Amatöörikriitikon postilaatikkoon kilahti vajaa kuukausi takaperin arviopyyntö romaanista ja musiikkialbumista koostuvasta kokonaistaideteoksesta, eli suhteellisen harvinaisesta taideformaatista. Oululainen laulaja-lauluntekijä Dimi Salo, joka on toiminut laulajana ja kosketinsoittajana esimerkiksi kokoonpanoissa Kauko Röyhkä & The Boots sekä Remu Aaltonen & Skuugi Darlings, julkaisee tänään sekä esikoisromaaninsa että toisen kokopitkän albuminsa.

Salo kuvailee Sopivanlaiset-nimeä kantavaa romaaniaan seuraavasti: “Sopivanlaiset-romaani on 2010-luvun Ouluun sijoittuva kertomus Aava-tyttären, Hannele-äidin ja Juhani-isän elämästä. Liki kolmekymppisen baarityöntekijän, viisikymppisen pitkäaikaistyöttömän ja vaatesuunnittelijaunelmastaan luopuneen ompelimoyrittäjän elämää seurataan kalenterivuoden ajan. Samalla romaani kerii auki heidän muistojaan, ajatuksiaan ja tunteitaan iästä, sukupuolesta, mielenterveydestä ja työelämästä. Oulun murre soi elävänä dialogeissa. Romaanin tapahtumapaikkoja ovat muun muassa koti, karaokebaari, ateljee, uimahalli ja kirjasto. Mitä on olla sopivanlainen itselle ja muille?”

Sopivanlaiset-albumistaan hän taas kertoo näin: “Sopivanlaiset-albumin musiikki on syntynyt käsi kädessä Sopivanlaiset-romaanini kanssa. Laulut alkoivat synnyttää laajempia kohtauksia, tilanteet tarvitsivat lauluja. Albumin 12 laulua alkoivat muodostua jo vuonna 2016, ja niiden ensimmäisiä versioita päästiin kuulemaan keväällä 2018 musiikkipedagogi-opinnäytekonsertissani Oulussa. Tuolloin levyn musiikki kulki kamaripop-genren alla, mutta pitkän ja polveilevan äänitys- ja tuotantoprosessin myötä kokonaisuudesta tuli jotakin suurempaa ja monipuolisempaa. Olen tehnyt jokaiselle romaanin hahmolle – Aavalle, Hannelelle ja Juhanille – neljä laulua. Laulut ja romaanin luvut ovat samassa järjestyksessä, joten voit kuunnella ja lukea kokonaisuutta myös yhdessä.”

Tässä postauksessa tarkastelen vain taideteoksen musiikkipuolta – pystyykö kokonaistaideteoksen toinen puolikas seisomaan musiikkiteoksena omilla jaloillaan? Itselleni tämä on hyvin ainutlaatuinen arviointikokemus, sillä en ole ennen arvioinut tai edes kuunnellut albumia, joka on tehty osaksi laajempaa kirjamuotoista kokonaistaideteosta. Lähin vertauskuva on ehkä elokuvan tai videopelin soundtrack, ja niissäkin soundtrack tuntuu enemminkin vain pienemmältä osalta suurempaa kokonaisuutta, kun taas Sopivanlaiset-romaanin ja albumin tapauksessa molempien teosten pitäisi kestää kulutusta ilman toista puoliskoa, tasa-arvoisina.

Sopivanlaiset-albumi alkaa kappaleella nimeltä Sopivanlainen – kaiketi aloitusta voisikin kutsua sopivaksi. Kappaleen melodiat ovat epäilyttävän, jopa uhkaavankin kuuloisia, ja raukeavat vain hetkittäin optimistisemmiksi. Salon laulu on miellyttävää, ja ajoittain hänen melodiansa kulkevat melko uniikkeja polkuja pitkin tavoilla, joita harvemmin nykymusiikissa kuulee. Kappaleen loppupuolen gospel-breakdown tuli positiivisena yllätyksenä täysin puskan takaa, ja se johtaakin laulun päähenkilön viimeiseen toivomukseen: “Tahdon, että kaikki näkevät: Minä olen sopivanlainen.” Kappaleen instrumentaatiossa loistaa kauniisti soitettu sello.

Kakkosbiisi on nimeltään Yrittäjävanhemman laulu. Tässä edukseen erottuu heti hauska puhallintoiminta, joka tekee kappaleen tunnelmasta paljon keveämmän kuin edellisessä kappaleessa. Tässä vaiheessa huomaan, että meininki tuntuu aika musikaalimaiselta, hyvässä ja pahassa. Salo vertasikin kokonaistaideteostaan musiikkinäytelmään, joten sinänsä musikaalimaisuuden ei kaiketi pitäisi tulla yllätyksenä. Kappale tuntuu vähemmän itsenäisenä seisovalta teokselta ja enemmän varta vasten tätä kirjaa varten sävelletyltä soundtrack-kappaleelta, joka oikeuttaa olemassaolonsa vain osana kirjan tunnelman luomista, eikä itsenäisenä teoksena. Silti, laulu on edelleen moitteetonta, ja vokaaliraidan lisäharmoniat tuovat kappaleeseen juhlallista kuorotunnelmaa. Ehkä kappaleesta tekeekin musikaalimaisen juuri instrumentaatio, jonka selkeästi kuuluva klarinetti irrottaa kappaleen modernin popmusiikin kirjosta ja liittää sen pikemminkin elokuvamusiikin tai musiikkiteatterin heimoon. Kappaleen lyyrinen narratiivi on poikkeuksellinen: Päähenkilö kykenee olemaan samaan aikaan ylpeä luomastaan yrittäjänurasta, mutta tiedostamaan kuitenkin sen, ettei ole aina ollut läsnä perheensä elämässä vaativan uransa takia. Biisi päättyy lyriikkaan ”Surkuttelun sijaan siirrän tilillesi ennakkoperintöä.” Yleensä tällaisten kappaleiden narratiivit ovat suoraviivaisempia kertomuksia, joissa uranainen tai uramies angstailee huomatessaan, ettei ole nähnyt lastensa kasvavan ja kokee valinneensa väärän puolen vaihtokaupassa uran nousukiidon ja perhe-elämän välillä. Tässä laulun henkilö pystyy kuitenkin tiedostamaan sen, että hän petasi työllään lapselleen turvatumman tulevaisuuden, ja vaikkei kenties ollut aivan niin paljon läsnä kuin olisi halunnutkin, pääsi silti osallistumaan lapsen elämään edes jossain määrin.

Kolmannessa kappaleessa, nimeltään Jään, sellonsoitto on lumoavan kaunista. Piano taas tuntuu miksauksessa ajoittain hieman ontolta ja kaipaisi soundiinsa enemmän vartaloa ja täyteläisyyttä, mutta ongelma ei onneksi kaada koko biisiä mukanaan. Aika angstinen kausimasennusbiisihän tämä on, mutta sanoitus on osuvaa ja Salon laulu todella kantaa kappaletta vahvasti reppuselässään. Jos korvani eivät pettäneet, taisin kuulla jopa mandoliiniakin, jota hyödynnetään omaan makuuni nykymusiikissa aivan liian vähän. Kappaleen narratiivi aukeaa loppupuolella sydämen nyrkkiin puristavilla lyriikoilla: ”Yö, mun kotiin palattava on, vaikken jaksa syyttelyitä, katseilla viiltelyitä. Jään, vielä yrittämään, en voi periksi antaa, taistotta luovuttaa.” Käsittääkseni kyseessä on oman asemansa ja arjen painon alla tuskailevan perheenisän balladi roolistaan eräänlaisena perheen peruskalliona – ei kuitenkaan marttyyrimainen uhriutuminen, vaan pikemminkin sisua ilmentävä biisi – nyt on rankkaa mutten luovuta, pidän meistä huolta. Uskon monien kuuntelijoiden pitävän tätä viestiä samaistuttavana tai vähintäänkin lohduttavana. Kappale päättyy erinomaiseen pianosointukulkuun.

Meissä kaikissa on albumin neljäs kappale, sukupuoliroolien ahtautta selkeäsanaisesti kritisoiva statement-biisi. Tämä on viestinnässään toimiva teos, sillä äänensävy ei ole saarnaava tai paasaava, vaan pikemminkin empaattinen ja ymmärtävä. Viesti on jämäkkä, muttei sitä voi mitenkään tulkita vihamieliseksi. Sinänsä tasa-arvon ajaminen nyt ylipäätäänkin on fiksua, mutta tietyille ihmisille ajatus siitä, että annetaan kaikkien kukkien kukkia, on suoranainen punainen vaate. Tuntuu, että varsinkin pinnalla olevan transihmisiä käsittelevän diskurssin huomioon ottaen tämä kappale ilmestyy osuvaan aikaan.

Kappale numero viisi, Naapurin Kirsti, on instrumentaatioltaan albumin tähän mennessä nopeatempoisin kappale. Sellomelodia kuulostaa päättäväiseltä, biisi toimisi erinomaisesti jonkin montaasin taustalla elokuvassa. Tässä tulee lyyrisesti mieleen hieman Lana Del Reyn The Other Woman -kappale, toki vahvemmin konfliktimaisesta näkökulmasta. Laulun päähenkilöllä on selvästi paljon hampaankolossa naapuriaan Kirstiä kohtaan. Myönnän kuitenkin sen, että laulun loppua kohden lyriikat ja instrumentaatio ehtivät käydä hieman pitkäveteisiksi – kenties tämä kappale avautuu paremmin kirjan antaman oheiskontekstin myötä.

Olemme saavuttaneet albumin puolivälietapin kappaleella Täyttä ja tyhjää. Kappaleessa on osittain samankaltainen sellotaustoitus kuin äskeisessäkin kappaleessa, mutta tunnelma on hieman pirteämpi. Kappaleen päähenkilö laulaa toki silti epävarmuudestaan elämänsä päätöksissä, mutta perspektiivi ei ole eksklusiivisen negatiivinen. Tunteellista ristiriitaisuutta sisältävä menneiden muistelubiisi, jossa kuulen tarttumapintaa monille kuuntelijoille, joilla on vähänkään enemmän elämänkokemusta takana. Instrumentaatio on jälleen soljuvaa, klarinetin ja sellon yhteispeli toimii saumattomasti. Pakko todeta jälleen kerran, että musiikki kuulostaa vahvasti musikaalimaiselta, ja kun taustalla on kokonaisen kirjan verran juonta, niin en näe, miksei tätä teosta voisi soveltaa tulevaisuudessa teatterilavoillekin.

Albumin toinen puolisko käynnistyy kappaleella Tää on elämää. Tässä kappaleessa laulu on miksattu todella vahvasti etualalle, ehkä omaan makuuni liiankin etualalle, sillä lauluraita tuntuu hieman irralliselta suhteessa muuhun instrumentaatioon. Sinänsä sointukulut ovat kuitenkin mukaansatempaavia ja sanoitus relevanttia, laulun päähenkilö kritisoi nyky-yhteiskunnan markkinatalouspainotteista perspektiiviä ja tendenssiä pureskella ja sylkeä ulos rikkinäisiä ihmiskohtaloita kapitalistisen tehostamisen aiheuttaman infernaalisen rääkin myötä. Kun mediassa pyöritellään potentiaalisia lukukausimaksuja ja vaikuttaa siltä, että sinimusta oikeistohallituskin kenties häämöttää horisontissa, on tulossa kylmää kyytiä kaikille, joilla ei ole aktiivista golfharrastusta ja viinikellaria. Tämä kappale tuntuu surullisen ajankohtaiselta.

Kahdeksas kappale on nimeltään Rakkaudella äiti. Jo pelkän laulun nimen perusteella odotettavissa oli tunteellinen teos, ja sitähän tässä on tarjolla. Nyyhkykamaa, hyvin toteutettua, muttei juuri itseeni kolahtavaa. Silti, tässä on potentiaalia samaistumiseen monille, sekä äideille että lapsille. Ehken ole vain tällä hetkellä sellaisessa elämäntilanteessa missä näin tunteellinen kappale vetoaisi itseeni, mutta myönnän, että biisi edustaa kiistämättömästi levyn vahvempaa tuotantoa. Kappale kuvaa erittäin onnistuneesti monien äitien itselleen asettamia paineita lapsensa kasvattamisen suhteen, ja sitä syvää, sammuttamatonta tahtoa tarjota turvallinen syli, johon lapsi voi maailman myrskyissä paeta. Itseäni kappale muistutti temaattisesti Ultra Bra:n klassikosta Minä Suojelen Sinua Kaikelta.

Yhdeksäs kappale, Kiitos, loistaa instrumentaatiollaan. Klarinetti nostaa kappaleen uusiin sfääreihin, ja aina tervetullut sello luo peruskalliomaiset perustukset. Piano toimii myös hyvin mukana. Itse tulkitsen tämän olevan vastinekappale edeltävälle Rakkaudella äiti -biisille, tässä lapsi laulaa äidilleen kiitollisena vanhempansa läsnäolosta. Erinomainen biisi jossa puhutaan rankoista aiheista, päällimmäisenä itsetuhoisuudesta, ja sosiaalisen turvaverkon tarpeellisuudesta viimeisten ratkaisujen ennaltaehkäisijänä. Mielestäni yksi albumin selkeistä vahvuuksista onkin Dimi Salon kyky sanallistaa vaikeitakin ilmiöitä ja tuoda niitä esille laulun keinoin tahdikkaalla ja empaattisella tavalla.

Kymmenennessä kappaleessa, jonka nimi on Teit varmasti parhaasi, lapsi puhuu vanhemmilleen/vanhemmalleen perheensä tunteellisen ilmaisun tukahtuneisuudesta. Lapsi ei ole saanut ilmaista tunteitaan vapaasti edes niille, joille pitäisi pystyä näyttämään ne kaikista syvimmät heikkoudet: Omille vanhemmilleen. Tähän kappaleen sopii pelkistetty pianosäestys ilman muita instrumentteja, Salon ääni on sen verran ilmaisuvoimainen, että se kantaa kyllä. Kappaleen lopussa päähenkilö toteaa tunteidensa purkamisen jälkeen vanhemmilleen, että he tekivät kuitenkin varmasti parhaansa kasvattaessaan päähenkilöä. Tässä pureudutaan sukupolvien väliseen eroon tavoissa ja kynnyksissä ilmaista tunteita – ihmistaimen kasvattaminen ei ole helppo prosessi, mutta suurin osa vanhemmista yrittää aidosti parhaansa. Luulen, että nykyaikana, jolloin tunteiden ilmaisuun ainakin yritetään kannustaa, tästä kappaleesta voivat löytää samaistuttavaa monet, mutta omasta mielestäni etenkin miehet. Merkittävä osa miespuolisista lukijoistani ja tämän kappaleen kuuntelijoista löytää varmasti tarttumapintaa siitä kokemuksesta, jolta omien tunteiden piilottaminen tuntuu. Kun haluaisit vain itkeä, mutta pinnistelet kaikilla voimillasi, ettei yksikään kyynel valuisi poskeasi pitkin – se on helvettiä.

Albumi alkaa saapumaan päätökseensä. Toiseksi viimeinen kappale, Pieni häävalssi, on, kuten arvata saattaa, valssirytminen biisi. Tässäkin kappaleessa on kuultavissa levyllä usein toistuva kontrasti, jossa instrumentaatio kuulostaa melodioidensa tunnelatauksen pohjalta suhteellisen epävarmalta eikä suoraviivaisen onnelliselta, vaikka tässäkin lauletaan onnellisesta ilmiöstä, syvästä rakkaudesta kahden ihmisen välillä. Tässä vaiheessa levyä kaipaisin itse jo edes yhtä selkeästi suoraviivaisen iloista biisiä, mutta kenties Salo haluaa kuvata sävellysvalinnoillaan ihmisluonnon ristiriitaisuutta – silloinkin kun toista tulisesti rakastaa, päätös avioliitosta voi jännittää, vaikka avioon kovasti haluaisikin.

Albumin päättää kahdestoista kappale, osuvasti nimetty Sopiva päätös. Tämä on selkeä lopetusbiisi, jossa laulun päähenkilö pohtii elämänsä kulkua ja pystyy lopulta olemaan sinut päätöstensä kanssa, vaikkei elämä mennyt aivan kuten hän oli kenties aiemmin suunnitellut – milloinpa se elämä kenelläkään niin helposti kulkeekaan. Rakkausbiisihän tämä on myös, päähenkilö pystyy olemaan helpommin tyytyväinen valintoihinsa, koska ne ovat johtaneet hänet elämänsä rakkauden luokse. Oletettavasti tässä on keskiössä edeltävän Pieni häävalssi-kappaleen hääpari. Biisin juonesta tulee mieleen Good Will Hunting-klassikkoelokuvassa Robin Williamsin kertoma tarina puolisonsa tapaamisesta. Mieheltä jäi välistä historiallisen baseball-matsin näkeminen livenä, koska jäi baariin juttelemaan tytölle, josta tulikin lopulta hänen vaimonsa. Kaikella tekemisellä on jokin opportunity cost, vaihtoehtoiskustannus. Tämän kappaleen päähenkilö on onneksi lopulta tyytyväinen valintaansa, aivan kuten Robin Williamsin hahmo oli tyytyväinen omaansa. Onnellinen päätös albumille – ei suoranaisesti loppu hyvin, kaikki hyvin, mutta edes loppu hyvin, kaikki… sopivasti.

Sanoisin albumin olevan suhteellisen onnistunut teos. Myönnän, että levyn kuuntelukokemus varmasti hyötyisi suuresti siitä, että kuuntelija lukee myös kokonaistaideteoksen toisen puolen, Salon Sopivanlaiset-romaanin. Nytkin Salo saa jo ommeltua kappaleisiinsa teräviä pohdintoja ja osittain omillaan toimivia ideoita, mutta esimerkiksi Naapurin Kirsti-kappale jäi hieman ontuvaksi, koska minulla ei ole kirjan kontekstia. Albumin tuotannon taso, kattaen päällimmäisinä miksauksen, masteroinnin ja äänitysten laadun, on hiottu pitkälti ammattimaiselle tasolle, mitä arvostan suuresti. Varsinaiset musiikilliset ideat eivät kuitenkaan ole aina kovinkaan mukaansatempaavia – instrumentaatio on taitavasti soitettua, mutta itse melodioiden tyyli kuulostaa ajoittain hieman melodramaattiselta, tarkemmin sanottuna ehkä hieman turhankin teatraaliselta. Musikaalin tai teatteriesityksen musiikkina tämä toimisikin varmaankin aika saumattomasti, mutta myönnän, että näiden kahdentoista kappaleen aikana ehdin albumin loppupäässä hieman tylsistyä jopa taitavasti soitettuun klarinettiin, selloon ja pianoon – ja hoksasin vihdoin, miksi kappaleet alkoivat loppupäässä käydä ajoittain yksitoikkoiseksi: Levyltä puuttuivat rummut! Se taitaa olla myös syy siihen, miksi tämä kuulostaa omiin korviini nimenomaan jonkinlaiselta teatterimusiikilta. Salon laulu ja sanoitukset ovat albumin selkeitä vahvuuksia, niiden ympärille rakennettu instrumentaatio voisi vain kaivata hieman vaihtelua. Koin vaikeuksia tulla kunnolla musiikin kaappaamaksi, vaikka musiikki selkeästi ammattimaisesti tuotettua olikin. Myönnän toki myös sen, etten ole tällaisen musiikin kohderyhmää – en yleensä kuuntele tällaista musiikkia, enkä etsi sitä käsiinikään. Joku muu saa tästä varmasti enemmän irti. Suosittelen silti levyä lämpimästi, se on Suomen musiikkikentällä todella ainutlaatuinen teos.

Kaiken kaikkiaan Dimi Salon Sopivanlaiset-albumi on huolellisesti tuotettu, loistavasti laulettu ja erinomaisesti sanoitettu albumi, joka muuttuu kuitenkin todennäköisesti vielä paremmaksi Salon Sopivanlaiset-romaanin kanssa yhdessä luettuna. Indietuotannoksi, jossa ei ollut kokoushuoneellista kirjoittajia workshoppaamassa albumin miellyttävyyttä joka ikiselle eri ihmistyypille, levy on oikein toimiva, ei vain yksinkertaisesti itse kuuntelemani musiikin tyylistä.

Levyn singlet ovat kuunneltavissa täällä: https://open.spotify.com/artist/4yIZghX2NBbuzcMaJS2txy?si=mgQJGLG5RzCnP1JklGEnIw

Koko levyn voit hankkia täältä: https://www.levykauppax.fi/artist/salo_dimi/sopivanlaiset/#837709

Romaanin pääset hankkimaan täältä: https://www.levykauppax.fi/book/salo_dimi/sopivanlaiset/#837712

Kiitoksia, ei muuta kun viikonloppua viettämään!