Käytin koko eilisen päivän kirjoitusideoiden miettimiseen, eikä mieleen tullut käytännössä mitään. Yhtä ideaa (joka oli otsikoltaan “Virtuositeetti vs. visio”) sain työstettyä tuhat sanaa, kunnes hoksasin, että kyseessä oli huonolle premissille perustuva teksti. Yritin vielä pelastaakin tekstin ohjaamalla sen punaisen langan tarkoittamaani suuntaan (jonka otsikko olisi ollut “Taito vs. maku”), muttei siitä nysväämisestä ollut tulossa lasta eikä paskaa.

Käytännössä tekstin perustukset rakentuivat kuvaukselle omasta suhtautumisestani Jacob Collierin musiikilliseen tuotantoon, ja koko idean voi tiivistää näin:

“Jacob Collier omaa virtuoosimaisen kyvyn ymmärtää musiikkiteoreettisia käsitteitä ja käsitellä harmoniaa ja rytmiä, muttei osaa kuitenkaan hyödyntää kykyjään tehdäkseen albumeita, joiden kappaleiden enemmistöstä nauttisin.”

Luulin, että aiheesta pystyisi kirjoittamaan hedelmällisen tekstin sellaisesta tulokulmasta, jossa ihmettelisin sitä, miten multi-instrumentalisti, joka hallitsee musiikinteorian täysin suvereenisti, ei osaa tehdä musiikkia, josta minä itse tykkään. Tätä tulokulmaa hyödyntäen olisin sitten yrittänyt tehdä jotain universaaleja deduktioita kaiken musiikin luonteesta, koska en ymmärtänyt, että vika ei ole artistissa, vaan kuulijassa.

Kyseessä oli ns. vitun tyhmä idea, enkä siis jatkanutkaan aiheesta tekemääni tekstiä enää pidemmälle, koska hoksasin asian laidan itsekin, vaikkakin aika monta sanaa liian myöhään. Kirjoitin käytännössä tuhat sanaa tekstiä tästä: “Miksei tuo taitava muusikko käytä kykyjään tehdäkseen musiikkia, josta JUURI MINÄ pidän?”

Collier tekee asiat juuri, niin kuin artistin pitääkin: Hän toteuttaa omaa taiteellista visiotaan, ei kenenkään muun visiota. Collierin tekemä musiikkiteoreettisesti omalaatuinen ja moniulotteinen musiikki on etenkin nykyaikana erittäin harvinaista, ja silti halusin jostain syystä hänenkin asettuvan ruotuun ja tekevän musiikkia, joka muistuttaisi enemmän sellaista musiikkia, jota LÖYTYY JO MUUALTA valtavasti.

Luulen, että turhautumiseni johtui siitä, että vaikka nautinkin Collierin harmonisointikyvyistä, koen hänen käyttävän niitä kappaleissaan hieman liikaa, ja käyttävän niitä tavalla, joka vähentää niiden arvoa ja vaikuttavuutta.

Hienosti tehty moniulotteinen harmonia tai yllättävä soinnunvaihto on parhaimmillaan todella mahtava musiikillinen hetki, ja Collier jos kuka osaa todella luoda tuollaisia harmonioita tai sointukulkuja. Itse vain koen, että hän käyttää etenkin todella moniäänisiä harmonioita musiikissaan niin monta kertaa toisensa perään, että ne alkavat puuroutua yhteen, eivätkä ne enää tee vaikutusta, ja se tekee hänen kappaleidensa kuuntelusta pitkässä juoksussa – esimerkiksi kokonaista albumia kuunnellessa – aika rankkaa.

Huolellisesti luotu moniääninen lauluharmonia on kuin ruoan maustamisessa käytetty suola. Sopivissa määrin se tuo ruoan parhaat puolet esiin, mutta liiallisesti käytettynä se pilaa koko kokemuksen.

Tämän mielipiteen kanssa en sinänsä ole yksin – tekemällä Reddit-haun termillä “Jacob Collier” löytyy valtavasti tekstejä, joissa ihmiset pohtivat käytännössä samaa asiaa: “Tiedän, että tämä tyyppi on helvetin taitava, mutten kuitenkaan juurikaan pidä hänen musiikistaan. Miksi?”. Monet ihmiset nostivatkin syyksi juuri harmonioiden ylikäytön ja niiden liiallisen priorisoinnin kappaleiden soljuvuuden kustannuksella.

Oman tekstini ongelma oli tietysti se, että maalasin oman tyytymättömyyteni artistin tuotantoon jonkinlaiseksi artistin epäonnistumiseksi, vaikka oikeastihan kyseessä oli simppeli musiikkimakujen kohtaamattomuus. Eihän oman taiteellisen vision seuraaminen ja toteuttaminen ole mikään häpeätahra artistin tuotannossa, vaan nimenomaan ylpeyden aihe ja paras mahdollinen tie, jota seurata.

Artistilla on täysi oikeus toteuttaa täsmälleen omaa taiteellista visiotaan, ja kuuntelija on etuoikeutettu, koska kuuntelija saa kohdata artistin luoman teoksen. Teoksesta ei tarvitse pitää, mutta on etuoikeus päästä kuitenkin testaamaan, josko teoksesta saisi jotakin hyvää irti, ja tämä on totta etenkin nykyaikana, kun kaikki maailman musiikki on ilmaiseksi tai korkeintaan kalliin hanaoluen kokoisella kuukausihinnalla kuunneltavissa internetissä.

Yritin siis käytännössä kirjoittaa aivan liian monimutkaisen ja väärästä näkökulmasta asioita katsovan tekstin, koska en ollut hoksannut ottaa askelta taaksepäin ja yrittää yksinkertaisesti eritellä, mitkä spesifiset asiat osaltani tökkivät Jacob Collierin musiikissa.

Huoh. Ainakin tämä oli oppimiskokemus, ja pystyin tämän opetuksen teille jakamalla luomaan myös tämän tekstin.

Pohdintaa tulevaisuudesta

Luulen tunnistaneeni tässä laajemmankin blogiini liittyvän ilmiön: Minusta tuntuu siltä, että olen käsitellyt musiikkia teksteissäni kaikista niistä tunnistamistani näkökulmista, jotka pyrkivät jonkinlaisiin universaalimpiin ja neutraalimpiin käsityksiin ja ideoihin, ja olen saavuttanut pisteen, jossa ainoat päähäni tulevat kirjoitusideat ovat enää muotoa “Artistin X musiikki on perseestä, tässä parisataa sanaa mankumista asiasta, heippa”.

Onnistuin nyt jotenkin juuri ja juuri tuottamaan tälle kuukaudelle blogitekstin, ja sekin oli lähinnä pelkkää oman aiemman näköalattomuuden johdosta syntynyttä pierujenhaistelua ja navankaivelua. En todellakaan tiedä, millä helvetin ihmeellä kehitän seuraavan, 27.3. ilmestyvän tekstin, jos tämäkin syntyi lähinnä onnekkaan sattuman ja introspektion seurauksena.

Joudun valitettavasti myöntämään, että epäilen tämän olevan Tumpin Musablogin lopun alkua, ja tämä ajatus on oikeastaan ollut mielessäni jo monta kuukautta, ei se spontaanisti tämän tekstin rämpimiseltä tuntuvan kirjoitusprosessin takia syntynyt.

Tammikuun alussa tekemäni päätös blogini sähköpostilaatikon sulkemisesta, tai no, asettamisesta “määrittämättömän pituiselle tauolle”, tuntui todella helpottavalta, mikä antaa ehkä osviittaa siitä, minkälaiselta Perjantaisten postilaatikkopyrähdysten kirjoittamisprosessi oli tuntunut jo pidemmän aikaa. Jos rakastaisin postilaatikkopyrähdysten kirjoittamista, ja saisin niiden tekemisestä energiaa, en tietysti olisi laittanut niiden tekemistä tauolle.

En itse asiassa edes aloittanut Perjantaisten postilaatikkopyrähdysten tekemistä proaktiivisesti. Alun perin minun ei ollut minkäänlainen tarkoitus kirjoittaa minulle lähetetystä musiikista, vaan maailmalla julkaistusta, pääasiassa yhdysvaltalaisesta, suhteellisen valtavirtaa edustavasta musiikista, ja näin asiat teinkin blogin ensimmäisen kolmen vuoden ajan. Kaikkien aikojen ensimmäinen pyrähdys syntyi siis vain siksi, että postauksessa mainittu bändi lähetti eräänä päivänä aivan tyhjästä minulle musiikkiaan, ja koska kukaan ei ollut ennen lähettänyt minulle musiikkia, päätin huvikseni tehdä levystä postauksen. Tuota ensimmäistä postausta tehdessäni en kuitenkaan arvannut, että postilaatikkooni alkaisi muutaman kuukauden sisällä käytännössä tulvia indie-musiikkia.

Koin suureksi etuoikeudeksi sen, että ihmiset olivat lukeneet aiempia kirjoittamiani tekstejä, ja kokivat, että ansaitsen kirjoittaa heidän musiikistaan. Sen takia kirjoitinkin lähes kaikesta musiikista, mitä minulle vuonna 2023 lähetettiin, ja postauksia tulikin sitten keskimäärin joka ikinen viikko, mikä oli suuri muutos aiempaan yhden kuukausittaisen postauksen tahtiini verrattuna – käytännössä spontaanisti viisinkertaistin vuosittain julkaisemieni postausten määrän.

Viime vuoden loppua kohden myönnänkin kokeneeni, että postilaatikkopyrähdysten teosta oli tullut pikemminkin konemaista ja rutiinimaista kuin luovaa saati varsinkaan kovinkaan mielenkiintoista. Minulta loppui sanottava kesken, ja teksteistä alkoi sen myötä tulemaan entistä pintapuolisempia ja tylsempiä. Laatu kärsi, kun tekstien prioriteetiksi tuli määrä eikä laatu. Omalle elämänfilosofialleni on keskeistä se, että pitää aina pyrkiä yrittämään parhaansa. En siedä munatonta, puolivillaista koheltamista, enkä halua myöskään luoda blogistani alustaa kyseisellä tyylillä luoduille teksteille.

Kun sitten 2024 tammikuun alkupuolella laitoin blogimeilin tauolle, koin aitoa helpotusta. Vaikka sanoinkin 2023 joulukuun blogipostauksessani jatkavani pyrähdysten tekoa uudella, laatua priorisoivalla otteella, en nyt näin pari kuukautta myöhemmin oikeastaan pidä tuota kovinkaan todennäköisenä kehityskulkuna.

Teen tällä hetkellä aktiivisesti freelance- ja contractor-kääntäjänä/kielikonsulttina töitä useassa firmassa samaan aikaan, ja kirjoittelen sen lisäksi koko ajan hakemuksia/saatekirjeitä hakemiini kokopäiväduuneihin, ja siksi viimeinen asia, mitä perjantaisin työviikkoa lopetellessani kaipaan, on meiliin lähetetyn musiikin läpi kahlaaminen. Tämä kuulostaa varmasti kauhealta ja kusipäiseltä, ja tiedostan, että ihmiset ovat vuodattaneet teoksiinsa sydänvertaan, aikaansa ja rahaansa, mutta omasta perspektiivistäni näen lähinnä kasan teoksia, joiden läpi kuunteleminen vie kallisarvoista aikaa, jota viikoissani ei nykyään ole enää liiaksi käytettävänä. Hartaudella tehty musiikki ansaitsee ajatuksella kuuntelevan kuuntelijan, mutten valitettavasti kykene olemaan se kuuntelija kaikille niille artisteille, jotka kuuntelijan ansaitsisivat.

Hommahan on nimittäin siinäkin mielessä kinkkinen, että vaikka kirjoittaisinkin vain yhdestä minulle lähetetystä singlestä, olen sen kirjoittamisen arvoisen singlen löytääkseni joutunut kuuntelemaan kymmenen muutakin minulle lähetettyä singleä. Ellen ala röyhkeästi skippailemaan biisejä läpi ensimmäisen kertsin jälkeen, niin kymmenen kolmen minuutin biisiä vie jo puoli tuntia aikaa. Ei tässä hommassa suoraan sanottuna eniten aikaa vie se itse kirjoittaminen, vaan kirjoituksen ansaitsevan materiaalin löytäminen kaiken lähetetyn musiikin seasta.

Suunnitelmani on seuraavanlainen:

Aion ponnistella blogitoiminnan parissa vähintään päivämäärään 11.1.2025 asti, koska silloin ensimmäisestä blogipostauksestani on kulunut tasan viisi vuotta, ja haluan pystyä sanomaan, että jaksoin pyörittää musiikkiblogia edes puolen vuosikymmenen ajan. Tuona päivämääränä tulen sitten postaamaan Tumpin Musablogin (suurella todennäköisyydellä) viimeisen postauksen, joka tulee olemaan jonkinlainen jäähyväis/muistelupostaus. Sitten aion antaa tuon viimeisen postauksen elää blogissa kuukauden ajan, ja ellen koe jonkinlaista tunteiden puuskaa ja saa jonkinlaista visiota, jonka voimalla tahdon jatkaa blogin pyörittämistä, sammutan blogin vuoden 2025 helmikuussa. Tulen tallentamaan kaikki tänne kirjoittamani tekstit vähintään itselleni talteen, ja jos löydän jonkun kätevän, ilmaisen alustan, lataan tekstit kyseiselle alustalle julkisina arkistointitarkoituksessa.

Sanotaan siis näin: EN TAKAA TÄYSIN SATAPROSENTTISESTI, että Tumpin Musablogin sivusto sammuu vuoden päästä, mutta myönnän, että se vaikuttaa ainakin tällä hetkellä aika todennäköiseltä. Jos niin käy, niin koen voivani sanoa, että yritinpä sentään kirjoittajana parhaani loppuun asti. Mieluummin sammutan koko paskan kuin kirjoitan intohimottomia tusinatekstejä hamaan tulevaisuuteen. Äidinkieleni on uskomattoman hieno luomus, ja sen käyttäminen on etuoikeus, jota en halua väärinkäyttää.

Kiitos.