Tänään osoitan spottivalon blogini historian nuorimpaan yhtyeeseen. The Smiths -coverbändinä syntynyt oululainen The Southgates on 18-19-vuotiaista nuorista miehistä koostuva energinen rock-yhtye, jossa on sentään rumpalin roolissa yksi itseni ikäinen (23-vuotias) raihnainen vanhus pitämässä nuorisoa kaidalla tiellä. Jäsentensä nuoresta iästä huolimatta (tai ehkä juuri siksi) bändin soundi on tiukka, tarttuva, ja perkeleen menevä.
Sensation Presentation (ymmärtääkseni Valassaaret-nimisen tahon kautta julkaistu) on neljän biisin EP, ja itseasiassa ensimmäinen EP:n pituinen projekti, josta blogissani kirjoitan. We’re breaking new ground today!
Pläjäys alkaa nimikkobiisillä Sensation Presentation, joka on erittäin mukaansatempaavaa ja piristävää rockia. Instrumentaatio on taidokasta, ja pidän erityisesti kitaraefektien osaavasta käytöstä ja kitaroiden vahvasta soundista. Bonukset myös kitarasoolosta. Rumpali toimittaa itsevarmuudella, ja bassokin tekee toki työnsä kunnialla. Bändin jäsenten nuorekas energia tulee vahvasti läpi laulajan tivatessa kuulijalta, kokeeko hän olonsa viihdytetyksi. Kappaleen lyriikat eivät kysele syvällisiä tai pohdi suuremmin universumia, mutta mielestäni ne kuitenkin sopivat kappaleen tunnelmaan, ja ne on ainakin laulettu asenteella ja tunteella, mikä on helvetin tärkeää. Biisi on onnistunut valinta EP:n aloituskappaleeksi, ja pidän rimmaavasta Sensation Presentation -nimestä.
Etenemme hieman suoraviivaisempaan ja tunteellisempaan Friday In September-kappaleeseen. Kitaratyö on jälleen mukavaa kuunneltavaa, ja myös taustalauluraidat on tehty kauniisti. Yhtye mainitsi aloittaneensa The Smiths -coverbändinä, ja tässä kappaleessa kuulen kieltämättä bändin vaikutuksen. Tämä tuntuu positiivisella tavalla sellaiselta biisiltä, jota teinityttö hoilaisi täyttä kurkkua ensimmäisen sydänsurunsa jälkeen, ja kappale on kieltämättä tehtykin hoilattavaksi – toimii varmasti keikoilla erittäin näppärästi. Bonukset myös kappaleessa kuultavasta pianosta. Keikoista puheen ollen, The Southgates esiintyykin huomenna 15.4. Oulussa, Kulttuuritalo Valven Valvesalissa. Veikkaan tämän pumpun olevan viihdyttävä livekokemus, joten jos on almanakassa tilaa, ei muuta kuin suunnaksi Oulu!
Ep:n kolmas kappale on nimeltään Cat In A Shoebox, ja se on erittäin svengaava ja messevä biisi, jossa bändin instrumenttien yhteissoiton napakkuus on käsinkosketeltavaa. Basisti on tässä kappaleessa selkeässä spottivalossa, ja syystäkin, sillä koko kappale on rakennettu hänen taidokkaan riffailunsa muodostaman vankan pohjan päälle. Rakastan myös biisin kitaran kimeitä ”filleririffejä”. Mukavaa new wave -meininkiä. Biisin nimestä tulee vääjäämättä mieleen Scrödingerin kissa.
EP päättyy letkeään Pulling Out The Covers -kappaleeseen, joka toimiikin sopivana rauhoittumishetkenä ensimmäisen kolmen kappaleen korkean energiatason jälkeen. Fiilistelykamaa, joka toimisi hyvin esimerkiksi settilistankin viimeisenä kipaleena. Näissä kavereissa on kiistämätöntä potentiaalia, ja jos ulos tulee näin laadukasta kamaa jo nyt, kun bändin vanhin jäsen on huimaavat 23 vuotta vanha ja muu jäsenistö ei saa vielä edes ostaa viskiä, niin The Southgatesia kannattaa kyllä pitää tulevaisuudessakin visusti silmällä ja korvalla. On mukava nähdä ja kuulla, että nuorisoakin kiinnostaa vielä kitarapainotteinen musiikki pitkälti suomiräpin ja tanssimusiikkipohjaisen popin dominoimalla nykyaikakaudellamme.
Tekstin lyhyenä loppubonuksena kirjoitan pikaisesti vielä yhdestä aivan toisenlaisesta kappaleesta, joka postilaatikkooni hiljattain kalahti.
Arvostelin blogissani 20.3.2023 kuopiolaisen Petri ”Wiitala” Viitalan albumin, jonka albumin parhaan kappaleen oli säveltänyt eräs Harri Andersson-niminen herrasmies. Andersson lähettikin minulle eräälle toiselle artistille, trubaduuri Miika Mamialle, säveltämänsä Kauniit unelmat-kappaleen, ja kirjoitan siitä lyhyesti tässä perjantaisessa postilaatikkopyrähdyksessä.
Kauniit unelmat on hyväntuulista ja rentoa, pehmeää kitarapoppia, jonka melodioista tulee mieleen esimerkiksi Taylor Swiftin uran alun toiveikas, rustiikkinen tunnelma. Myönnän, että Mamian lauluääni ei ole aivan omia suosikkejani, mutta hän sulautuu kuitenkin toimivasti kappaleen rauhalliseen tunnelmaan. Sävellyksen osalta kappale on erittäin onnistunut, mutta sanoitus voisi olla ehkä hieman luovempaakin – “…luokseni, tule naisekseni” – rakkaudenkaipuun voisi ilmaista runollisemminkin. Silti, all in all, kyllä biisin voi jonkinlaiseen indie-suomipopsoittolistaan sujauttaa jos rento tunnelma on hakusessa.
Päivystävä koheltajakriitikko kiittää, kuittaa, ja loikkii kuuntelemaan uutta Metallicaa. Auf Wiedersehen!
