Tässä marraskuun blogipostauksessa päätin kirjoittaa vähän vapaamuotoisempaan pohdintatyyliin. Olen saattanut syyslukukauden kurssien lopputöitä päätökseen tehokkaalla tahdilla, ja työstänyt kanditutkielmaanikin. Siksi hieman löysemmin strukturoidun tekstin kirjoittaminen tuntuu vapauttavalta. Joulukuun blogipostaukseni tulee kuitenkin olemaan taas hyvin selkeärakenteinen, sillä aion jatkaa vuonna 2020 aloittamaani Vuoden Valinnat -perinnettä, omaa tiivistettyä versiotani Grammyista. Tuo sanominen ääneen tuntuu hassulta – tätäkin projektia on tullut kohta vedettyä jo kaksi vuotta. Aika lentää.

Tämän kuun tekstissä haluan impata nostalgiaa ja nostaa esille omia suosikkimuistojani videopelien ja musiikin kohtaamisista elämässäni.

Omassa elämässä pelaamisen ja musiikin suhde on moniulotteinen. Pidän yleensä ensimmäisellä läpipeluulla pelin omat musiikit päällä, mutta ne vaihtuvat yleensä melko nopeasti omaan musiikkiini, jota kuuntelen taustalla. Esittelen ensin suosikkipelisoundtrackejani, ja sitten muistojani musiikin ja tietokonepelien yhdistämisestä.

Ensimmäinen merkittävä kokemukseni musiikin ja pelaamisen taianomaisesta yhdistelmästä oli legendaarisen lumilautailupeli SSX3:n pelaaminen Playstation kakkosella. Pelin soundtrack oli mukaansatempaava yhdistelmä elektronista tanssimusiikkia ja kaikenlaisia alternative rock -kokeiluja. Se yhdistyi pelinsisäisen laskettelurinneradion juontajan höpötyksiin ja lumoavan kauniisiin lumisiin vuoristomaisemiin luoden ainutlaatuisen tunnelman, jollaista en ole sittemmin missään pelissä kokenut. Kyseinen peli oli myös ensimmäinen kohtaamiseni vihan ja rakkaudensekaisia tunteita herättävän Electronic Artsin kanssa.

Sain kokea oikeita isojen studioiden tekemiä videopelejä ensimmäistä kertaa elämässäni pleikkarilla. Olen kuitenkin ollut jo pitkään pääasiassa PC-pelaaja. Aikaisimpia merkittäviä tietokonepelikokemuksiani olivatkin täysi hurahtaminen EA:n 2010-luvun alun free to play -pelien klusteriin, etenkin peleihin nimeltä Battlefield Heroes ja Battleforge. Niistä alkoi sattumoisin myös oma viha-rakkaus-suhteeni EA:n kanssa. 13-vuotias Tuomas, joka oli pelannut Battleforgea noin yksitoistavuotiaasta asti, koki ensimmäisen sydänsurunsa, kun peli, josta oli tullut ensirakkaus, lopetettiin kylmästi vuonna 2013. Muistan olleeni Battleforgen servereillä viimeiseen tuskalliseen minuuttiin asti. Tunnelmia kuvaa hyvin tämä Battleforge-yhteisön kenties tunnetuimman sisällöntuottajan video viimeisistä hetkistä Battleforge-servereillä. Jos SSX3:n ensimmäiset peluukerrat saivat minut arvostamaan EA:n kykyjä tehdä pelejä, Battleforgen ja Battlefield Heroesin serverituen lopettaminen toi viha-rakkaus-suhteeseen vihapuolen komponentin.

Battleforgen mahtipontisesta, isolla orkesterilla äänitetystä soundtrackista haluan mainita erityisesti kappaleen Lords of the Sky. Kyseinen kappale alkoi aina soimaan, kun pelin laittoi päälle. Se herättää vieläkin katkeransuloisia muistoja.

Battlefield Heroesin tunnuskappale on myös itselleni erittäin nostalginen, ja tuo mieleen pelkkiä iloisia muistoja. Kyseisen pelin serverituen lopettaminen tuntui vielä pahemmalta kuin Battleforgen alasajo, sillä Battlefield Heroesin parissa minulla oli muistoja muustakin kuin pelin omasta musiikista. Palaan niihin hetken kuluttua.

Seuraavaksi haluan mainita kiistämättömän klassikkopelin: Half-Life 2. Kyseisessä pelissä soundtrackia käytetään todella hienosti. Sen käyttö on säästeliästä, mutta kun se kolahtaa, niin se todella kolahtaa. Oma musiikillinen suosikkikohtani on, kun saat pelissä vihdoinkin ensimmäistä kertaa käyttöön konepistoolin, ja The Innsbruck Experiment alkaa soimaan. Half Life 2:n soundtrack yhdistettynä sen harmaisiin, itäblokkimaisiin ja suurelta osin vain ympäristön ambienssin äänistä koostuviin pelialueisiin luo todella vahvasti dystooppiselta tuntuvan tunnelman. Peli ja sen soundtrack ovat kiistämättömiä mestariteoksia.

Seuraava nostoni on vuonna 2012 julkaistu Sleeping Dogs. Vaikka peli on jokseenkin tunnettu, uskallan silti väittää sen olevan aliarvostettu. Peli yhdisti soljuvat pelimekaniikat, toimivan juonen, todella visuaalisesti miellyttävän pelimaailman ja timanttisesti kuratoidun soundtrackin luodakseen Hong Kongiin sijoittuvan GTA-kopion, joka seisoi ylpeästi ja vahvasti omilla jaloillaan. Pelin soundtrack esitteli minut lukuisille artisteille, joiden fani olen nykyäänkin. Omassa videopelihistoriassani on harvoja yhtä tunnelmallisia hetkiä kuin pelinsisäiseltä samannimiseen oikean elämän levy-yhtiöön perustuvalta Ninja Tune-radioasemalta Bonobon Kiara-kappaleen kuuntelu Hong Kongin merta reunustavaa moottoritietä urheiluautolla ajaen. Jopa kappaleen Youtube-kommenteissa on viittaus kyseiseen peliin, eli en todellakaan ole ainoa, johon pelin yhdistelmä musiikkia ja maisemaa vetosi!

Nimimerkki “Danny Arshad” toteaa seuraavasti Kiara-kappaleen videon kommenttiosiossa:

Played sleeping dogs, fell in love with the song it fitted with the whole scene playing that game. I just came back from Hong Kong and literally this was all I played there. I have never felt so much more in peace in my life

Viimeinen pelisoundtracknostoni on vuoden 2016 DOOM. Pelin soundtrack on laajalti kriittisesti arvostettu, ja oma tuomioni ei eroa konsensuksesta. Demonilta haulikolla pään irti ampuminen tuntuu, pardon my French, vitun hyvältä, kun taustalla pauhaa Mick Gordonin säveltämän soundtrackin djent-tykitys. En nosta mitään yksittäistä kappaletta, sillä koko soundtrack on erinomainen.

Tämän tekstin toisessa osiossa puhun omista kokemuksistani yhdistäessäni populaarimusiikin ja videopelit. Kun peli on tullut jo vedettyä kerran läpi, tai siinä ei juuri soundtrackia olekaan, tapanani on heittää taustalle milloin mitäkin juuri kyseisellä hetkellä kuuntelemaani. Tämä tapa on johtanut siihen, että pääni on täynnä vahvoja ja erittäin nostalgisia muistijälkiä pelien ja musiikin yhdistelmistä. Tietyt albumit ja artistit yhdistyvät oikeisiin oman elämäni tapahtumiin ja elämänvaiheisiin, ja sama prosessi pätee myös toilailuihini virtuaalisissa maailmoissa.

Mainitsin aiemmin Battlefield Heroesin, ja nyt tuon sen esille uudestaan. Pelasin kyseistä peliä päivittäin tunteja, kun tutustuin ensimmäistä kertaa drum and bassiin. Vuosi oli todennäköisesti 2011 tai 2012. Kyseiseen peliin liittyy itselläni vahvasti belgialaisen DnB-legenda Netskyn self-titled debyyttialbumi vuodelta 2010. Albumin nopeatempoiset ja toisaalta erittäin tunnelmalliset kappaleet yhdistyivät Battlefield Heroesin vikkelään pelinkulkuun ja jättivät vahvan jäljen. Helposti parhaita muistojani, olin täysin omassa maailmassani kyseistä peliä pelatessani ja yllämainittua albumia kuunnellessani. Ei ollut mitään väliä mitä koulussa oli tapahtunut, mitä ruokaa oli, mitkä läksyt olin saanut valmiiksi, mitä huomenna tulisi tapahtumaan. Oli vain minä ja peli, täydellinen mentaalinen resetti. Kokemus oli aidosti terapeuttinen. Minulla oli ihan perusonnellinen lapsuus, mutta oli silti hienoa pystyä pakenemaan arjesta noinkin totaalisesti. Se on kaiketi yksi taiteen päätarkoituksistakin; tarjota pakoreitti toisiin maailmoihin.

Mainitsin aiemmin myös Half Life kakkosen. Seuraava musiikki-pelikombo onkin melko omituinen: Kun pelasin ensimmäistä kertaa Half Life ykkösen läpi, laitoin pelin keskivaiheessa sen soundtrackin pois päältä. Albumi, jota soundtrackin sijaan kuuntelin, oli The Weekndin vuoden 2015 Beauty Behind The Madness. Rämmin scifiklassikon tiedelaitoksen pimeitä käytäviä pitkin avaruusolentoja ampuen kuunnelleen sielukasta myöhäisillan rnb-pop-fuusiota. Kyseessä oli kaiken lisäksi elämäni ensimmäinen kerta, kun kuuntelin koko albumin läpi. Omituinen yhdistelmä kuitenkin toimi, ja nykyään albumia kuunnellessani mieleeni muistuvat usein ne kohdat, joissa olin pelissä, kun kuulin ensimmäistä kertaa tiettyjä albumin kappaleita.

Seuraava komboni yhdistää jotakin kriitikoiden rakastamaa ja kriitikoiden vihaamaa: Borderlands 2 ja Limp Bizkitin Chocolate Starfish And The Hot Dog Flavored Water. Ensimmäistä kertaa kuuntelin kyseisen albumin, kun olin noin kymmenvuotias muka-angstinen alakoululainen. Eihän elämässäni mitään vialla ollut, mutta silti Fred Durstin kyseisellä albumilla luoma koko maailmalle vihainen protagonisti oli jostain syystä samaistuttava hahmo. Pidin pitkän tauon albumista, mutta palasin sen pariin pelatessani ensimmäistä kertaa kenties kaikkien aikojen suosituinta looter shooteria, eli Borderlands kakkosta vuonna 2015. Kombo toimi erinomaisesti. Albumista aukesi uusia ulottuvuuksia, kun ikää oli tullut noin kolmasosa lisää. Se toimi erinomaisena taustamusiikkina ammuskellessani Gunzerkerillä milloin mitäkin kulttilaislaumaa.

Muita peli- ja musiikkikomboja joita muistelen lämmöllä ovat Draken varhainen (2009-2014) diskografia ja Warframe, Draken myöhäisempi diskografia (2015-) ja Team Fortress 2, sekä Lana Del Reyn varhainen diskografia ja Dirty Bomb.

Joskus kun oloni on yltiönostalginen, käyn jopa pelaamassa uudestaan spesifejä kenttiä joihin on päässäni yhdistynyt jokin albumi kuunnellen kyseistä albumia. Teen samaa oikeassa elämässäkin. Tiettyihin kävelyreitteihin, kuten matkaani lukiosta kotiin, on yhdistynyt erityisiä kappaleita. Kun fyysisen sijainnin ja nostalgisen musiikin yhdistää, muistot palaavat taas tuoreina mieleen.

Musiikki on porttihuume nostalgialle, ja minä olen ongelmakäyttäjä.