Indistinct – Heart Prince

Tänään kattauksessa on yksi albumi ja kaksi singleä, ja päivä lähtee käyntiin Tampereelta kotoisin olevan Indistinct-yhtyeen uudella Heart Prince-albumilla. Kyseessä on jo yhtyeen kolmas albumi, ja musiikissa kuuluukin sekä soiton että äänityksen ja miksauksen laadun kautta selkeästi se, että tekijöille on jo kertynyt kiitettävästi kokemusta levyjen teosta.

Levy alkaa nimensäkin puolesta höyryveturin raa’an voiman mieleen tuovalla djent-jytinän täyteisellä Steam Town-kappaleella. Myönnän, että vaikka Meshuggahia onkin tullut välillä luukutettua, ei djent yleensä ole se ensimmäinen metalligenre, joka Spotifysta tulee valittua. Itse hakeudun yleensä hieman melodisemman ja luonnollisempia rytmejä sisältävän metallimusiikin pariin, mutta arvostan toki korkealaatuisen djentin luomisen vaatimaa ymmärrystä rytmiikasta, äänenväristä ja moderneista tuotantotekniikoista. Siinä mielessä Steam Town on ammattitaitoisesti luotu biisi, ja sitä kuuntelee mielellään. Kitarasoundi on jykevä, ja bassorumpu kuulostaa kiitettävästi tykintulelta, joka leikittelee raivoisasti kitaran sarjatulituksen kanssa muodostaen asevelimäisen siteen. Biisin matalat taajuudet kuulostavat täyteläisiltä, ja kaiken kruunaa todella vaikuttava laulusuoritus. Jos growl-vokaaleista saa valita, niin itse kuuntelen aina mieluummin tässä biisissä kuultavaa matalaa mörinää kuin kidutetun hiiden tuskanhuudoilta kuulostavaa korkealta rääyttyä growlaamista, jota löytyy lähinnä tietyiltä black metal -levyiltä.

Growl-laulun mainitseminen toimiikin hyvänä aasinsiltana The Warning-kappaleelle, jolla bändin solisti pamauttaa yhtäkkiä loputkin korteistaan pöydälle, paljastaen omaavansa möyheän mörinä-äänen lisäksi kyvyn tuottaa erittäin miellyttävän kuuloisia clean-vokaalejakin. Sama tulee ilmi myös kappaleessa Lion Witness, jonka lauluraita on levyn herkemmästä ja hellemmästä päästä. Solisti hallitsee dynaamisen laulun, ja kykenee tuottamaan sekä raivokkaalla huutovolyymilla että lähes puheäänen volyymilla laulettuja säkeistöjä.

The Flood-biisi on myös maininnan arvoinen, sillä siinä esiintyy vaikuttava urkuosuus, joka rakentaa hienosti albumin jokseenkin fantasiapainotteista tunnelmaa ja äänimaailmaa. Sitä seuraava First Light taas on yksi albumin selkeistä kohokohdista, ja se oli käsittääkseni yksi ennen albumin ilmestymistä julkaistuista singleistäkin – fiksu promovalinta. Kappaleessa rumpujen ja basson muodostaman rytmisektion tiivis yhteistyö yhdistyy kitarasointujen tulitukseen harvinaisen rytmikkäästi koukuttavalla tavalla. Kohdassa 2:11 kuultava hauska kahden kitaran leikittely on erinomainen esimerkki albumilta löytyvistä pienistä musiikillisista ideoista, joiden sisällyttäminen kappaleisiin tuo kuuntelukokemukseen syvyyttä, ja kannustaa kuuntelemaan biisejä monia kertoja.

Myönnän albumin nimikkokappaleen olevan itselleni liian dissonanssin täyteistä matikkarock-veivausta – en taida olla vielä tarpeeksi paatunut kyseisen genren kuluttaja. Myös sitä seuraava Poison Gown keskittyy omaan makuuni hieman liikaa tahtilajikikkailuun ja kitaratonerevittelyyn, mutta sitä pian seuraava albumin pisin biisi Promise of Fire nostattaa onneksi taas kuuntelukokemuksen tason korkealle. Kappale alkaa klassiseen progemetallityyliin minuutin mittaisella radiolähetykseltä kuulostavaksi efektoidulla pahaenteisellä mutinalla, jonka jälkeen käyntiin lähtee nopeatempoinen rituaalinakutus, joka yltyy pian erittäin tunnelmaltaan kireän kuuloiseksi rockiksi. Taustalla soiva uniikki syntikkadrone on erinomainen sävellysvalinta, joka auttaa rakentamaan biisin intensiivistä tunnelmaa. Juuri tällaisissa kappaleissa djentille ominainen, usein dissonanssista ammentava soundi pääsee loistamaan. Djent vaatii tietynlaisen kireän, napsahtamaisillaan olevan tunnelatauksen, ja sen Promise of Fire-kappale kiistämättömästi saavuttaa. Tämä on todellinen taidonnäyte.

Albumin päättää kappale nimeltä Twilight Island, joka on mielestäni onnistunut, tunnelataukseltaan traagisen ja epätoivoisen kuuloinen teos. Kappale alkaa albumille tyypillisellä rähinällä, mutta muuttuu pian korkeiden pluck-ääntensä myötä jopa unimaiselta kuulostavaksi, rauhallisemmaksi lopetukseksi. Fiksu finaali.

On pakko antaa näin lopuksi myös kehuja albumin kansitaiteelle, joka tuo itselleni mieleen jonkinlaisen yhdistelmän Zelda-peleistä tutusta Link-hahmosta ja Slay The Spire-rogueliken hirviöistä. Oletan albumin ihmismäisen hahmon olevan juurikin se levyllä mainittu sydänprinssi. Mukavaa, että kansitaiteeseen on panostettu.

Levyn pääsee kuuntelemaan tästä:

Goljat – Savuton Ase

Pyrähdyksemme jatkuu edelleen suhteellisen rankalla, mutta nyt hieman perinteisemmällä soundilla. Kitaristi Juuso Häkkisestä ja vokalisti Niko Lehtiniemestä koostuva hyvinkääläinen metalliyhtye Goljat lähetti minulle käsittääkseni kaikkien aikojen toisen julkaisemansa singlen, eli yhtye on vasta uransa alkutaipaleella. Sitä ei kuitenkaan todellakaan kuule musiikista, sillä tämä Savuton Ase -biisi on aivan saatanan kovaa kamaa, ja enteilee bändille erittäin positiivista tulevaisuutta. En löydä miksauksesta mitään ongelmia, mikä johtuu todennäköisesti siitä, että kappaleen miksasi Iiro Sipola ja masteroi Miro Mastering, eli asialla ovat olleet ammattilaiset. Uraansa aloittelevalle bändille ammattilaismiksauksen/masteroinnin ostaminen voi olla budjetin puolesta rankkaa, mutta jos todella uskoo musiikkiinsa, se on mielestäni aina oikea valinta, paitsi jos tuotat tarkoituksellisen räkäisen kuuloista bläkkistä tai crust punkia.

Goljat kuvailee soundiaan Stam1nan ja Mokoman kaltaiseksi, ja kuulen yhtäläisyydet itsekin. Lehtiniemen lauluääni on vahva ja sitä on ilo kuunnella, ja Häkkinen toimittaa laadukasta kitaratyötä kappaleella, jonka rummutkin kuulostavat erittäin onnistuneilta huolimatta siitä, että bändissä ei edes ole rumpalia!

Aiheensa puolesta Savuton Ase käsittelee JFK:n salamurhaa, ja uskallan veikata, että bändi valitsikin tämän julkaisupäivän tarkoituksellisesti, sillä juuri kaksi päivää sitten keskiviikkona 22.11.2023 oli Kennedyn kuoleman 60-vuotispäivä. Tarkemmin sanottuna Savuton Ase käsittelee juuri JFK:n kuoleman ympärillä pyöriviä salaliittoteorioita, jotka ovat kieltämättä kutkuttavaa tavaraa. Itse en sinänsä ole perehtynyt kyseiseen salaliittodiskurssiin kuin pintapuolisesti, ja viimeisin kohtaamiseni aiheen kanssa oli X-Files jakso Musings of a Cigarette Smoking Man, jossa esille tuotiin mielenkiintoinen tapahtumakulku. Muistan katsoneeni myös erinomaisen Natalie Portman-pätkän Jackie, joka käsitteli tragediaa juurikin Kennedyn vaimon näkökulmasta, eikä muistaakseni sivunnut juurikaan tapahtuman ympärillä pyörivää salaliittokeskustelua. Silti, valehtelisin, jos väittäisin, etteikö salamurhan ympäröivillä olosuhteilla ja tilanteilla olisi suurta potentiaalia herättää kysymyksiä – ja niistä voikin lukea lisää täältä.

Itse biisi on messevää thrash/hard rock -mättöä, jossa nopeaan kitaraan yhdistyy painava rumpusoundi ja intohimoinen lauluraita. Lyriikat käsittelevät erinäisiä puolia JFK:n salamurhasalaliittoteorioista, ja erityisesti biisin kertosäkeistö on loistava, ja sen tahdissa tekee mieli itsekin huutaa “Hei, sut unohdettiin!”. Juuri kyky kirjoittaa aidosti mukaansatempaavia kertsejä on se, mikä erottaa aloittelevien bändien areenalla jyvät akanoista, ja uskallan sanoa, että Goljat on onnistunut löytämään tällä biisillä kultajyvän.

Suosittelen kappaletta lämpimästi, ja sen pääsee kuuntelemaan tästä:

Son Iris – The River

Jos äsken oli esittelyssä uuden bändin kakkossingle, niin nyt mennään vielä lähemmäs alkulähdettä, sillä tänään saan kunnian kirjoittaa uuden Son Iris-nimisen yhtyeen ihka ensimmäisestä julkaistusta biisistä, eli bändin debyyttisinglestä. The River on solisti Sam Weckmanin ja esimerkiksi Von Hertzen Brothersin kanssa soittaneen sessiorumpalimestari Mikko Kaakkuriniemen muodostaman dynaamisen duon ensimmäinen julkaisu, ja se on onnistunut aloitus bänditaipaleelle. Kappaleen kitarasoundi tuo mieleen jopa Yawning Manin ja Ten Eastin kaltaisten desert rock -pumppujen kitaratonen, ja melodiavalinnat taas muistuttavat Trent Reznorin sävellysvalintoja – bändi mainitsikin promomeilissään yhdeksi inspiraatiokseen Nine Inch Nailsin.

Rumpujen puolesta kappale on käytännössä moitteeton, mikä ei ole toisaalta kovinkaan yllättävää, sillä setin takana on sen verran kokenut ammattilainen. Kappaleen komppi on melko symbaalipainotteinen, mikä on mukavaa vaihtelua minulle yleensä lähetettyjen indierockbiisien symbaalipelkoon. Lauluraitakin on mielestäni toimiva ja sopii kappaleen tunnelmaan, ja vokaalien efektointi tuo suoritukseen kiitettävän äänenvärillisen lisän. Biisin tunnelatausta on oikeastaan hieman hankala kuvata, ja myönnän, että tämän postauksen otsikon luomisessakin kesti tavallista pidempään, sillä en millään meinannut löytää oikeita sanoja biisin tunnelmalle. Lopulta päädyin sanayhdistelmään “viekkaan piristävä”, ja se pätee mielestäni edelleen The River-biisin fiilikseen. Muita kuvaavia sanoja olisivat kenties itsevarma ja määrätietoinen, ja bändin itsensä promomeilissä mainitsema Arctic Monkeys-vaikutus on kieltämättä jokseenkin kuultavissa.

Lupaava debyyttisingle, jonka pääset kuuntelemaan tästä:

Rosbeh, Klaverson – Eternity

Säästin postauksen loppuun yllätysbiisin! Tätä minulle ei ole lähettänyt itse artisti, vaan löysin kappaleen itse, sillä olen seurannut Hampurista käsin työskentelevää Rosbehia jo useamman vuoden. Eternity-biisissä pehmeästä, melodisesta soundistaan tunnettu tuottaja flippaa klassisen Mobyn käyttämän sämplen uuteen emotionaaliseen kontekstiin. Alun perin tämän afroamerikkalaisesta yhdysvaltalaisesta bluesperinteestä lähtöisin olevan sämplen teki laajemmalle yleisölle tunnetuksi lähes neljännesvuosisata sitten tuottajalegenda Mobyn syntymävuonnani julkaisemalla Play-klassikkoalbumilla ollut Find My Baby-kappale. Olen luukuttanut kyseistä levyä valtavasti, ja sämple on siis itselleni läheisesti tuttu. Mobyn Find My Baby on kuitenkin energialataukseltaan uhmakas ja itsevarma, kun taas Rosbehin Eternity-kappale, jossa on mukana myös toinen, Klaverson-niminen tuottaja, tihkuu pikemminkin melankolian värittämää toivoa. Kappale on tunnelmaltaan surullinen, mutta sen päähenkilö ei ole kuitenkaan vielä pamauttanut kultansa etsinnässä hanskojaan tiskiin. Kappale on jo itsessään nautinnollista kuunneltavaa, mutta juuri tämä Mobyn ja Rosbehin versioiden tunnelatausten välinen kiinnostava ero ja kontrasti oli se syy, miksi halusin kirjoittaa biisistä tänään lyhyesti. Toki, se sopi myös muutenkin mukavasti tämän aggressiivista musiikkia täynnä olleen postauksen rauhoittavaksi, sopivaan perjantaitunnelmaan laskevaksi lopetukseksi.

Kiitän lukemisesta, ja toivotan sinulle rentouttavaa viikonloppua.