä TÄNÄÄN, JUURI TÄNÄÄN, TÄNÄ NIMENOMAISENA PÄIVÄNÄ Helsingin Musiikkitalolla! Lisää keikkaa pukkaa 15.4.2023 Tampereen Maanalaisessa ja 11.5.2023 Helsingin Bar Loosessa.

Tässä vielä uudelleen linkki albumiin: https://open.spotify.com/album/40ZGLaOfxfar2zUFcbPQ1x?si=qTqMqSXsSYasjfBnH2k7JQ

Albumin tekoa tuki Taiteen Edistämiskeskus Taike – kyllä tässä maasssa ihan oikeasti saadaan todella hyvää vastinetta taiteeseen sijoitetulle rahoille, huolimatta siitä mitä tietyt oikeiston sektorit höpisevätkin.

Rock’n’roll.