Katselen ajoittain Youtubeen sisältöä tekevän TheReportOfTheWeek-kanavan luojan, oikealta nimeltään John Jurasekin, videoita.
TheReportOfTheWeek, lempinimeltään myös Reviewbrah, on ravintolakriitikko, ja tarkemmin sanottuna pikaruokakriitikko. Hänen kanavaltaan löytyy kirjoitushetkellä, eli vuoden 2023 elokuussa, yli 1200 videota, joissa hän arvioi yhdysvaltalaisten pikaruokaravintoloiden tuotteita. Hänellä on aina videoissaan puku päällä, tukka sliipattuna ja energiataso hillittynä. Puvut eivät ole millintarkasti mitattuja miesmallin veistetylle keholle sopivia vaatekappaleita, vaan ne tuovat pikemminkin mieleen hieman hoopon ja epävarman oloisen vakuutusmyyjän tai imurikauppiaan. Jurasekin kasvot taas ovat ikäänsä ja vaatetustaan nuoremman näköiset – hän on internetin mukaan syntynyt vuonna 1997, mutta näyttää lähes esiteiniltä. Hymyillessään positiivisten videoidensa esikatselukuvissa hänen kasvoissaan on jonkinlaista harvoin nähtävää aitoutta ja ystävällistä lämpöä, ja pettymyksen aiheuttaneista ruokatuotteista tekemissään videoissa mulkoillessaan hän kykenee myös viestimään tehokkaasti kylmyyttä ja tyytymättömyyttä.
Reviewbrahin itseilmaisu on hillittyä ja kriittiseen otteeseen oikeanlaisesti kuuluvalla tavalla arvioitavasta tuotteesta etääntynyttä ja subjektiivista kokemusta kuvailevaa. Jos uusi markkinoille lanseerattu rasvahirvitys on laadultaan ala-arvoista, Reviewbrah tuo sen esille jämäkästi ja selväsanaisesti. Jos tuote on maultaan erinomainen, sekin tehdään katsojalle selväksi.
Reviewbrah suhtautuu roska-etuliitteen usein saavaan ruokaan vannoutuneella, vakavalla otteella, eikä väheksy pikaruokaa kategorisesti. Pikaruokaa syövät päivittäin miljoonat ihmiset ympäri maailmaa, ja se on suhteellisen alhaisen hintansa myötä harvinaisen monen kuluttajan saatavilla. Pikaruoka on pikemminkin tuote kuin teos, se tulee monissa tapauksissa tehtaasta ja se kehitellään suurten biokemistijoukkojen voimin. Jopa melko tavanomaisen, tuoreista aineksista ateriansa valmistavan kohtuuhintaisen kotiruokaravintolan annokset ovat kulinaarisesti selkeästi korkeammalla tasolla ja korkeammassa arvossa kuin pikaruokaravintoloiden huippuunsa kuluoptimoidut kaloripommit. Tästä huolimatta pikaruokaa kulutetaan maailmassa halpuutensa ja helpon saatavuutensa takia valtavasti – ja hei, kyllä minä itsekin purilaisista pidän.
Pikaruoan valtavan suosion takia onkin hienoa, että on olemassa ihmisiä, jotka arvioivat pikaruoka-annosten laatua hartaalla keskittymisellä, asiantuntemuksella ja vuosien saatossa maistettujen pikaruoka-annosten myötä kasatulla ymmärryksellä kyseisestä ruoan genrestä. Pikaruokaa syövät usein suhteellisen merkittävissä määrin vähävaraiset ja ruoka-aavikoilla elävät ihmiset, joilla ei välttämättä ole juurikaan valinnanvaraa ravintoloidensa suhteen – eikö siis juuri heillä ole kriittisin tarve asiantuntijan mielipiteelle läheisten pikaruokaravintoloidensa listoilta löytyvien annosten paremmuusjärjestyksestä? Kun rahaa on vähän, ei ole varaa valita tietämättään pahanmakuista ruokaa.
John Jurasekin vilpittömän vakava suhtautuminen pikaruokaan tuo mieleeni musiikkikritiikistä tutun poptimismiliikkeen, ja musiikkitieteen parista löytyvän laajemman idean populaarimusiikin tasa-arvoisesta suhteesta klassiseen musiikkiin, josta käytetään usein myös käsitettä länsimainen taidemusiikki. Musiikkitieteessä vallitsi 1800-luvun lopusta noin 1900-luvun puoliväliin asenne, jonka mukaan ainoa tutkimisen arvoinen musiikki oli länsimainen taidemusiikki, eli Keski-Euroopan puuteroitujen peruukkipäiden kootut diskografiat. 1900-luvun toisella puoliskolla rockin, jazzin ja folkin vakiinnuttaessa asemiaan musiikkitieteen tieteenalalla alkoi puhaltaa uusi tuuli, jonka mukaan myös populaarimusiikista, eli kaikesta, joka ei ollut länsimaista taidemusiikkia tai etnomusiikkia, oli mahdollista löytää taiteellisia meriittejä. Sama paradigma kohdistui hieman myöhemmin myös etnomusiikkiin, jonka arvo alettiin ymmärtää ja tunnustaa.
Populaarimusiikin arvon tunnustaminen oli kuitenkin vasta yksi askel kohti tasa-arvoisempaa suhtautumista kaikkeen musiikkiin. Populaarimusiikkiin suhtautuminen oli pitkään käytännössä rock-lähtöistä, eli rocktivistista- “Rock on oikeaa musiikkia, pop on massatuotettua rahantekopaskaa”. 1900-luvun loppupuolella syntyikin rockismin vastakohta, eli poptimismi.
Populaarimusiikki ja musiikkigenre nimeltä pop ovat kaksi eri käsitettä, mutta tämä on iänikuinen väännön aihe musiikkitieteellisissä piireissä, eikä keskustelussa ole vieläkään päästy minkäänlaiseen konklusiiviseen johtopäätökseen käytännössä kummankaan termin merkityksestä. Puhuessani poptimismista viittaan kuitenkin mainitsemaani jälkimmäiseen käsitteeseen, eli musiikkigenreen nimeltä pop. Popin soundille ei ole olemassa yksiselitteistä määritelmää, mutta itse tykkään kuvailla popiksi esimerkiksi Britney Spearsin uran alkuaikojen soundia ja laajemmin elektronisiin soundeihin ja kiillotettuun studiotuotantoon perustuvaa laulun ja tarttuvien sekä tunnistettavien lyriikoiden pohjalle rakennettua musiikkia. Pop on terminä siitä viheliäinen, että vaikka sitä on lähes mahdotonta määritellä tyhjentävästi esimerkiksi tekstimuodossa, jokainen vähänkään enemmän musiikkia kuunnellut osaa kuitenkin käytännössä tunnistaa musiikkikappaleen popiksi pop-kappaleen kuullessaan.
Pop-genren esteettiset kuvaajat eivät myöskään mielestäni liity suoranaisesti listasijoituksiin ja kaupalliseen menestykseen – ei Nirvana muuttunut grungesta popiksi, vaikka se hetken aikaa majailikin niillä Billboard-listasijoituksilla, joissa yleensä majailevat pop-kappaleet. Pop on genre, jolla on tunnistettavissa oleva soundi.
Popmusiikkia kuuntelevat ympäri maailman miljoonat ihmiset. Se on helposti lähestyttävää ja sitä on helposti saatavilla, sillä sitä soitetaan paljon radiossa. Rakastan itsekin monia pop-albumeita, onhan Taylor Swift yksi kaikkien aikojen lempiartisteistani. Poppia arvioidaankin nykyään musiikkikriitikoiden toimesta aivan samalla tavalla kuin rockia ja klassistakin.
Popmusiikki ja pikaruoka ovat molemmat isossa mittakaavassa massatuotettuja tuotteita, joilla on tarkoitus tehdä rahaa. Pikaruoka on yleensä suhteellisen epäterveellistä eikä ravintosisällöltään erityisen ravitsevaa, ja merkittävä osa popmusiikista taas ei juurikaan haasta kuulijaa ja saattaa kuulostaa liiallisesti kiillotetun soundinsa myötä sieluttomalta.
Silti niillä on negatiivisista puolistaan huolimatta myös kiistämätön kyky piristää elämää. Siinä on jotain kaunista, kun kiireinen lapsiperhe poikkeaa kultaisten kaarien autokaistalla, ja väsyneet vanhemmat saavat hetken tauon lasten ihastellessa Happy Mealiensa leluja ja mussuttaessaan juustopurilaisiaan. Kunhan tätä rituaalia ei toista liian usein, pystyy mäkkärireissun pitämään takataskussaan pienenä pelastavana armon hetkenä niinä päivinä, kun aikataulut nappulafutiksen, sirkuskoulun ja vanhempien työpäivien välillä käyvät ylitsepääsemättömän hektisiksi.
Popmusiikki toimii samalla tavalla. Ei sen useimmiten yksinkertaista ja toistuvaa soundia välttämättä pitkään jaksa kuunnella, mutta oikein vittumaisena päivänä radiosta soimaan pärähtävä Carly Rae Jepsenin Run Away With Me tai Katy Perryn Teenage Dream on omiaan piristämään karskeimmankin rekkakuskin kaatosateessa ajettua pitkää päivää. Pieni valonpilkahdus harmaassa arjessa.
TheReportOfTheWeek, John Jurasek, onkin ruoan poptimisti. Kiitän häntä siitä.
Kiitän myös jälleen teitä, rakkaat lukijani. Napatkaa tästä pop-soittolistani ja nautiskelkaa rauhassa rennosta sunnuntaista: