Otsikon kysymys on viime päivinä ollut kansakunnan mielen päällä SDP:n Nasima Razmyarin ja Perussuomalaisten Riikka Purran välisen ajatustenvaihdon sekä kulttuurialan vahvan kehysriihtä kohtaan kohdistuneen reaktion kirvoittamana. Sinänsä sama valtion harjoittamasta kulttuurin tukemisesta kumpuava diskurssi tuntuu pulpahtavan säännöllisesti pintaan vähintään kerran kvartaalissa, eikä tämä ole ensimmäinen kerta, kun itsekään sivuan aihetta, mutta kirjoitan siitä silti, koska se herätti edelleen ajatuksia.

Mittakaava

En käsittele tässä tekstissä erityisemmin lukuja tai ylipäätään rahamääriä, sillä keskustelu vaikuttaa melko binääriseltä: Yksi puoli tuntuu olevan sitä mieltä, että valtion ei pitäisi rahoittaa kulttuuria oikeastaan yhtään, ja toinen puoli puolestaan kannattaa valtion toimesta tapahtuvaa kulttuurin rahoittamista. Kiista tuntuu olevan vähemmän tarkoista rahasummista kiinni, ja osapuolten välillä vallitsee näkemäni perusteella pikemminkin perustavanlaatuinen filosofinen ero. En aseta itseäni väittelyn yläpuolelle tai etäännytä itseäni siitä – itse kannatan vahvasti sitä, että valtio tukee jatkossakin kulttuuria rahallisesti.

Mainitsen kuitenkin keskustelun mittakaavan havainnollistamiseksi, että Opetus- ja kulttuuriministeriön noin kahdeksan miljardin euron budjetista ohjataan taiteelle ja kulttuurille vuonna 2024 noin 556 miljoonaa euroa. Helsingin Sanomissa ilmestyi eilen arvostelu uudesta Deadpool & Wolverine -supersankaritoimintapätkästä, jonka tuotanto- ja markkinointibudjetti yhdistettynä oli noin 300 miljoonaa dollaria (n. 276 miljoonaa euroa). Suomen vuosittaisella kulttuuribudjetilla saa siis tehtyä noin kaksi suhteellisen huoneenlämpöistä kolmen tähden toimintaelokuvaa.

No, on toki höpsöä verrata 330 miljoonan ihmisen ja 25,44 biljoonan dollarin bruttokansantuotteen kokoisen maan kulttuurituotannon rahankäyttötasoja noin viiden ja puolen miljoonan ihmisen maan valtiollisen kulttuuribudjetin kokoon – etenkin, kun Deadpool & Wolverinen rahoitus oli todennäköisesti yksityissektorilta kerättyä, eikä siten liity diskurssiin valtion tuen tasosta. Mainitsinkin Deadpool & Wolverine -leffan kustannukset vain havainnollistaakseni, minkälaisilla rahankäyttötasoilla isossa maailmassa pelataan.

Vertauksen pointti oli se, että saamme kahden blockbuster-leffan kokoisella valtiollisella kulttuuribudjetillamme AIVAN SAATANASTI ASIOITA AIKAAN kulttuurikentällä. Siihen hintaan, jolla maailmalla tuutataan ulos pari laimeaa erikoistehostehelvettiä, Suomen valtio on onnistunut varmistamaan, että koko maassa on mahdollista päästä ihmettelemään balettitanssijoiden häkellyttävää kehonhallintaa, kuuntelemaan orkestereita, käymään teattereissa ja vierailemaan museoissa. Minusta se on aika saatanan hieno suoritus vaikean ja uniikin kielialueen muodostavalta viiden miljoonan ihmisen maalta Pohjois-Euroopan perukoilla.

Budjetti ei myöskään koostu pelkästään kunnallisten kulttuuri-instituutioiden valtionosuuksista, vaan sillä tuetaan myös konkreettisesti esimerkiksi lukuisia kulttuurijärjestöjä ja jopa yksittäisiä taiteilijoita, joiden musiikki on itseasiassa saanut tässä nimenomaisessa blogissa helvetin hyviä arvioita!

Kulttuurin merkitys

Tilanteen mittakaavan havainnollistamisen alta pois saatuamme pääsemme perehtymään diskurssiin filosofisemmasta ja arvomaailmapohjaisemmasta näkökulmasta.

Keskustelu kulttuurin valtionrahoituksesta lipsuu helposti laajempaan keskusteluun siitä, onko (ja jos on, niin miksi?) kulttuurilla edes ylipäätään merkitystä. Mielestäni on. Tuottamiensa kulttuurillisten tuotosten kautta kansakunta ilmaisee näkemyksiään ja jättää jälkensä maailmaan. Kulttuuri kuvaa ja osaltaan myös tuottaa kansakunnan arvomaailmaa.

Suomessa tuotetaan jo nyt kulttuuria yksityisillä varoilla. Sitä on hienoa ja huonoa (kauneus on katsojan silmässä), mutta kyllä, sitä syntyy ilman valtion tukea, paljonkin. Yksityisin varoin tuotetussa kulttuurissa on kuitenkin vähänkään isommassa operaatiossa keskeisessä asemassa myytävyys ja tuotteistettavuus. En väitä, etteikö yksityisin varoin tuotetussa taiteessa voisi olla loistavaa visiota, sen väittäminen olisi epärehellistä. Fakta on kuitenkin se, että kun yhtenä keskeisenä kulttuuriluomuksen luomista ohjaavana tekijänä on sen myytävyys ja potentiaali rahastamiseen, ei tekijöillä ole silloin todellista luovaa vapautta.

Toinen keskeinen mainittava tekijä on se, että koska yksityisvaroin tehdyn kulttuuriteoksen täytyy kattaa omat kulunsa, on kulttuuriteoksen silloin omaksuttava kansan syvien rivien arvomaailma ja näkökulma. Kulttuurituote ei saa yksityisvaroilla rahoitettaessa olla liian radikaali tai kyseenalaistava (eikä se saa varsinkaan kyseenalaistaa rahoittajiensa arvomaailmaa), koska silloin sillä ei pysty tekemään rahaa. Tämä johtaa klassiseen “jokaiselle jotakin on ei mitään kellekään“-tilanteeseen.

Nykyään kuulee usein etenkin poliittisesti oikeistolaisilta ihmisiltä, että televisiossa tai taiteessa ylipäätään ei enää saa sanoa mitään. Niin, no tätähän se kulttuurin yksityisrahoitteisuus on: Kun kaikkia täytyy miellyttää rahan tekemiseksi, kenellekään ei saa pyllistää, eikä ketään (etenkään mainostajia) saa loukata. Kaikki on mukavan kädenlämpöistä ja turruttavaa.

En toki väitä, etteikö valtion kulttuurirahoituksessakin tehtäisi arvopohjaisia valintoja; Ei Taike taida pahemmin NSBM-bändeille tukirahaa viskellä, mutta uskallan kuitenkin silti veikata, että valtiolta kulttuurin tekemiseen rahaa saavat ihmiset saavat toteuttaa taiteellista visiotaan vapaammin kuin sellaiset kulttuurituottajat, joiden rahoitus perustuu suurten ihmismassojen miellyttämiseen.

Kielialueen koko

Kun jokaisen meidän maksamistamme veroista ohjataan pieni osuus kotimaisen kulttuurin tukemiseen, se antaa suomalaisille kulttuurituotteiden tekijöille mahdollisuuden luoda kulttuurituotteita, joissa kuvataan maailmaa ja asioita hyvin monenlaisten ihmisten perspektiivistä. Tällaisen rahoitusmekanismin kautta on mahdollista saavuttaa tilanne, jossa kulttuuritarjonnasta todella löytyy jokaiselle jotakin.

En kuitenkaan unohtanut, että kyllä, kun valtio tukee kulttuuria, yksittäinen veronmaksaja joutuu varmasti tukemaan rahallisesti myös sellaisten kulttuurituotteiden syntyä, jotka eivät kiinnosta juuri häntä vittuakaan. Ne kiinnostavat kuitenkin jotakuta toista veronmaksajaa, joka puolestaan rahoittaa ensin mainittua veronmaksajaa kiinnostavien kulttuurituotteiden syntyä. You scratch my back, I scratch yours.

Ei minua kiinnosta ooppera vittuakaan, mutta ei minua myöskään haittaa, että verorahoillani tuetaan kaupunkien orkestereita, jotta Suomesta löytyy oopperafaneillekin jotakin. Ihan yhtä paljon niitä oopperafaneja ei varmaan kiinnosta vaikkapa sirkusten tukeminen, mutta kappas vaan, sirkustoimintaa tuetaan Suomessa Taiken kautta merkittävästi, ja olen aina nauttinut nähdessäni elämässäni sirkusesiintyjien esityksiä. En kuitenkaan usko, että Suomessa pystyisi olemaan olemassa oikeastaan lähes minkäänlaista suurempaa sirkustoimintaa ilman valtion tukea, sillä kansasta riittävän suurta osaa asia ei todennäköisesti kiinnosta, eli sirkustoiminnalla ei voi silloin elää, sillä se ei ole taloudellisesti kannattavaa.

Koska kielialueemme ja väkilukumme on niin pieni, meidän kannattaa kasata rahamme yhteen, jotta kaikille voidaan luoda antoisia kokemuksia tuottavia kulttuurituotteita. Jos emme tee niin, maamme kulttuuritarjonta nahistuu merkittävästi, ja jäljelle jäävät vain sellaiset kulttuurituotteet, jotka pystyvät itse rahoittamaan olemassaolonsa. Ei Suomesta todellakaan löydy tarpeeksi klassisen musiikin faneja tai baletti-intoilijoita siihen, että eri kaupunkien orkesterit pystyisivät rahoittamaan toimintansa itse. Se, että itsenäiseen taloudelliseen kannattavuuteen riittävää fanimäärää ei löydy ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö kyseisten taiteenlajien faneja silti olisi olemassa. Koska olemme niin pieni maa, kaikille kulttuuri-ilmiöille ei yksinkertaisesti löydy tarpeeksi faneja, jotta täysi yksityinen fanien järjestämä rahoitus olisi mahdollista, mutta faneja on kuitenkin tarpeeksi siihen, että valtion tuen avulla merkittävälle osalle kansaa pystytään järjestämään kulttuurikokemuksia, jotka tuovat heille positiivista sisältöä elämään ja parantavat henkistä hyvinvointia, eli luovat näin tuottavampia työntekijöitä.

Ja nyt, vaikka olenkin aidosti yrittänyt parhaani välttääkseni makuasioista puhumista, niin sanon silti suoraan: Itse olen sitä mieltä, että olisi mahtavaa, jos suomalainen kulttuuri muistettaisiin historian lehtien havinassa muustakin kuin Luokkakokous-leffoista ja Putouksesta, ja sen toteutuminen vaatii taiteen tukemista valtion toimesta. THERE, I SAID IT!

Loppukaneetti

Käytän vielä hassua esimerkkiä, eli virheelliseksi todettua sitaattia, argumenttini rakentamiseksi: “When Winston Churchill was asked to cut arts funding in favour of the war effort, he simply replied, “Then what are we fighting for?””

Mitä järkeä on käyttää rahaa maanpuolustukseen, jos maalla ei ole omaa kulttuuria puolustettavaksi?

Kansakuntana ja kansana toimimisessa on keskeistä toisten kansalaisten arvostaminen ja tukeminen silloinkin, kun siitä ei itse hyödy rahallisesti tai millään muullakaan tavalla.

Eihän minulle olisi mitään väliä, jos Lapissa ei olisi yhtäkään terveyskeskusta, tai vaikka edes teitä, sillä enhän minä asu Lapissa, minä asun Espoossa.

Koska en kuitenkaan ole saatanallinen älykääpiö, vaan välitän kanssakansalaisistani, niin ymmärrän, että yhteisestä budjetista täytyy riittää rahaa myös muidenkin suomalaisten kuin omieni asioiden hoitamiseen.

Samalla tavalla ymmärrän, että vaikkei ooppera kiinnosta juuri minua, se kiinnostaa silti jotakuta muuta suomalaista, joten rahoitan sitä, ja se toinen suomalainen rahoittaa puolestaan verorahoillaan vaikka Suomen Jazzliiton toimintaa (joka on siis yksi niistä OKM:n taiteen ja kulttuurin yleisavustuksia saaneista järjestöistä), jotta suomalaiset jazzmuusikot pääsevät heittämään keikkaa ympäri Suomea – keikkaa, jota menen mielelläni katsomaan.

Ei yhtenäisen kansan jäsen voi arvioida valtion rahankäyttöä vain siitä näkökulmasta, auttaako rahankäyttö suoraan juuri häntä. Olemme solmineet yhteiskuntasopimuksen, jossa jokainen antaa vähästään (tai paljostaan), jotta kaikille riittäisi resursseja. Takaamalla kaikille sateensuojaa ja särvintä pidämme huolta ihmisen fyysisestä puolesta, ja varmistamalla, että kulttuuria pääsee kuluttamaan ilman yksityisen rahoituksen vaatimia satojen eurojen kuukausimaksuja, pidämme huolta ihmisen henkisestä puolesta.

Valtion rahankäyttö on aina täynnä arvovalintoja, ja leikatut rahat voitaisiin varmasti käyttää vaikka terveydenhuollon parantamiseen. Sanon kuitenkin suoraan, että kulttuuriala on jo ajettu rahoituspoliittisesti rotkon reunalle. Tehostamista on tehostettu ja seinistä säästetty, eivätkä kulttuurialan ihmiset ole hyväpalkkaisia. Jos vielä viilataan, niin sitten ei pidä ihmetellä, kun monien rakastamat kulttuuri-instituutiot lakkaavat olemasta, ja jäljelle jää pelkkä paska massatuotanto ja muiden maiden tuontikulttuurituotteet.

Hyi vittu.