Tätä tekstiä kirjoittaessani se on viimein tapahtunut: Valmistuin Turun yliopiston musiikkitieteen oppiaineesta filosofian maisteriksi. Vaikka paperista todistusta vielä hipelöitäväkseni odottelenkin, näkyy tutkintoni vähintäänkin digitaalisessa muodossa jo Opintopolussa suoritettuna.

Kuten jo LinkedInin puolella kirjoitin, oli erittäin täpärällä, etten olisi päässyt opiskelemaan unelma-alaani, kuten alla olevasta kuvasta näkyy:

Kirjoitan tänään suhteellisen pikaisesta yliopistoajastanikin, mutta aloitan koulu-urani muistelun ala-asteelta. Tämä teksti on suoraan sanottuna enemmän itseäni kuin lukijoita varten, ja siitä tulee todennäköisesti melko pitkä. Käyn läpi keskeisiä koulukokemuksiani ja musiikillista historiaani, joka on usein vaikuttanut koulunkäyntiinikin, ja kylven nostalgiassa. Olet lämpimästi tervetullut muistelomatkaseurueeseen!

Ala-aste – keltanokka liikenteessä!

Aloitin koulutaipaleeni vuonna 2007 Turussa, pienehkössä Teräsrautelan koulussa. Kävin kyseisessä koulussa ykkös- ja kakkosluokan, ja merkittävimpänä muistona tuosta ajasta mieleeni ovat jääneet kakkosluokalla saamani luokanopettajani johdosta annetut aplodit lukemaan oppimiseni johdosta. Aloittaessani ykkösluokan en osannut lukea pätkääkään, ja ilmeisesti kakkosluokkalaisena lukukykyni oli kehittynyt kunnianosoituksen arvoiseksi. Olen monesti jälkeenpäin ajateltuna kokenut tilanteen melko omituiseksi, vaikka se kieltämättä kahdeksanvuotiaana tuntuikin hienolta. Aku Ankka-lehden uskonnollinen kulutus kannatti, that’s for damn sure. Luulen tuon kokemuksen olleen merkittävämpi kuin osaan ajatellakaan, ja se on todennäköisesti suurimpia syitä opettaja- ja koulumyönteisen asenteeni kehittymiseen.

Koulutus on aina ollut itselleni eräänlainen pyhä lehmä. Muistan esimerkiksi, että ainoa kerta, kun olen ikinä elämässäni hyperventiloinut, oli eräs aamu, kun luulin myöhästyväni koulusta, koska pyörästäni irtosivat ketjut – enkä edes myöhästynyt!

En ole oikein koskaan osannut nähdä opettajia “tavallisina” ihmisinä, he ovat aina olleet itselleni jonkinlaisia mystisiä hahmoja, jotka ansaitsevat suurta kunnioitusta. Kun yliopiston alussa orientaatiopäivinä sanottiin, että opettajat ja professorit ovat meidän opiskelijoidemme kollegoja, en silti kyennyt ajattelemaan olevani samalla tasolla minua opettavien ihmisten kanssa. Opettajat ovat edelleen jonkinlaisia taruolentoja, joista olen aina pitänyt suuresti. Minusta on erittäin turhauttavaa nähdä, minkälaisessa puristuksessa opettajat nyky-yhteiskunnassa ovat – piittaamattomien vanhempien kännykkäaddiktoituneet kauhukakarat pitäisi sekä kasvattaa että opettaa, ja palkaksi saat kolme taikapapua ja vittumaisimmissa tapauksissa loputtomien määräaikaisuuksien ketjutuksen. Helvetin epäoikeudenmukaista.

Ala-asteen alussa musiikin osalta Pikku-Tuomas fiilisteli antaumuksella sellaisia legendoja kuin Pikku-G, Teräsbetoni, Sturm und Drang, Iron Maiden, Black Sabbath ja Ozzy Osbourne – kolmea viimeistä lähinnä äitini vieressä olohuoneemme kaiutinten edessä istuen.

Kakkosluokan jälkeen muutimme Espooseen, jossa sijaitsevassa silloin hiljattain valmistuneessa Koulumestarin koulussa kävin ala-asteeni loppuun. Koulumestarin koulu oli loistokkaan näköinen, ja sen modernissa rakennuksessa oli mukava opiskella. Muistan siirtymän uuteen kaupunkiin ja uuteen kouluun uusien ihmisten keskelle tuntuneen pelottavalta, mutta ei onneksi mennyt kovinkaan kauaa, kunnes onnistuin integroitumaan osaksi luokkaa ja saamaan monia kavereita, joista usean kanssa olen edelleenkin läheisissä väleissä. Ala-asteella oppimismatkani tärkeimpiä oivalluksia oli aktiivisen kuuntelemisen kultainen merkitys. En juurikaan opiskellut ala-asteella koulun ulkopuolella, sillä jo pelkällä tunnilla kuuntelemisella pääsi kiitettäviin arvosanoihin. Merkittävää oli myös se, että ala-asteella identiteettini “hyvänä” opiskelijana alkoi muotoutua. Hyvien arvosanojen merkitys oli itselleni mentaalisesti keskeinen, ja kyseinen merkitys tulisi himmentymään ensimmäistä kertaa vasta peruskoulun jälkeen monen vuoden päästä lukiossa.

Ala-asteen puolivälin jälkeen oma henkilökohtainen musiikkimakuni alkoi viimein kehittyä kunnolla. Pidin musiikista aiemminkin, mutta kaikki kuuntelemani oli käytännössä joko suomalaisen mediakoneiston minulle aktiivisesti syöttämää tai vanhemmiltani oppimaa musiikkia. Tämä muuttui, kun näin vuonna 2007 tehdyn ensimmäisen Transformers-elokuvan, jonka lopussa soi Linkin Park -klassikko What I’ve Done. Joku saattaa tässä vaiheessa argumentoida Michael Bay’n Transformers-leffan olevan myöskin osa mediakoneistoa, mutta itse näen tilanteen eri tavalla. Pikku-G:tä tai vaikkapa Teräsbetonia puskettiin aktiivisesti suomalaisessa mediassa, tuohon Linkin Parkin biisiin taas törmäsin sattumalta siitä simppelistä syystä, että ensimmäinen Transformers-elokuva sattui tarttumaan mukaan yhdellä silloin jokaperjantaisena perinteenä olleella Makuuni-reissulla.

What I’ve Done -kappaleen löydettyäni kolusin silloin vasta olemassaolonsa alkuaikoja viettävää Youtubea etsien lisää Linkin Parkia, ja kuunneltuani muitakin yhtyeen kappaleita, kuten tällä kultaisella Bionicle-stop motion -videolla kuultavan Faint-biisin, pyysin äidiltäni ensimmäisiä itse löytämäni artistin CD-levyjä, jotka sainkin. Muistaakseni taisin peräti saada Linkin Parkin kaikki kolme ensimmäistä albumia samalla kerralla, ja jumalauta niitä sitten tulikin luukutettua huoneeni mankasta. Näitä levyjä edeltävä levykokoelmani koostui muistaakseni Sturm und Drangin debyyttialbumista, yhdestä Muumi-levystä, Puuha-Pete-levystä ja piraatti-CD:stä, jolle enoni oli polttanut pyynnöstäni Pikku-G:tä, Teräsbetonia ja useamman kappaleen Lenni Lokinpoikanen-albumilta, joiden joukossa olivat vähintäänkin kappaleet Lenni lokinpoikanen ja MC Koppakuoriainen. Bangers upon bangers. Tällaisten artistien jälkeen loikka angstiseen Linkin Parkiin ja antoisasti kiroilua sisältävään toiseen junioriaikojeni löytöön, Limp Bizkitin kolmanteen albumiin, oli suhteellisen radikaali. Ala-asteella muistan myös löytäneeni ensimmäisen kerran Slayerin, joka oli musiikillisesti harvinaisen avartava kokemus.

Yläaste – haperointia hormonimyrskyssä

Yläasteeni suoritin Espoon Keskuksessa sijaitsevassa Kirkkojärven koulussa. Ylä-asteella koulumenestykseni oli edelleen vahvaa, tosin aloin viimein huomaamaan, että kaikista aineista ei enää saanutkaan ysejä ilman koulun ulkopuolella harjoitettavaa lukemista – matematiikka antoi ensimmäiset varoitusmerkkinsä tulevasta vihasuhteestamme, vaikka arvosanat pysyivätkin edelleen noin kahdeksikon ja seiskan tasolla. Onnekseni hoksasin toki välillä harjoittaa kotonakin opiskelua, ja esimerkiksi valinnaisena opiskelemani saksankielen kursseilla sain jokaisesta sanakokeesta täydet pisteet, ja sama ilmiö toistui ruotsintunneillakin. Myönnän kuitenkin sen, että suoraa ulkoa-opettelua vaativia kieliopintoja huomioonottamatta pärjäsin koulussa edelleen lähes pelkällä tunneilla kuuntelulla. Nyt maisteriksi valmistuneena on melkoinen ihme, etten ajanut opinnoissani karille viimeistään yliopistossa, sillä siellä valtaosa työstä tehtiin kotona.

Pidän opiskeluaikaani osana Kirkkojärven koulun etnisesti, kulttuurisesti ja sosioekonomisesti monipuolista opiskelijapopulaatiota tärkeänä kasvamiskokemuksena, joka avarsi maailmankatsomustani ja valoi minuun tietynlaisen fundamentaalisen suvaitsevaisuuden ihmisyyden moninaisuutta kohtaan, jota pyrin vaalimaan elämässäni edelleenkin. Olen vasta jälkeenpäin tullut kiinnittäneeksi huomiota siihen, miten järkyttävän suuri ero oppilaspopulaatioiden diversiteetissä oli käytännössä vierekkäin sijainneiden Kirkkojärven koulun ja myöhemmin käymäni “huippulukiona” pidettävän Kuninkaantien lukion välillä – ainakin oman muistikuvani perusteella ei-valkoisten opiskelijoiden määrän Kunkussa pystyi laskemaan yhdellä, enintään kahdella kädellä, kun taas pelkästään omalla luokallani Kirkkojärven koulun yläasteella oli sukujuurensa lähemmäs kymmeneen eri maahan ulottaneita ihmisiä.

Musiikin puolesta yläasteeni meni käytännössä kokonaan erään elämäni suurimpien rakkauksien, drum and bass -musiikin parissa. Kaikki sai alkunsa siitä, kun kuulin ala-asteen loppupuolella eräällä mökkireissulla enoni autossa Pendulumin klassikkokappaleen Watercolour. Lumouduin kyseisestä teoksesta, ja kun etsin sen myöhemmin käsiini Youtubesta, algoritmi suositteli sivupalkissa UKF Drum And Bass -kanavan videota Netsky – Memory Lane. Tuon ikonisen keltaisen kaiuttimen nähtyäni ja Belgian parhaan vientituotteen legendaarisimman kappaleen kuultuani the rest is history.

Rakastumiseni drum and bass -musiikkiin oli se kipinä, jonka ansiosta hoksasin, että “Hei, musiikki taitaa olla se mun juttu.” UKF julkaisi Memory Lane -kappaleen kanavallaan vuonna 2010, ja itse törmäsin kyseiseen videoon muistaakseni 2011. Siitä pikainen aikakelaus eteenpäin, ja 19.12.2012 latasin Youtubeen ensimmäisen videoni, Testing out Linux Music Maker. Video ei ole ollut enää moneen vuoteen julkinen, mutten ole raaskinut poistakaan sitä henkilökohtaiselta kanavaltani, sillä se on oman musiikintekomatkani alkumerkki, ensimmäinen ikinä itse luomani musiikillinen teos, vajaan kahden minuutin mittarit punaisella röyhivä bassorumpuryminä. Kohelsin ilmaisella LMMS-softalla aikani, ja vuonna 2013 sain onneksi joululahjaksi FL Studion, joka on ollut uskollinen työhevoseni ever since. Tätä kirjoittaessani hoksaan senkin, että nythän on itseasiassa merkkivuosi, tänä vuonna tulee täyteen kymmenen vuotta siitä, kun aloin käyttämään FL Studiota. Aika lentää.

Sinä päivänä, kun valmistuin yläasteelta, kuuntelin tämän brittiläisen The Hoosiers -yhtyeen kappaleen: https://www.youtube.com/watch?v=pOkOMyqmyoo. Tuohon aikaan käsite toivosta, joka oli tuolla jossain somewhere in the distance oli osuva, sillä olihan minulla vielä koulua aika paljon jäljellä.

Lukio – annoin räpille pikkusormen, se vei koko käden

Lukio-opinnoistani ei voi puhua tuomatta esille musiikkia jo alussa. Lukiossa elämäni keskipiste jakautui ensimmäistä kertaa opintojen ja musiikin välille. Yläasteen loppuun asti opiskelu oli elämäni tärkein asia, se yksittäinen fokuksen kohde ja prioriteetti. Lukiossa tämä suhde muuttui, sillä löysin viimein räpin, johon rakastuin palavasti, ja kehitin nuoruuden uhmassa ja raa’assa intohimossa unelman suomiräppäriksi itseni kehittämisestä. Vaikka panostin edelleen opiskeluunkin, toki en edelleenkään muuten kuin tunneilla kuuntelemalla, siirsin ensimmäistä kertaa elämässäni resursseja johonkin muuhunkin kuin korkeiden arvosanojen jahtaamiseen sillä seurauksella, että monen aineen arvosanani kärsivät. Matematiikassa tipuin täysin kärryiltä, koska sitä olisi pitänyt harjoitella kotonakin, ja itse halusin vain tehdä biittejä ja kirjoittaa räppejä. Ruotsinkielen arvosanani koki myös jyrkän laskusuhdanteen yläasteen ysistä lineaarisella lukion kurssiarvosanojen laskulla kutoseen. Olin lukenut peruskoulusta lähtien, ja luin lukiossakin, pitkää ruotsia, ja sen kohdalla kyse ei oikeastaan ollut siitä, että kieli olisi ollut erityisen vaikeaa, vaan siitä, että se olisi vaatinut edes minimimäärän panostusta sanaston opettelun muodossa, ja itseäni ei kiinnostanut edes senkään vertaa, että olisin jaksanut lukea sanakokeisiin. Kiinnostus eksklusiivisesti opiskeluun keskittymiseen vain yksinkertaisesti loppui kuin seinään, kun löysin Draken, Jaden Smithin, Rick Rossin, Gucci Manen, Kendrickin, G-Eazy:n, XXXTENTACIONIN, Versace Henrikin ja Tippa-T:n.

Tietty luontainen lahjakkuus humanistisissa aineissa näkyi selkeästi opinnoissani, sillä vaikken opiskellut koulun ulkopuolella käytännössä yhtään esimerkiksi äidinkieltä, historiaa, psykologiaa, filosofiaa tai muita humanistisia aineita, oli keskiarvoni kaikissa niissä yhdeksän tai vähintäänkin korkean kahdeksan luokkaa. Matematiikassa, fysiikassa, kemiassa, maantiedossa ja biologiassa arvosanani olivat korkeimmillaan seiskan tasoa, ja etenkin matematiikassa napsin kaikki mahdolliset saatavilla olevat neloset, ja vitosiakin löytyi vaikka muille jakaa. Rap kiinnosti enemmän, sillä oli sydämeni tiukasti otteessaan – toki tuli sitä vähän dotakakkostakin pelailtua, myönnän sen.

Luulen, että tärkein lukiossa oppimani yleistason opiskeluun liittyvä asia oli erikoistumisen merkitys. Vaikka lukio onkin yleissivistävä oppilaitos, ja myös luonnontieteiden (edes niiden perusteiden) osaaminen kuuluu selkeästi yleissivistykseen, ei yhden ihmisen tarvitse olla joka asiassa timanttisen taitava. Jokaisella meistä on omat vahvuutensa ja heikkoutensa.

Vaikkei minusta lopulta räppäriä tullut, muistelen silti tuota lukioaikaani iloisin mielin. Lukio oli elämäni tähän mennessä taiteellisesti aktiivisinta aikaa, kirjoitin riimejä joka yö ja tein biittejä päivittäin. Musiikintuotantotaitoni ja kielelliset kykyni kehittyivät valtavasti, ja opin valtavasti musiikintekemisestä internetin välityksellä. Pystyn ylpeänä sanomaan, että jo lukioikäisenä tekemilläni biiteillä on räpännyt Yhdysvalloista asti kotoisin olevia räppäreitä – ei ketään kuuluisaa, muttei se oikeastaan ollut pointtikaan, taidetta tehtiin tekemisen ilosta, halusta kehittyä. Muistan suurella lämmöllä /r/makinghiphop-alaredditin lukuisat eri kilpailuformaatit, joissa pääsin testaamaan kykyjäni musiikintuottajana ja tekemään yhteistyötä kaltaisteni amatöörien kanssa yli valtamertenkin. Suosikkiformaattini oli OKC, one kit contest, jossa kilpailun järjestäjä kokosi paketin erinäisiä, mitä moninaisimpia enemmän tai vähemmän musiikillisia ääniä tiedostoon, jota käyttäen kilpailuun osallistujien täytyi tuottaa biitti.

Sain lukiossa uppoutua täysillä uhkarohkeaan ja nuoruuden uhmakkuuden kannattelemaan unelmaan itseni elättämisestä musiikilla. Vaikken siinä onnistunutkaan, saamiani oppeja ei todellakaan olisi koulunpenkeiltä saanut. Sain tuntea olevani osa globaalia internetin yhdistämää räppipäiden yhteisöä, jossa kaikki jahtasivat unelmaansa, ja se on korvaamattoman hieno tunne. Soundcloud-räppärien kultaisena aikana tunne siitä, että kuka vain voi räjähtää suosioon muutamalla Soundcloudiin ladatulla autenttisella biisillä, oli käsinkosketeltava. On ollut mielenkiintoista nähdä, miten valtavalla voimalla rap nykyään dominoi Suomen listahuippuja – vielä omina lukioaikoinani 2015-2018 meininki tuntui olevan vasta suhteellisen alussa verrattuna siihen, miten keskeisesti suomalainen rap-musiikki on läsnä nyky-yhteiskunnassamme. Hauskaa aikaa.

Kun kävelin lukion viimeisen päivän jälkeen kotiin aurinkoisena kesäpäivänä, kuuntelin tämän Jaden Smithin kappaleen nimeltä Fallen, joka on edelleen yksi kaikkien aikojen suosikkikappaleistani: https://www.youtube.com/watch?v=Fof9lHaApXc

Lukion jälkeen – kadotuksen vuosi

Noin vuoden mittainen ajanjakso iloisen lukioajan päättymisen jälkeen vuoden 2018 keväästä vuoden 2019 kevääseen ei sitten ollutkaan enää niin hauskaa aikaa. Jäin ensimmäisellä hakukerrallani Turun yliopiston musiikkitieteeseen varasijalle 5, jonka jälkeen kävin kokeilemassa Leppävaaran Laurean ammattikorkeakoulussa opiskelua kahden kuukauden verran. Jätin kyseiset tradenomin opinnot kesken kiinnostuksen ja älyllisen stimulaation puutteiden takia, menettäen näin yhteishaun ensikertalaisuusstatukseni. Not my smartest move, I’ll say that much. Noh, kai nuoruus on virheistä oppimista varten.

Vuoden 2018 lopussa olin erittäin stressaantunut ja ahdistunut tulevaisuudestani. Ihmiselle, joka oli aikaisemmin ongelmitta päässyt aina haluamaansa paikkaan opiskelemaan, opintojen keskeyttäminen oli täysin uudenlainen kokemus, joka vaati paljon pohdiskelua ja itsereflektiota. Lopulta onnistuin kuitenkin keksimään jotakin järkevää tekemistä, ja otin tavoitteekseni historian ylioppilaskokeen arvosanani korottamisen. Opiskelin koko 2019 kevään, ja onnistuin korottamaan arvosanani C:stä E:hen. Hain uudestaan yhteishaussa Turun yliopiston musiikkitieteeseen, ja pääsin kuin pääsinkin rimaa hipoen sisään, vaikken ollut enää edes ensikertalainen. Elämäni onnellisimpia hetkiä oli se aamupäivä, kun kirjauduin Opintopolkuun ja sain tietää päässeeni sisään.

Yliopisto – viimeinen rajaseutu

Yliopisto olikin sitten ihan oma lukunsa. Jokseenkin runollisella tavalla päätin lopulta koulutieni samassa kaupungissa, missä sen aloitinkin, vaikka olin jo asunut Espoossa suurimman osan elämästäni. Kävin ykkös- ja kakkosluokan Turussa, ja samaisessa kaupungissa suoritin myös yliopistokoulutukseni.

Näin jälkeenpäin katsottuna yliopistoaikani tuntuu suhahtaneen ohi salamannopeasti. Osin tämä oli tarkoituksellisesti saavutettua, sillä opiskelinhan tietoisesti tahdilla, jolla valmistui etuajassa. Myönnän kuitenkin, että suurempi syy yliopistoajan nopeaan kulumiseen oli tietysti pandemia. Korona iski ensimmäisenä lukuvuotenani, ja väijyi enemmän tai vähemmän kulman takana käytännössä koko toisen ja kolmannen lukuvuoteni ajan. Viimeinen, eli neljäs lukuvuoteni, oli ainoa lukuvuosi, jonka suoritin kokonaan Turussa, ja siitäkin lukuvuodesta merkittävä osa kului lähinnä yksiössäni gradua kirjoittaen.

En oikeastaan muista yliopistoajastani muuta kuin yksittäisiä, loistavia kursseja, kaikki muu puuroutuu harmaaksi, tunnistamattomaksi unohtuneeksi sohjoksi – ja sitähän etäopiskelu suurelta osin olikin. Onneksi mieleen ovat edes jääneet useat kavereideni kanssa tekemäni ekskursiot Turun mitä moninaisimpiin taivaallisia eliksiirejä tarjoileviin tavernoihin, joista lämpimimmin mieleen on jäänyt legendaarinen viskibaari Uusi Apteekki, jota kaipaan nyt asuessani Espoossa. Välitön näköala Aurajoelle, mukava ja asiantunteva henkilökunta, lämmin tunnelma, uskomaton viskivalikoima. Unelmapaikka.

Yliopistossa opin itseohjautuvuuden merkityksen ja sen, että jos todella haluan saavuttaa jonkin opintoihin liittyvän päämäärän, se on aidosti ihan mahdollista, kunhan viitsin opiskella. Oikeastaan opin tuon jo hieman aikaisemmin, kun onnistuin korottamaan historian ylioppilaskokeen arvosanaani. En ollut ennen tuota kevään pituista pänttäysrupeamaa oikeastaan koskaan suorittanut pitkäaikaista, tavoitteellista ja strukturoitua opiskelua, sillä sitä ei yksinkertaisesti ollut tarvinnut tehdä. Kun sitten viimein kokeilin “pänttäämistä”, ja se todella toimi, olin helvetin iloinen. Työmoraalilla todella voi päästä pitkälle, ja tämän faktan oppiminen oli itselleni kultaisentärkeä oppitunti.

Vaikka pääaineeni yliopistossa olikin musiikkitiede, ja opiskelin sitä tietysti enemmän kuin sivuainettani Pohjois-Amerikan tutkimusta, on pakko myöntää, että parhaiten mieleeni ovat silti jääneet juurikin ne Pohjois-Amerikan tutkimuksen kurssit. Se oli yksinkertaisesti loistava sivuaine, ja Turun yliopiston John Morton Centerin henkilökunta on täynnä aivan mahtavaa porukkaa. Benita Heiskasen vuosikymmenten timantinkova asiantuntemus ja räiskyvä palo Pohjois-Amerikan tutkimusta kohtaan, Janne Korkan rakkaus pohjoisamerikkalaista kirjallisuutta ja etenkin Kanadan historiaa ja kulttuuria kohtaan, Pekka Kolehmaisen kiistämätön kyky peilata yhdysvaltalaisen kulttuurin ja yhteiskunnan kehitystä sen tuottamiin popkulttuurin ilmiöihin, Mila Seppälän lähes ensyklopedinen tietämys pohjoisamerikkalaisen sosiaaliaktivismin historiasta ja Reetta Humalajoen käsittämättömän laaja-alainen ymmärrys Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoista loivat tieteellisen yhteisön, jonka järjestämille kursseille ja luennoille osallistuminen tuntui itsestäni suoranaiselta etuoikeudelta ja lahjalta. Ne 55 noppaa, joita Pohjois-Amerikan tutkimusta opiskelin, tuntuvat arvoltaan kokonaiselta maisterintutkinnolta aiheesta. Jos osallistutte ikinä Turun yliopiston NAMS-ohjelman Film Club -kurssille, kävelette jalanjäljissäni, sillä olin mukana molemmilla kahdesta ensimmäisestä Film Club -kurssin toteutuksesta. Ensimmäisen toteutuksen järjestivät itse opettajat, toisen järjestimme NAMS-opiskelijoista kootun ryhmän kanssa. Kirjoitin ensimmäisen opiskelijoiden järjestämän OSMO Film Club -kurssin kurssiesittelyn ja ohjelman – tämä on pieni jälkeni historiassa. Kurssi järjestettiin juuri pandemiarajoitusten höllentyessä, ja minulla olikin kunnia isännöidä opiskelijoiden järjestämän Film Club -kurssin ensimmäinen paikan päällä pidetty offline-elokuvanäytös. Esittelin ja johdin keskustelun viisi Oscaria voittaneesta kuusikymmentäluvun klassikosta In the Heat of the Night, jonka katsomista suosittelen lämpimästi. Kultaisia muistoja.

Musiikillisesti yliopistoaika oli itselleni uuden musiikin löytämisen renessanssi. Neljän opiskeluvuoteni aikana laajensin musiikillisia horisonttejani enemmän kuin kenties koskaan aikaisemmin elämässäni, ja tämä oli osittain täysin tietoistakin. Musiikkitiedettä opiskellessa tuntui, että minulla oli velvollisuus saavuttaa mahdollisimman korkea yleissivistys musiikista. Kuuntelin lukemattomia kokonaisia diskografioita, tutustuin vanhojen legendojen ja uudempien tulokkaiden tuotantoon, perehdyin musiikillisten genrejen kenttään mahdollisimman laajasti. Olin jo ennen yliopistoaikaani avomielinen musiikin suhteen, mutta yliopistossa musiikillisen sivistymiseni tahti kiihtyi vielä selkeästi kovemmaksi. Muutamia artisteja, joihin hurahdin oikein kunnolla yliopistoaikanani, olivat esimerkiksi Type O Negative, Queens of the Stone Age, Brent Faiyaz, Sade ja Nils Frahm. Yksittäisten artistien ohella kehitin myös ymmärrystäni laajemmista skeneistä, kuten AOR/Yacht Rock -musiikista, grungesta, ambientista, countrysta sekä big band -musiikista (Frank Sinatra & kumppanit). Ei mikään näistä itselleni tietysti ennen yliopistoaikaanikaan täysin tuntematon ollut, mutta yliopistossa ehdin todella perehtyä niihin syvemmin.

Oma taiteellinen luomisprosessini oli lähes koko yliopistoajan tilassa, jota voisi kuvata horrokseksi tai tauoksi. Opiskelu pyöri niin vahvasti vapaamuotoisten- ja -aiheisten esseiden kirjoittamisen ympärillä, ettei energiaa oikein tuntunut enää riittävän muihin luoviin aktiviteetteihin, kuten musiikintekemiseen. Runoja tuli toki jonkun verran rustattua, koska luovaa energiaa riitti runoihin vaadittaviin lyhyehköihin purkauksiin, muttei esimerkiksi musiikkikappaleen luomiseen ja viilaamiseen alusta loppuun. Oli hullunkurista huomata, miten nopeasti luova energia palasi sen jälkeen, kun olin palauttanut graduni ja viimeiset esseeni – kuukauden sisällä olin jo luonut useita kappaleita, jotka kuulostivat paremmilta kuin mikään aikaisemmin luomani. Ja ei siinä, onhan esseiden kirjoittaminen ja näiden blogitekstienkin kirjoittaminen luovaa toimintaa, ja koen kehittyneeni kirjoittajana yliopistoaikani johdosta valtavasti, mutta kouluesseen tai musiikkiblogitekstin ja kokonaisen biisin tai runojen kirjoittamisen välillä on silti vissi ero – ainakin omassa mielessäni.

Kirjoitin tässä vuoden 2022 joulukuun blogipostauksessani tasan kuusi kuukautta sitten Mark Knopflerin Sailing To Philadelphia-kappaleesta seuraavasti:

“Muistan kristallinkirkkaasti, kun istuin syyskuussa ja lokakuussakin yksiöni sohvalla pimeydessä, kaikki valot sammutettuina. Katselin suurista ikkunoistani ulkona vallitsevaa pimeyttä ja vesisadetta, jonka valaisivat vain kuu ja kaupungin valot. Pohdiskelin syvään tulevaisuuttani ja kulunutta kolmea vuotta. Yliopistouraani on jäljellä enää yksi lukukausi, koko ponnistus on ohi vajaan kuuden kuukauden kuluttua. Tämän biisin kuuntelu antoi silloin, ja antaa vieläkin, voimaa jaksaa. Lyriikoiden tarina on loistavasti sanoitettu, instrumentaatio on täydellistä, ja lauluraidatkin erinomaisia. Biisissä ei yksinkertaisesti ole vikoja. Tämän tahdissa on tullut käveltyä aamuun venyneistä illanistujaisista kohti omaa lämmintä sänkyä ohi Turun Tuomiokirkon varjon. Tätä on myös tullut kuunneltua lämpiminä kesäöinä mökillä, ja tulen kuuntelemaan tätä myös silloin, kun viimein valmistun. Silmät meinaavat kostua jo nyt, kun ajattelen sitä hetkeä, kun koko urakka on viimeinkin valmis, ja kävelen yliopistolta kotiin viimeistä kertaa aamupäiväauringossa. Laitan tämän biisin soimaan kuulokkeisiin, käyn nappaamassa muutaman oluen matkaan, ja istahdan sille samaiselle ikkunoita kohti osoittavalle sohvalle, jonka ylempänä mainitsin. Tällä kertaa ei sada, eikä ole pimeää. Aurinko paistaa, kesä on aluillaan, ja minä olen viimeinkin vapaa. Viidentoistavuoden rajapyykin yrittävä opintotaival on viimein ohi. Minä tein sen.

Laitan nämä sanat nyt vajaa viikko ennen vuoden 2022 loppua verkkoon, jotta voin katsoa niitä kuuden kuukauden päästä hymyillen.“

Nyt on kulunut kuusi kuukautta.

Katson noita sanoja ja hymyilen.

Minä todellakin tein sen.

Kiitos. Kiitos kaikille minua opettaneille, ja kiitos kaikille luokkatovereilleni jokaiselta käymältäni koulutusasteelta.

Viimeisen Turun yliopistossa käymäni luennon jälkeen kävelin ulos Publicumin ovista aurinkoiseen päivään, laitoin aurinkolasit päähäni, ja kävelin kotiin Sailing To Philadelphia -kappaleen soidessa.

Come up and feel the sun
A new morning has begun.