Kuun 27. päivä on jälleen saapunut, eli blogin maestro tulee tänne taas levyarvioiden lomassa höpisemään enemmän tai vähemmän sekavia.
Tumpin (that’s me) Musablogin meilipostilaatikko on muutaman viime kuukauden aikana aktivoitunut tavalla, jota en osannut odottaa. Ehdin jo yksitoista kuukautta sitten julkaisemassani blogipostauksessa julistamaan aikeeni pivotoida blogini linjaa pois levyarvioista ja musiikkikritiikistä, ja hetken aikaa siinä onnistuinkin – kyseisen postauksen jälkeen julkaisin noin puolen vuoden aikana vain yhden musiikkiarvion. On sinänsä jokseenkin koomista, että samalla tavalla, jolla aloin tuuttaamaan ulos levyarvioita useammin kuin koskaan ennen huolimatta siitä, että sanoin vähentäväni niiden tekemistä, niin myös näkemykseni tuosta arvioimastani Taylor Swiftin Midnights-levystä muuttuivat samaisessa ajassa, ja arvioisin sen nykyään antamani kutosen sijasta vähintään seiskaksi, ehkä jopa kasiksi.
Postilaatikkoarviosarjani (Amatöörikriitikon postilaatikkoarviossa ja Perjantainen postilaatikkopyrähdys) ovat kuitenkin tavallaan hieman perinteisistä musiikkiarvioista poikkeavia. Toki toteutan musiikkikritiikin tekstityypille tyypillisiä tyylipiirteitä, ja sinänsä pyrinkin toki tekemään, noh, arviointia, mutta samalla, koska kyseessä on indiemusiikkiin keskittyvä arviosarja, käytän tarkoituksellisesti hieman löyhempää ja rakentavampaa otetta postilaatikkosarjan arvioitani kirjoittaessa. Tämä johtaa pitkälti siihen, että postilaatikkoarviosarjoissani julkaisemani tekstit eivät siis ole käytännössä ikinä murska-arvioita, tai edes kovinkaan negatiivisia arvioita. Tämä on mahdollista siksi, että teen juurikin siellä monesti mainitsemani postilaatikon puolella jo esikarsintaa. Syy tälle esikarsinnalle on se, etten koe jonkun kengännauhabudjetilla musiikkiaan tekevän sydäntään vuodattavan indieartistin pahemmin hyötyvän siitä, jos kirjoitan heidän musiikistaan helvetillisen murska-arvion. En sano, etteikö murska-arvioista olisi hyötyä ja etteikö niille olisi tarvetta – kirjoitinhan juuri kyseisestä aiheesta viime kuun blogipostauksessa. Mielestäni siinä on kuitenkin eroa, roskistaako täysin albumin, jonka teki omilla rahoillaan juuri ja juuri pystyssä sinnittelevä indie-yhtye tai indie-artisti, vai albumin, jonka takana on kokonaisen levy-yhtiögoljatin markkinointi- ja rahoituskoneisto, sekä kokoushuoneellinen kirjoittajia ja säveltäjiä workshoppaamassa biisiä alimmalle mahdolliselle nimittäjälle. En sano, etteikö indiemusiikkiinkin voisi ja jopa pitäisi soveltaa korkeita taiteellisia standardeja, mutta koska tämä on oma blogini, pidätän oikeuden olla murskaamatta suomalaisten indieartistien itsetuntoja – tosin sanon myös sen, että kriitikon mielipide on aina vain yhden ihmisen näkemys, eikä kritiikeistä siis kannata yöuniaan menettää, vaikka ne vituttaisivatkin. Näkisin myös, että usein indiekamalla ja suurten levy-yhtiöiden massatuotetulla musiikilla on oikeastaan eri tavoitekin – levy-yhtiöt haluavat tavoittaa mahdollisimman paljon kuulijoita, ja siksi musiikkia rukataan mahdollisimman monelle sopivaksi, kun taas indietasolla musiikkiin voi vapaammin sisällyttää tarkempia, omalaatuisempia ja uniikimpia taiteellisia visioita, ja ehkä juuri siksi suhtaudun itsekin näiden kahden eri tahon luomaan musiikkiin eri tavoin.
Toinen syy esikarsinnalle ja yltiönegatiivisten arvioiden kirjoittamatta jättämiselle on se, että pyrin postilaatikkoteksteissäni osoittamaan spottivaloa suomalaiseen indiemusiikkiin, jota pidän kuuntelukelpoisena. Postilaatikkoarvioideni luonteeseenhan kuuluu juuri se, että musiikki lähetetään minulle, ei toisin päin – postilaatikkoarvioiden kohteena ei ole musiikki, jota olisin itse etsimällä etsinyt ja siten bongannut jostakin, vaan musiikki on toimitettu minulle suoraan sähköpostiini. Arvioteksteilläni on siis kaksoisfunktio: Antaa artisteille palautetta musiikistaan, ja toisaalta esitellä blogini lukijoille musiikkia, jota kannattaa kuunnella, ja perustella, miksi sitä kannattaa kuunnella. Minulle lähettävät ajoittain musiikkia artistit, jotka ovat musiikkiurallaan sen verran alussa, että kirjoittamani teksti täällä Tumpin Musablogissa saattaa hyvin olla jopa heidän elämänsä ensimmäinen kerta, kun joku oikeasti kuluttaa heidän tekemäänsä taidetta ajatuksella ja kertoo siitä mielipiteensä perustellusti ja laajemmin kuin yhdellä sanalla. Olen minäkin musiikkia verrattain nuoressa elämässäni tehnyt ja julkaissut, ja se, että joku oikeasti kuuntelee tekemäsi teoksen ja antaa siitä tarkkaan harkittua palautetta on saatanan merkityksellistä, ainakin siltä se itsestäni tuntui niinä harvoina kertoina, kun olen elämässäni ollut musiikintekijän asemassa palautetta vastaanottavana tahona. Toki jotkut artistit tekevät musiikkia vain itselleen, ja se onkin täysin ymmärrettävää. Jos musiikkiaan kuitenkin lähettää kritiikkiä kirjoittavalle ihmiselle, niin silloin oletusarvona on se, että haluaa kuulla musiikistaan mielipiteen.
Myönnän sen, etten edelleenkään kuuntele juuri ollenkaan suomalaista musiikkia, muuta kuin tiettyjä suomirockin timanttisimpia artisteja, ja heitäkin usein lähinnä illanviettotilanteissa. Siinä mielessä postilaatikkoni aktivoituminen onkin ollut oman musiikillisen yleissivistykseni kannalta positiivista, sillä olen kaiken tämän indiemusiikin kuuntelun myötä moninkertaistanut tänä vuonna suomalaisen musiikin kuunteluni määrän, ja asenteeni suomalaista musiikkia kohtaan on myös muuttunut tietyiltä osin positiivisemmaksi ja toisilta osin negatiivisemmaksi. Olen alkanut arvostaa hyvinkin pienillä budjeteilla taidettaan tekevien suomalaisten muusikkojen kykyä nyhjäistä tyhjästä musiikkia, ja antipatiani Suomen Viralliselle Listalle major labeleiden toimesta ulostettua tusinapaskaa kohtaan on vain kasvanut. Jengi duunaa suhteellisen valtavilla budjeteilla juurikin valtavia kasoja äänisaastetta samaan aikaan, kun meillä on porukkaa äänittämässä päivätöidensä ohella joissain helvetin makuuhuoneissa aidosti luovaa ja innovatiivista musiikkia. Ja ei siinä, en minä nyt sano, etteikö valtavirtamusiikista saisi tykätä, kyllä minäkin varsinkin Yhdysvaltojen puolelta tulevaa erittäinkin suosittua kamaa kuuntelen, ja paljonkin. Pointtini on lähinnä se, että tuntuu siltä, että Suomessa nykyään pitkälti apinoidaan Jenkkien musatrendejä monta kuukautta myöhässä, ja ne toteutaan täällä erittäin laimennettuina, särmättöminä versioina. Ehkä luulen vain jotenkin naiivisti, että sillä resurssimäärällä, jota täällä käytetään isojen levy-yhtiöiden artisteihin, saisi luotua jotakin jännittävämpää kuunneltavaa – mutta ehkä ongelma onkin juuri siinä: Eivät major labelit HALUAKAAN olla siellä aallonharjalla puskemassa taidemuotoa eteenpäin, vaan tarkoituksena on vain se mammonan haaliminen, ja sitä irtoaa tietysti helpommin musiikilla, joka pyrkii miellyttämään kaikkia vähäsen, eikä musiikilla, jota tietty, pienempi segmentti populaatiosta rakastaa täydellä sydämellään. Taitaa ihan oikeasti olla niin, että jokaiselle jotakin on ei mitään kellekään.
Aikamoiseksi aasinsiltojen välillä hyppimiseksihän tämä meni, mutta menkööt. Näin lopuksi haluan vielä sanoa, että näin yliopistosta valmistumisen kynnyksellä etsin tietysti aktiivisesti duunia, ja jos sattuu tärppäämään, niin musiikkiarvostelujen määrä blogissani tulee pienenemään, sillä kokopäivätyöllisen aikataululla ei jää läheskään niin paljon aikaa kirjoittaa arvosteluja kuin nykyisessä elämäntilanteessani opiskelijana, joka joutuu käymään viikossa niinkin monella kuin YHDELLÄ luennolla. Katsotaan, mitä tulevaisuus tuo.
Kiitoksia. Ai niin, ja huomenna julkaisen levyarvion, jossa fiilistelen tamperelaista folkia – be sure to tune in.
