Näinä joulun ja uudenvuoden välipäivinä esitän alkuun pahoitteluni niille lukijoille, jotka odottivat jatkoa kahden viime vuoden joulukuussa postaamilleni Vuoden Valinnat -teksteille. Koska olen siirtänyt blogin painotusta tänä vuonna hiljalleen pois musiikkiarvioista kohti laajaperspektiivisempiä tekstejä, en kokenut Vuoden Valinnat -sarjan jatkamista mielekkääksi.

Uutena kokeiluna vuoden 2022 viimeisessä blogipostauksessani käyn läpi Spotify Wrappedini kymmenen kuunnelluinta biisiä. Ne maalaavat kattavan kuvan vuoteni tapahtumista ja tunnelmista vuoden eri vaiheissa, ja ovat kaikista totuudenmukaisin kuvaus siitä, mitä olen tänä vuonna kuunnellut eniten. Tätä tekstiä kirjoittaessa pääsen muistelemaan mennyttä vuotta ja sen tapahtumista jääneitä muistoja, joista suurin osa on onneksi ihan mukavaa muisteltavaa.

10. Tears For Fears – Year Of The Knife (1989)

En olisi arvannut tämän olevan kymmenen kuunnelluimman kappaleeni joukossa, mutta sinne se kuitenkin lipsahti. Tätä kappaletta en muistaakseni pahemmin soittanut loopilla, mutta se oli toisaalta kieltämättä läsnä lähes joka ikisessä vuonna 2022 viettämässäni illanvietossa. Olin vuoden joka kuussa suurin piirtein vähintään kaksi kertaa parantamassa maailmaa kavereiden ja erinäisten jumalaisten nektarien kera, ja kyllä tämä pitkälti aina tuli soitettua. Kun tähän lisää satunnaiset biisin fiilistelyt automatkoilla tai muuten vaan arjessa, niin kuuntelukertoja kertyy äkkiä. Itse kappalehan on todella mukaansatempaava, optimistinen ja teatraalinen suoritus, ja tuntuu seitsemän minuutin kappaleeksi liian lyhyeltä.

9. Type O Negative – Nettie (2003)

Tämän biisin uudelleenlöytäminen avasi tämän vuoden Type O Negative -obsessioni. Kuuntelin kaikki bändin levyt järjestyksessä alusta loppuun keväällä, mutta todelliseksi tehokuunteluksi meininki luisui syyskuukausina. Ihmekös tuo, bändin parhaan albumin nimi on October Rust. Tässä biisissä on jotakin todella lumoavaa, alun bassointro ja Peter Steelen hillityt vokaalit tempaavat mukaansa, ja kertosäe onkin sitten jo aivan vastustamaton. Biisi vie mukanaan omaan maailmaansa, tätä muistan kyllä loopanneeni ahkerasti selvitäkseni syyskuun ja lokakuun angstista. Tästä biisistä kirjoitin jo aiemminkin tänä vuonna, syyskuun blogipostauksessa.

8. Mark Knopfler – Sailing To Philadelphia (2000)

Tässä on todellinen mestariteos. Kävin tänä vuonna läpi sekä Dire Straitsin koko diskografian että Knopflerin oman tuotannon, ja pääsin aivan uudella tavalla sisään molempien musiikkiin. Tätä biisiä, ja samannimistä albumia soittivat jo vanhempanikin CD-levyltä silloin, kun olin itse vielä lapsi, ja nyt albumista on tullut yksi omistakin suosikeistani. Tätä biisiä on tullut loopattua, tästä on oikeasti saanut voimaa. Tämä on soinut sekä kännissä että selvinpäin, sekä iloon että suruun. Muistan kristallinkirkkaasti, kun istuin syyskuussa ja lokakuussakin yksiöni sohvalla pimeydessä, kaikki valot sammutettuina. Katselin suurista ikkunoistani ulkona vallitsevaa pimeyttä ja vesisadetta, jonka valaisivat vain kuu ja kaupungin valot. Pohdiskelin syvään tulevaisuuttani ja kulunutta kolmea vuotta. Yliopistouraani on jäljellä enää yksi lukukausi, koko ponnistus on ohi vajaan kuuden kuukauden kuluttua. Tämän biisin kuuntelu antoi silloin, ja antaa vieläkin, voimaa jaksaa. Lyriikoiden tarina on loistavasti sanoitettu, instrumentaatio on täydellistä, ja lauluraidatkin erinomaisia. Biisissä ei yksinkertaisesti ole vikoja. Tämän tahdissa on tullut käveltyä aamuun venyneistä illanistujaisista kohti omaa lämmintä sänkyä ohi Turun Tuomiokirkon varjon. Tätä on myös tullut kuunneltua lämpiminä kesäöinä mökillä, ja tulen kuuntelemaan tätä myös silloin, kun viimein valmistun. Silmät meinaavat kostua jo nyt, kun ajattelen sitä hetkeä, kun koko urakka on viimeinkin valmis, ja kävelen yliopistolta kotiin viimeistä kertaa aamupäiväauringossa. Laitan tämän biisin soimaan kuulokkeisiin, käyn nappaamassa muutaman oluen matkaan, ja istahdan sille samaiselle ikkunoita kohti osoittavalle sohvalle, jonka ylempänä mainitsin. Tällä kertaa ei sada, eikä ole pimeää. Aurinko paistaa, kesä on aluillaan, ja minä olen viimeinkin vapaa. Viidentoistavuoden rajapyykin yrittävä opintotaival on viimein ohi. Minä tein sen.

Laitan nämä sanat nyt vajaa viikko ennen vuoden 2022 loppua verkkoon, jotta voin katsoa niitä kuuden kuukauden päästä hymyillen.

7. Bonobo – Rosewood (2022)

Tämä Grammy-ehdokkuudenkin napannut biisi oli silkalla yksinkertaisuudellaan ja eleganssillaan sen tason korvakarkkia, että sitä tuli kuunneltua loopilla. Tähän biisiin ei ole edes tarttunut mitään syvempiä tunnetiloja tai muistoja, kyseessä oli vain yksinkertaisesti kappale, jonka pystyi aina heittämään soimaan jos ei keksinyt mitään muuta. Biisi tulee usein vastaan myös Spotifyn autogeneroimissa soittolistoissa, mikä lisäsi kuuntelumäärää. Toivon että brittituottaja voittaa Grammy-palkintonsa, sillä tämä biisi on todiste hänen rautaisesta osaamisestaan rennon elektronisen musiikin saralla.

6. Charlie Martin – Swirl (2022)

Tätä biisiä kuuntelin muistaakseni ainoastaan maaliskuussa, jolloin kuuntelin sen niin sanotusti puhki, enkä sen jälkeen sittemmin pystynytkään sitä enää kuuntelemaan. Olin suoraan sanottuna aika paskana kun biisiä kuuntelin, kuten tästä maaliskuun blogipostauksestakin selviää. Olin juuri saanut koronatartunnan, joten meininki oli suhteellisen synkkää. Onneksi minulla oli tämä kappale apunani, biisiin oli mukava kadota.

5. Type O Negative – Love You To Death (1996)

Tästäkin biisistä kirjoittelin jo syyskuun blogipostauksessani, ja kappale todella oli tärkeässä roolissa tekemässä syksystäni siedettävän. En sinänsä vihaa syksyä mitenkään erityisesti, ja se on ajoittain todella tunnelmallinenkin vuodenaika, mutta valon määrän vähentymisen kanssa eläminen on silti aina omanlaisensa kamppailu. Tätä goottimetallimestariteosta kuunnellessa pystyi kuitenkin pakenemaan jonnekin muualle. Tämä biisi, ja etenkin samalta October Rust -levyltä löytyvä kappale Wolf Moon (Including Zoanthropic Paranoia) ovat olleet osa jokakuukautista rituaaliani, jossa nautiskelen täysikuun aikaan lasillisen viskiä, nostan sälekaihtimet pois tieltä ja annan kuun valon paistaa asuntooni Type O Negativen soidessa. En ole uskollinen enkä edes sinänsä hengellinenkään ihminen, mutta tuossa täysikuun rituaalissa on vain jotakin todella viehättävää. Jotain henkilökohtaista pakanauskoa sen kaiketi täytyy olla.

4. araabMUZIK – Y.n.R.E. (2013)

Tämän biisin läsnäolosta näinkin korkealla listalla en sinänsä ole yllättynyt. Tykkään soittaa tätä trap-instrumentaalia loopilla tehdessäni töitä, eikä mitä vain töitä, vaan nimenomaan töitä, joista saa rahaa. Opiskelu-uurastukseen minulla on erilliset kappaleeni ja soittolistani, tämä biisi taas on omistettu rahantekemisen taustamusiikiksi. Kappaleen kimeä syntikkamelodia on hypnoottinen, ja vahva rytmiikka tuo hyvää tempoa työntekoon. Olen aidosti kuunnellut tätä yhtä kahden ja puolen minuutin biisiä putkeen useita tuntejakin kerralla tehdessäni tietokoneella kaikenlaista sekalaista digitaalista urakkatyötä. En kuuntele kappaletta juuri ollenkaan työnteon ulkopuolella. Toivon, että pääsen kuuntelemaan tätä runsaasti ensi vuonnakin.

3. Sielun Veljet – Kuka Teki Huorin (1986)

Olemme saavuttaneet kärkikolmikon, ja myös listan kärkikymmenikön ainoan suomalaisen biisin. Tätä kappaletta tuli kyllä luukutettua koko vuoden ympäri, niin usein, että siitä tuli lähes vitsin kaltainen teos – edelleen helvetin kova, mutta tehosoiton ja suorasanaisuutensa ansiosta hymyn huulille nostava. Kuuntelin tätä niin paljon, että pystyin kysymään vaikkapa vanhemmiltani tai hyviltä kavereiltani “Tiedättekö mihinkä kysymykseen olisi tärkeää saada vastaus?”, ja kun hymynkare hiipi kanssakuuntelijoiden huulille, päräytin tämän soimaan. Tästä biisistä on pelkkiä hyviä muistoja, ja eiköhän se saa vielä aikansa parrasvaloissa ensi kesänäkin, ja todennäköisesti jo muutamien päivien päästä uuttavuotta juhlittaessakin.

Mielestäni on mielenkiintoista, että jos katsomme koko sadan eniten kuuntelemani kappaleen listaa, mukaan mahtuu vain kaksi suomalaista kappaletta sadasta, tämä kärkikolmikossa oleva biisi ja sijalla 86. oleva J. Karjalainen Electric Saunan Keihäänkärki. Minkäs teet, yhdysvaltalainen ja brittiläinen musiikki vetoaa itseeni vahvasti.

Jotenkin tuntuu siltä, että Suomessa isojen levy-yhtiöiden listadominanssi on niin murskaavaa, että listoilta on turha etsiä yhtään mitään siedettävää kuunneltavaa, ja Suomimusan indieskenen läpi kahlaaminen taas ei herätä itsessäni suurta innostusta. Ehkä kyseessä on oma asenteeni, jonka takia en yksinkertaisesti pidä musiikin suomalaisuutta kovinkaan merkittävänä itseisarvona. Toisin sanottuna, jos loistavaa englanninkielistä musiikkia tupsahtelee eteen ilman, että sitä joutuisi edes kovinkaan suurella vaivalla erityisemmin etsimään, niin miksi pitäisin pitkää taukoa hyvän musiikin kuuntelusta kahlatakseni valtavan, paskasta musiikista koostuvan kasan läpi löytääkseni röykkiöstä sen yhden hyvän biisin vain siksi, että se on suomalainen kappale? Tämä on niin merkittävä ongelma, että sitä ratkaisemaan on kehitetty jopa kokonainen laitos, Music Finland.

Olen helvetin ylpeä siitä suomalaisesta musiikista mitä meillä jo on, mutta suoraan sanottuna kiinnostukseni suomalaiseen musiikkiin loppuu suurin piirtein vuoteen 2005. Tuon vuosiluvun jälkeen erinomaisina pitämieni suomalaisten levyjen määrä taitaa olla laskettavissa kahden käden sormilla. En siis väitä, etteikö Suomessa tehtäisi edelleen helvetisti hyvää musiikkia, mutta nykyään vaikuttaa siltä, että tehdään vain aika vähän sellaista suomalaista musiikkia, josta juuri itse pitäisin, tai sitten se on vain erittäin kiven takana. Se on ihan fine ja varmasti odotettavaakin, mutta en aio myöskään kantaa minkäänlaista syyllisyyden taakkaa siitä, etten juuri kuuntele modernia suomalaista musiikkia. Ei se yhdysvaltalaisia räppäreitä vitusti huonommin suoritettu autotunemankuminen ja tylsien trap-biittien päällä mukauskottavana uhoaminen nyt vaan kiinnosta, ja vielä vähemmän kiinnostavat rakkaushuoliaan Suomen Virallisella Listalla valittelevat vuosittain vaihtuvat naiset.

Metallia ja elektronista musiikkia me osataan edelleen tehdä helvetin hyvin, siitä ei toki ole mitään epäselvyyttä.

2. Nils Frahm – My Friend The Forest (2018)

Tämä biisi on toiminut parantajana, suoraviivaisena lääkekappaleena. Tätä rauhallista, hieman melankolista mutta kuitenkin katseen tulevaisuudessa pitävää tunnelmallista pianokappaletta olen soittanut parannellessani joko tulevaisuuden epävarmuudesta johtuvaa suden hetkellä hiipivää angstia ja ahdistusta, koronatautia, tai itseaiheutettua kärsimystä, tuttavallisemmin krapulaa. Kappale antaa hiljaisella etenemisellään toivoa tulevasta. Kun keskittyy lempeästi yksi toisensa jälkeen soiviin pianon säveliin voi milloin mitäkin vitsauksia potea hiljalleen pois, ja illan taas koittaessa kaikki yleensä hymyilee ainakin vienosti.

1. Moby – Down Slow (1999)

Tämä koko vuoden kaikista eniten kuuntelemani kappale ajaa tismalleen samaa asiaa kuin edellinen kappale. Kuuntelin tänä vuonna Mobya itseasiassa niin paljon, että hän oli koko vuoden toiseksi kuunnelluin artistini, ja se on tällaisten mestariteosten ansiota. Mobylla on monia meneviä biisejä, mutta koen silti hänen suurimmaksi vahvuudekseen tällaiset hiljaisemmat, hitaammat ja hillitymmät teokset, jotka tienaavat elantonsa nuansseissa, ja rakentuvat hartaasti pohdittujen äänivalintojen ja sävellysvalintojen päälle. Teknisenä huomautuksena mainitsen myös, että kappaleen kesto on vain hieman yli puolitoista minuuttia, joten loopilla kuunnellessa kappaleeseen kertyy nopeasti enemmän kuuntelukertoja kuin pidempiin kappaleisiin, mikä todennäköisesti vaikutti kappaleen sijoittumiseen näin korkealle listallani. Silti, muistan pitäneeni useita pohdiskelusessioita, joissa kuuntelin vain tätä biisiä kerta toisensa jälkeen yrittäen selvittää, mitä helvettiä tulevaisuudellani edes teen.

On ehkä hieman huolestuttavaa, että molemmat tänä vuonna eniten kuuntelemani kappaleet ovat kappaleita, joita olen kuunnellut lähes pelkästään ahdistuksen- ja krapulanparantamistarkoituksissa. Toisaalta, en ole mitenkään valtavan erityisesti pyrkinyt salaamaankaan sitä, että tämä on ollut stressaava vuosi. Koronan varjo oli varsinkin vuoden alkupuolella vielä melko vahvana, ja itse sen silloin sairastinkin. Valmistuin myös vuoden alkupuolella musiikkitieteen kandidaatiksi, mikä oli sinänsä aika virtaviivainen prosessi, mutta aiheutti kuitenkin omat pienet stressinsä. Tämän ohella aloitin yliopistourani loppuvaiheen, ja edessäni on enää gradun kirjoittaminen, jonka tekemiseen minulla on selkeä suunnitelma, mutta se silti häämöttää aina taustalla, vaikka koenkin, että homma on minulla hallussa.

Olen pystynyt myös lomailemaan ja nauttimaan vuodestani ja päästämään irti huolistani aina silloin tällöin, toki kenties ajoittain useammin alkoholin pienellä myötävaikutuksella kuin ilman sitä, mutta kuitenkin mielestäni terveissä määrin. Silti, ei pitäisi tulla yllätyksenä, että yliopiston suorittaminen neljään vuoteen tekee aikatauluista ajoittain hektisiä, ja vaatii vahvoja organisointitaitoja. Asioiden järjestely ja aikataulujen koordinointi sekä tulevaisuuden pohtiminen ovat omiaan luomaan mielentiloja, jotka vaativat hiljaista, hypnoottista ja rauhoittavaa musiikkia, jonka tahdissa aivot pääsevät rauhoittumaan.

Olen kova tekemään töitä, mutta kova työ vaatii myös huolellisen palautumisen. Yleensä tuo palautumiseni perustuu musiikin kuunteluun, enkä usko sen koskaan muuttuvan. Olen edistynyt tänä vuonna vauhdilla, ja siksi käyttänyt myös paljon aikaa palautumiseen, jonka takia palautumisbiisini ovatkin kuunnelluimpien kappaleideni huipulla.

Olen valmis vuoden 2023 tuomiin koitoksiin, mutta ilokseni näen myös jo opintojeni maaliviivan häämöttävän. Listan kahdeksannen sijan kappaletta lainatakseni:

Now hold your head up, Mason
See America lies there
The morning tide has raised
The capes of Delaware
Come up and feel the sun
A new morning has begun
Another day will make it clear
Why your stars should guide us here

Maata on jo näkyvissä. Jäljellä on enää muutama merimaili.

Kiitos kaikille lukijoilleni vuodesta 2022, tapaamme taas ensi vuonna!