Kriittisimmät heti pois alta: Kyllä, blogisähköpostini on tällä hetkellä tauolla, eli en kirjoita tällä hetkellä minulle lähetetyistä teoksista, eikä blogisähköpostiosoitteeni ole edes näkyvillä. Syynä tähän tilanteeseen ovat yksinkertaisesti työkiireet. Tämä blogi ei tuota minulle mitään (rahallisesti), ja sen ylläpitäminen maksaa itse asiassa yli kympin kuussa, joten freelance-hommien suuren määrän ja niiden priorisoimisen takia viikkoihini ei tällä hetkellä yksinkertaisesti mahdu montaa meiliini lähetetyn musiikin kuuntelusessiota. Sori vaan, mutta tää ei kyllä nyt johdu musta, vaan kapitalismista – rahaa täytyy tienata. En myöskään tiedä vielä, milloin avaan taas sähköpostilaatikkoni – kenties silloin, kun saan viimein kokopäiväduunia, eli hetki saattaa vielä kestää, vaikka parhaani tietysti työnhaussa yritänkin. Anyway, nyt itse asiaan.

Tarkastellessani Spotify Wrappedin luomia Your Top Songs vuosi XXXX-listoja bongasin yhtäläisyyksiä; Kaikista uusin, eli eniten ajan hermolla oleva musiikki, ei jostain syystä tartu minuun. Käytän ensimmäisenä esimerkkinäni viimeisintä, eli vuoden 2023 Your Top Songs 2023-soittolistaani. Kävin koko sadan biisin listan läpi, ja listalta löytyi tasan yksi 2020-luvun kappale, joka oli vuonna 2022 julkaistu ambient-teos Øneheart – this feeling. Teos on toki uusi, mutta kyseessä on todella ainoa teos sadasta, joka oli julkaistu 2020-luvulla. 2020-luku on toki vasta alussa, ja kuluneita vuosia on vasta 4: 2020, 2021, 2022, 2023, mutta mielestäni tämä trendi on silti huomionarvoinen. Kymmenestä soitetuimmasta kappaleestani viisi, eli puolet, oli 1990-luvulta. Neljä oli 2010-luvulta, yksi 2000-luvulta. Yksikään ei ollut 2020-luvulta.

Olen tietysti tietoinen klassisesta “aika kultaa muistot”-ilmiöstä, eli siitä, että menneiltä vuosikymmeniltä tuppaamme muistamaan lähinnä ne aidosti hienot musiikilliset teokset, eikä niitä yhden hitin sietämättömiä tähdenlentoja. Tiedostan myös, että ajan kuluessa pystymme kuuntelemaan prosenttimääräisesti suuremman ja suuremman määrän menneiden vuosikymmenten musiikkia – 1990-luvulla julkaistua musiikkia ei ilmesty enää lisää, sillä 90-luku meni jo, eli ymmärrykseni 90-luvun musiikista kasvaa vuosi vuodelta suuremmaksi, sillä kyseessä on datasetti, joka ei enää kasva suuremmaksi.

Tästä kaikesta huolimatta olen silti pohtinut ilmiötä siitä näkökulmasta, että kenties 2020-luvulla ei yksinkertaisesti tehdä sen tyylistä musiikkia, johon pystyisin itse kunnolla kiinnittymään, mikä on erityisen omituista siksi, että elämme historian demokraattisimman musiikinlevityksen aikaa. Musiikin levittämiseen ei enää tarvita jonkin konglomeraatin kanssa solmittua levytyssopimusta, vaan pelkästään luovaa markkinointimieltä ja aktiivista somepostaamista. FL Studion Producer Edition maksaa 199 dollaria, ja sekä riittävän hyvän mikin että ulkoisen äänikortin saat suurin piirtein samalla hinnalla – noin muutamalla sadalla dollarilla/eurolla. Siihen voi lisätä vielä Audio-Technican halvemman puoleiset studiokuulokkeet, ja lopputuloksena on se, että kokonaisen albumin tekemiseen vaadittavat musavehkeet saa noin puolen tonnin kertasijoituksella. Suurempi määrä ihmisiä kuin koskaan musiikin tekemisen historiassa saa musiikkinsa massojen kuuluviin – tai niin ainakin teoriassa, musiikin omatoiminen markkinointi onkin sitten oma taistelukenttänsä. Silti, jostain itselleni tuntemattomasta syystä, 2020-luvun musiikki ei suurilta osin ole (ainakaan vielä) tehnyt itseeni suurta vaikutusta.

Tunnen kyllä sen ilmiön, jonka mukaan teini-iässä kuuntelemamme musiikki jättää meihin vahvimman jäljen. En kuitenkaan voi pistää nykyistä kehitystä vain kyseisen ilmiön piikkiin, sillä löydän edelleen jatkuvasti jokaisena ikävuotenani musiikkia, joka koskettaa itseäni syvällisesti. Rakastan tietysti noin yläaste-lukioikäisenä kuuntelemaani musiikkia erityisellä tavalla, mutta olen myös löytänyt joka ikisenä ikävuotenani 19-, 20-, 21- 22-, 23- ja 24-vuotiaana edelleen musiikkia, joka aiheuttaa minussa vahvoja tunne-elämyksiä. Minua ihmetyttääkin juuri se, että kyseinen musiikki ei ole käytännössä koskaan 2020-luvulta. Hämmästyttävää on myös se, että tuntuu siltä, että nimenomaan 90-luvun musiikki kolahtaa itselleni erityisen vahvasti, ja vahvana kakkosena tulee 2010-luvun musiikki. Edelleen, tiedän, että 2020-luku on vasta alussa, mutta on mielestäni jokseenkin omituista, että näin parikymppisenä se musiikki, jota tätä elämänvaihetta eläessäni julkaistaan, ei vaan jostain syystä tee minuun suurilta osin kovinkaan ihmeellistä vaikutusta.

Yritän asettaa ilmiön historialliseen kontekstiin esimerkkien kera.

Esimerkki 1: Jos synnyit 1940-luvulla, olit parikymppinen 1960-luvulla, eli todellisena musiikillisena kulta-aikana. Silloin musiikissa tehtiin valtavasti innovaatioita, ja uskon, että 1960-luvun musiikkia oli helppo rakastaa – rakastanhan sitä itsekin nykyajan 24-vuotiaana.

Esimerkki 2: Jos synnyit 1950-luvulla, olit parikymppinen 1970-luvulla. Myönnän, että jos et pitänyt joko tietynlaisesta pehmeästä rockista, progesta, tai discosta, niin tämä saattoi olla suhteellisen rankkaa aikaa musiikillisesti. Tämä taitaa olla ainoa tilanne, jossa ymmärrän, että parikymppinen henkilö ei välttämättä pitänyt aikansa musiikista, ja tiedostan myös, että tämä on täysin oman musiikkimakuni ohjaama johtopäätös.

Esimerkki 3: Jos synnyit 1970-luvulla, olit parikymppinen 1990-luvulla. Kyseisellä vuosikymmenellä julkaistiin niin laajasti erilaista musiikkia, että jos et onnistunut löytämään kyseiseltä vuosikymmeneltä musiikkia, josta tykkäät, vika oli sinussa, ei vuosikymmenessä.

Esimerkki 4: Jos synnyit 1980-luvulla, olit parikymppinen 2000-luvulla. The new millennium! Tämä tuntuu kieltämättä omasta mielestäni myöskin hieman sellaiselta vuosikymmeneltä, jona syntyi toki edelleen innovaatioita, mutta jonka musiikki palveli ehkä hieman liian vahvasti suurten levy-yhtiöiden toiveita. Mielestäni aivan 2000-luvun alussa julkaistiin useita hienoja albumeita, mutta itse pidänkin käytännössä vasta 2001 9/11-iskuja 1990-luvun loppuna, ja sen jälkeen julkaistu tavara tuntuu suurelta osin omaan makuuni hieman liian kaupalliselta. Sitä toki pidän selvänä, että 2000-luku oli merkityksellistä innovaatioiden aikaa etenkin elektroniselle musiikille, ja artistit kuten Burial laajensivat tajuntaamme.

Viimeinen esimerkki: Jos synnyit 1990-luvulla (itse synnyin 1999, minut lasketaan juuri ja juuri mukaan), olit parikymppinen 2010-luvulla. 2010-lukua pidän aidosti todella mahtavana aikakautena, jolloin kuuntelijat pystyivät nauttimaan sekä euforisesta lamanjälkeisestä 2010-luvun alun tanssipopista, että sitä seuranneesta valtavasta musiikillisten innovaatioiden aallosta ja etenkin räpin ja elektronisen musiikin dominanssista. 2010-luku on mielestäni yksi historian parhaista vuosikymmenistä musiikille, sillä musantekeminen demokratisoitui laitteiston halpenemisen myötä, mutta sosiaalisen median algoritmit eivät kuitenkaan vielä dominoineet musiikkimaailmaa aivan täysillä. Olen itsekin löytänyt TikTokista paljon mahtavaa musiikkia, mutta en silti ole vielä aivan varma siitä, pitäisikö kyseisen musiikkialustan näytellä ihan niin suurta roolia musiikkimarkkinoinnissa, kuin mitä alusta juuri nyt näyttelee.

Huoh. En väitä, etteikö 2020-luvullakin tehtäisi edelleen laadukasta musiikkia, mutta jollain tasolla tuntuu siltä, että kapitalismin kiihtyvien vaatimusten takia (vuokraa pittää maksaa prkl, minkäs sille voi) artistit joutuvat joko tekemään entistä enemmän kompromisseja oman soundinsa suhteen voidakseen vedota suurempaan musiikin kuluttajajoukkoon, tai tekemään juuri sellaista musiikkia, josta itse pitävät, mutta tyytymään siihen, että sellaista musiikkia tekemällä ei pysty elättämään itseään – ja mielestäni se on helvetin sääli.

Aikaisemmat sukupolvet saivat parikymppisenä nauttia reaaliajassa Beatlesistä, Doorsista, Michael Jacksonista ja Nirvanasta. Itsekin sain 2010-luvulla nauttia esimerkiksi Lana Del Reystä, Taylor Swiftistä ja Drakesta, ja saan toki edelleenkin – mutta nyt, parikymppisenä 2020-luvun kuluessa, hyvin harvat 2020-luvun artistien kappaleet ovat kuitenkaan lumonneet minut niin vahvasti, että heidän kappaleensa olisi päätynyt kymmenen kuunnelluimman kappaleeni joukkoon. Vuonna 2020 kyseisiä kappaleita oli 2, vuonna 2021 niitä oli 3, vuonna 2022 niitä oli 0, ja myös vuonna 2023 niitä oli 0. Toivottavasti tämä trendi muuttuu lähivuosina – tarvitsen uuden tähden.

Löydän edelleen jatkuvasti sellaista musiikkia, jota en ole ennen kuullut, ja jota rakastan – se vaan ei yleensä ole 2020-luvulla tehtyä musiikkia. Ehkä kyse on soundien erilaisuudesta ja muista vallitsevista trendeistä, en tiedä. Toivon vaan, että tilanne kehittyy kivempaan suuntaan.

Toivotan kaikille mukavaa viikonloppua ja iloista vuodenalkua – kulkekaamme kevättä kohti.