Jo viime kuun blogipostauksessa pohdiskelin blogini tyyliä ja mahdollisia velvollisuuksiani kirjoittajana ja kriitikkona, jos haluaisin kirjoittaa juuri kritiikin jalossa tekstilajissa. Arvostan kritiikkiä ja asiantuntevia kriitikoita valtavasti, ja siksi pidänkin sen perinteitä ja ominaispiirteitä suuressa arvossa, ja otan kritiikin kirjoittamisen erittäin vakavasti, vaikka kirjoitustyylini onkin usein melko rempseä.

Kyseisestä huhtikuun postauksesta on nyt vierähtänyt kuukausi eteenpäin, ja olen jatkanut arvioiden tuuttaamista informaation supervaltatielle. Tämän ajan kuluessa visioni blogini suhteen on jatkanut selkeytymistään, ja uskon vihdoin löytäneeni sen tien, jota pitkin haluan blogissani kulkea. Muutokset on listattu pähkinänkuoressa tekstin lopussa, mutta kannustan toki lukemaan koko tekstin, ei tämä pitkä puheenvuoro ole.

Spottivalotekstit

Lyhyestä virsi kaunis: Jatkossa en kirjoita minulle lähetetystä musiikista kritiikkejä, vaan tekstejä, joita kutsun spottivaloiksi. Spottivalot ovat yksinkertaisesti tekstejä, joissa minä, vannoutuneena musiikillista yleissivistystään jatkuvasti kasvattamaan pyrkivänä musiikinkuuntelijana ja musiikkitieteellisen koulutuksen läpikäyneenä, kerron, miksi pidän jostakin minulle lähetetystä musiikillisesta teoksesta, ja teen lähetetystä musiikista kevyttä lyyristä ja/tai musiikillista analyysiä.

Miten spottivalotekstit eroavat kritiikeistä/arvioista? Yksinkertaisesti siten, että spottivalotekstien voi odottaa aina olevan positiivissävytteisiä. Kritiikin ytimeen kuuluu rehellisyys ja suoraselkäisyys, eli toisin sanoen oletus siitä, että kirjoitti kriitikko musiikista positiiviseen tai negatiiviseen sävyyn, hän kirjoittaa rehellisesti ja aitojen omien näkemystensä mukaisesti. Olen itsekin aina kirjoittanut rehellisesti minulle lähetetystä musiikista, ja suurilta osin positiiviseen sävyyn, koska olen poiminut teksteihini sisällytettäväksi minulle lähetetyistä teoksista vain ne, joista aidosti pidän. Olen siis harjoittanut esikarsintaa.

Esikarsinta sähköpostilaatikon puolella ei kuitenkaan istu kritiikin perinteisiin, sillä te pääsette lukijoina kuulemaan vain positiivisia arvioitani, sillä en ole halunnut kirjoittaa murska-arvioita minulle lähetetystä suomalaisesta indie-musiikista, vaikka joskus olisi mieli tehnytkin. Negatiivisten arvioiden kirjoittamisen sijaan olen yksinkertaisesti jättänyt arvioimatta ne minulle lähetetyt teokset, joista en itse pidä, sillä en ole halunnut aiheuttaa pahaa mieltä minulle rohkeasti musiikkiaan lähettäville artisteille. Myönnän, että tämä on osaltani ainakin kritiikin kontekstissa heikkoutta, ehkä liiallista herkkyyttä, mutta en toisaalta ole vaikkapa Hesarin työllistämä kritiikeistään palkkaa saava henkilö, vaan omaan blogiini kirjoittava soolotekijä, joten koin vapaudekseni sen, että ettei ollut pakko kirjoittaa negatiivisia arvioita. Tästä syystä en kuitenkaan jatkossa haluakaan kutsua tekstejäni arvioiksi, sillä ne eivät negatiivisuuden puutteessaan täytä kritiikin vaatimuksia. Eihän kriitikon tekstien lukemisessa ole mitään jännittävää, jos tiedät, että arviot ovat aina positiivisia.

Ratkaisuna tähän kehitin siis yllämainitsemani spottivalotekstit. Harjoitan edelleen sähköpostini puolella esikarsintaa, mutta nyt minun ei tarvitse potea syyllisyydentuntoa siitä, että kirjoitan vain positiivisia tekstejä minulle lähetetystä musiikista, sillä tekstit eivät olekaan arvioita, vaan tekstejä, joissa vain tuodaan esille kuuntelemisen arvoista suomalaista musiikkia kevyen analyyttisellä perspektiivillä.

Spottivalotekstini, joihin kuuluvat siis sekä Perjantaiset postilaatikkopyrähdykseni että keskiviikkona 24.5.2023 pioneeraamani Musatieteilijän spottivalossa-tekstit ovat pääasiassa musiikki- ja lyriikka-analyyttisiä tekstejä, joissa on kuitenkin pieni ripaus myös promotekstin tyyliä, joka on näkynyt siten, että olen maininnut teksteissäni, jos artistilla on tulossa keikkoja tai vaikkapa levyjulkaisu. Tämä tapa juontaa juurensa siihen, että haluan blogini olevan paikka, jossa vähemmän tunnetut suomalaiset musiikintekijät saavat musiikistaan ajatuksella kirjoitettujen näkökulmien ohella myös näkyvyyttä, eli blogista hyötyvät siis sekä blogin kirjoittaja että blogiin musiikkiaan lähettävä artisti.

Myönnän, ettei blogini tarjoama näkyvyys ole huimaavaa, mutta on se edes jotakin. Itsehän teen rahallisesti blogissani persnettoa, sillä blogi ei tuota rahaa, mutta sen kuluihin kuuluu kuitenkin webhostingista maksaminen. Tämä on toisaalta tavallaan suunniteltuakin, sillä haluan blogini olevan paikka, jossa saan kiroilla ja kirjoittaa vapaasti kantaaottavia virkkeitä, kuten eilisessä postilaatikkopyrähdyksessäni esiintyneen lausuman: “Koheltajat rakentaa paskamandaatilla Säätytalossa helvetinkonetta, ja kansalle syötetään kellopeliappelsiinimaisesti Mainostelevisiota ja Sanoma Mediaa.” Blogini ei tuota rahaa, mutta se tuottaa itselleni esimerkiksi jatkuvasti kehittyvää kirjoitustaitoa, tietoa uudesta musiikista, älyllistä stimulaatiota, sekä kannustimen laajentaa jatkuvasti musiikillista yleissivistystäni, jotta osaisin kirjoittaa minulle lähetetystä musiikista mahdollisimman hyvin.

Saatan ajoittain, toki melko harvoin, kirjoittaa myös musiikkikritiikkejä, jotka tunnistaa yksinkertaisesti siitä, että niiden otsikoissa näkyy ensimmäisenä Arvio:. Kritiikki on kuitenkin silti blogissani melko minimaalisessa roolissa, and that’s just how I like it.

Muutokset pähkinänkuoressa:

  1. Perjantaiset postilaatikkopyrähdykseni eivät ole kritiikkejä tai arvioita, vaan spottivalotekstejä.
  2. Amatöörikriitikon postilaatikkoarviossa-postaussarjani tunnetaan tästä lähtien nimellä Musatieteilijän spottivalossa, ja nekään tekstit eivät ole kritiikkejä tai arvioita, vaan spottivalotekstejä.
  3. Tämä kolmas kohta ei ole muutos, vaan pikemminkin selvennys: Käytän sähköpostilaatikkoni puolella esikarsintaa. En kirjoita kaikesta, mitä minulle lähetetään, mutta jos vastaan meiliisi ilmoittamalla, että teen musiikistasi tekstin, voit huokaista jo siinä vaiheessa huolesta, sillä teksti ei tule olemaan negatiivissävytteinen.

Tässä kaikki tällä kertaa, mukavaa viikonlopunjatkoa!