Aloitan tänään blogini suunnan kääntämisen pois kritiikin tekstilajista kohti vapaampaa analyysipohjaista kuuntelun ja kirjoittamisen tapaa, jolta ei tarvitse odottaa kritiikin tekstilajille ajoittain tarpeellista negatiivisuutta, ja joka palvelee paremmin tavoitettani toimia blogissani hyvän musiikin esille tuojana. Kerron tästä muutoksesta enemmän lauantain blogipostauksessani.
Tänään osoitan spottivalon Mahls-nimisen innovatiivista elektronista musiikkia tuottavan suomalaisen artistin suuntaan. Mahls, eli musiikintekijä Marja Ahlsved, julkaisi helsinkiläisellä Kuohu Records-levy-yhtiöllä 21.4. albumin elektronista musiikkia, joka kulkee vähintäänkin Suomen mittakaavassa uskaliaasti omia polkujaan. Levyllä elektronisiin äänimaisemiin yhdistetään suomenkielen rakenteilla ja äänteillä kikkailua eräänlaisen auditiivisen sanataiteen muodossa.
Albumin musiikki on kuin värikäs äänellinen ryijy, jonka eri osissa voi kuulla vaikutteita ja vivahteita musiikin monenlaisista kulmista. Liekkitorni-kappaleen rytmi ja tempo tuo paikoin mieleen jopa ysärin leuanjauhantagabberin, vaikka tämä tunnelma haihtuu yhtä nopeasti kuin tulikin kappaleen siirtyessä loppupuolella minimalistiseen dissonanssintäyteiseen pianoon. Mahlsin toistellessa kohdassa 0:54 tavua “ao” jotenkin popmusiikin konventioille tyypillisellä eksplisiittisen naisellisella tavalla kokeellisen ja jopa aggressiivisenkin instrumentaation pauhatessa mieleen tulee esimerkiksi Rina Sawayaman tapa fuusioida aggressiota metallikitaroiden muodossa perinteisempään britneyspearsmaiseen pop-instrumentaatioon. Kappaleen lopussa melodia hiljenee rauhalliseksi, kauniiden taustalaulujen sävyttämäksi kappaleen ratkaisuksi. Liekkitorni-biisissä kuultava matka on dynaaminen.
Öiset luvut-kappaleen vapaa-assosiaatiomainen sanailu ja vahva lausunta tuo mieleen Paperi-T:n tyylin, samoin kuin Setvi salaus muutu-kappaleen lyriikka. Mahls käyttää musiikissaan paljon allitteraatiota, ja liukuu sujuvasti jykevästä spoken word -paahdosta puhtaaseen, ihastuttavaan lauluun. Levyllä liikutaan vahvan elektronisista kappaleista hillitympiin pianosovituksiin tavalla, joka ei tunnu pyörryttävältä, eikä siltä, että tunnelma muuttuisi liian nopeasti.
Albumin lyriikoista ei pysty rakentamaan yhtä yhtenäistä narratiivia, mikä on tietyllä tavalla ihan vapauttavaakin. Albumin musiikillinen soundi on koherentti, ja kuuntelijalla on vapaus tarttua kiinni juuri niihin Mahlsin sanoihin, joita haluaa syliinsä puristaa, ja antaa toisten sanojen pudota ikuisuuteen. Lyriikoissa kuuluu pikemminkin ideoita ja tunnetiloja kuin tarinoita ja narratiiveja.
Albumin instrumentaatio saavuttaa huippupisteitä esimerkiksi kappaleessa Nemesis, jossa Mahlsin viehättävä laulu yhdistyy pirteään syntikkatunnelmointiin, joka kuulostaa sen verran rouhealta, etten ihmettelisi, jos tuotannossa olisi käytetty jopa analogista kalustoa. Tässä vaiheessa on pakko todeta, miten vaikuttavaa on kuunnella näin kokonaisvaltaisen instrumentaalisesti onnistunutta albumia, jonka koko instrumentaation on säveltänyt, soittanut ja äänittänyt vain yksi ihminen – Mahls itse. Tuntuu siltä, että tämä levy on oppikirjaesimerkki siitä, miten sooloprojektin taiteellinen vapaus mahdollistaa taiteilijan vision kokonaisvaltaisen eloon tuomisen puhtaan kirkkaasti palavana, hyvässä ja pahassa – Mahlsin kohdalla valtaosin hyvässä.
Ihme-kappale luo itselleni mielikuvan jonkinlaisesta unimaisesta skenaariosta, jossa levitoin ylöspäin nähden ympärilläni pimeyttä, mutta ylläni valkeutta ja värikkyyttä, elämää. Kuin ihmeen kaupalla nousen jatkuvasti ylöspäin juuri ja juuri pimeyttä nopeammalla tahdilla, tavalla, joka tuntuu rauhoittavalta ja elinvoimaa kasvattavalta, leikkisältä ja vapauttavalta. Muistikuvat Musta-albumin tunnelmaa on hankalaa selittää sanallisesti, ja sanoisinkin, että se pitää kokea itse, kuuntelemalla. Levyn musiikki kuulostaa jotenkin poikkeukselliselta, jopa ei-suomalaiselta. En tarkoita, että musiikin suomalaisuus olisi paha asia, ja tälläkin levyllä rakas äidinkielemme on toki merkittävässä roolissa, mutta tarkoitan pikemminkin sitä, että Suomessa tehdään hyvin harvoin musiikkia, jossa on tällainen tunnelma ja juuri tämä spesifinen tunnelataus. Tuntuu, että Mahls liikkuu tunteiden välitiloissa, ei pohjoisessa tai etelässä, vaan koillisessa ja kaakossa, ilon ja surun sijaan odotuksissa, uteliaisuuksissa, toivoissa, mahdollisuuksissa. Tiedän, että nyt meinaa jo kuulostaa tekotaiteelliselta sanahelinältä, mutta siksi kehotankin, että rakas lukija käy itsekin kuuntelemassa ja toteamassa asian laidan.
Albumin lopputriptyykki Ihme, Vaeltava haave ja Tähtiportti on todella vahva lopetus tälle poikkeukselliselle projektille, joka ehtii vain 35:n minuutin kestonsa aikana viedä kuulijan mukanaan matkalle optimistiseen unimaailmaan. Suosittelen lämpimästi. Loppuun mainitsen myös, että kävin pikaisesti vakoilemassa artistin Instagramia, ja on kyllä pakko antaa propsit hienosta, yhteneväisestä visuaalisesta teemasta albumin promomateriaaleissa: https://www.instagram.com/mahls_mahls/
Levyä kuuntelemaan pääset täältä: https://open.spotify.com/album/03WBYQvnWt45Bi85kSjrB7?si=GQ7qWvOtS0-ppEWMMYRDvQ
Perjantaina on luvassa postilaatikkopyrähdys, ja lauantaina perinteinen kuukausittainen blogipostaus, sillä kuun 27. päivä sattui osumaan tälle viikolle. Tekstiä pukkaa tällä viikolla aika paljon, joskus näinkin.
Mukavaa loppuviikkoa!
