Kirjoitin päivälleen kolme kuukautta sitten hallituksen kulttuurileikkausten lyhytnäköisyydestä.
Pari päivää sitten Museovirasto puolestaan ilmoitti sulkevansa useita tunnettuja museokohteitaan, kuten Seurasaaren, Hvitträskin, Louhisaaren sekä Langinkosken.
Ensimmäinen reaktioni oli harmistuneisuus, mutta se muuttui pian jopa tietynlaiseksi vahingoniloksi. Kyllä, on ikävää, että mainitut kulttuurikohteet suljetaan, mutta en silti pystynyt pidättelemään nauruani lukiessani Hesarin tähän artikkeliin kokoamaa hallituspoliitikoiden ininää. Artikkelissa on esimerkiksi tällainen kappale:
“Hallituspuolue kokoomuksen kansanedustaja ja sivistysvaliokunnan jäsen Mia Laiho kuvaa tietoa museokohteiden sulkemisesta huolestuttavaksi. Hän toivoo, että sulkupäätöksiä voitaisiin harkita uudelleen.“
Koomisinta antia artikkelissa oli tämä Laihon nerokas pohdinta:
“Totta kai [toiminta] vaatii omaa henkilöstöä, mutta voitaisiinko myös hyödyntää esimerkiksi järjestötoimijoita, ehkä jotain vapaaehtoisiakin, näissä ulkoilmakohteissa?“
Tiedostan, että tästä samaisesta artikkelista on ehditty jo heittää huulta Twitterissä useamman päivän ajan, mutten voinut vastustaa kiusausta kirjoittaa asiasta itsekin, sillä onhan tämä nyt jo aika komediasarjatason tilanne. Kulttuurikohteet ilmoittavat, että jos niiden rahoituksesta leikataan, kohteiden toiminta häiriintyy, hallitus leikkaa silti, ja sitten ihmettelee julkisesti valtakunnan isoimmassa lehdessä, kun kohteiden toiminta häiriintyy. Kaiken kruunaa vielä se, että museoalan ammattilaisten pyörittämää toimintaa kehdataan ehdottaa vapaaehtoisvoimin suoritettavaksi. Tämä saattaa tulla joillekin yllätyksenä, mutta museologia on ihan konkreettinen tieteenala, jota voi opiskella esimerkiksi Turun yliopistossa. En pysty käsittämään, miten joku voi kokea aiheelliseksi ehdottaa, että eräitä Suomen kulttuurihistorian merkittävimmistä kohteista pitäisi antaa mahdollisesti kokemattomien ja tarvittavaa asiantuntemusta omaamattomien vapaaehtoisten ylläpidettäväksi.
Et voi sekä säilyttää että syödä kakkuasi. Asiasta leikkaaminen ja sen jälkeinen leikkausten vaikutusten kauhistelu mediassa tuntuu alentavalta moraaliposeeraamiselta, ja mieleen tulee lähinnä varmasti monelle tuttu meemiksi muodostunut kuvasarja, jossa pyöräilijä tunkee omien pinnojensa väliin kepin, ja makaa viimeisessä kuvassa maassa polveaan pidellen.
Sen voin ihan näin hallittavana olevan kansalaisen näkökulmasta sanoa, että ei herätä juurikaan luottamusta hallitsijoita kohtaan olla sellaisen porukan hallittavana, joka tekee päätöksiä, joiden vaikutukset tuntuvat tulevan heille itselleen jatkuvasti yllätyksinä. Jos näinkin yksinkertainen syy-seuraussuhde hämmentää hallituksemme poliitikkoja, en uskalla edes ajatella, miten ihmeissään Arkadianmäellä ollaan minkään vähänkään monimutkaisemman järjestelmän toimintaa suunniteltaessa.
“Pakko” on politiikassa äärimmäisen vaarallinen sana. Koko Suomen historiassa ei ole kuin muutamia kertoja, kun kansakunnan on ollut aidosti pakko tehdä jotain, ja yleensä kyseessä on ollut tilanne, jossa ei ole ollut muita vaihtoehtoja kuin oman kansan puolustaminen väkivalloin ulkopuolista hyökkääjää vastaan.
Tämänhetkiset hallituspuolueet rakastavat pakko-sanan käyttöä, koska se on todella tehokas retorinen ase. Pakko-sanan käyttäjä tönäisee keskusteluilmapiirin alusta asti väärille raiteille, sillä pakon käyttö viestii, että minkäänlaisia vastalauseita toimille on täysin turha edes yrittää esittää, koska nyt on vaan pakko tehdä näin. Huomionarvoista nykytilanteessa on se, ettei ole edes absoluuttisen varmaa, että rankkoja säästötoimia tarvitaan, ja vielä vähemmän varmaa on se, onko säästötoimia fiksua puskea läpi taantumassa. Kun hallitus siis inttää, että tietyistä asioista on pakko leikata, vaikkei ole edes täysin varmaa, että leikkauksia ylipäätään tarvitaan, on kyse tarkoituksellisesta keskustelun epärehellisestä ohjaamisesta tiettyyn suuntaan ideologisten tavoitteiden saavuttamiseksi.
Ymmärrän, että seuraavaksi pyytämäni asia ei tule koskaan tapahtumaan, sillä kokoomuslaiseen politiikantekoon kuuluu perustavanlaatuisella tasolla vahva viestinnän, imagonhallinnan ja brändäämisen kulttuuri. Kyseisen kulttuurin myötä puolueen julkisuuskuvaa manipuloidaan pullantuoksuiseksi perusjärkevien, fiksujen ja filmaattisten ihmisten kotipesäksi, jolla peitetään kiiluvasilmäisesti jyrkkiä oikeistolaisia arvoja ajavien puoleen jäsenten todelliset tavoitteet, mutta pyydän silti seuraavaa:
Kun leikkaatte ihmisille (elin)tärkeistä asioista, älkää viitsikö leikkausten jälkeen mennä surkuttelemaan leikkauksia mediaan ikään kuin ette tietäneet täsmälleen, mitä tulee tapahtumaan, kun teitte leikkauspäätökset. Se tuntuu alentavalta.
Jotta elämässä olisi jotakin kaunistakin, jaan lopuksi tällaisen kappaleen:
Kiitos, että luit.
