Tekstini otsikko on ehkä vähän repsottava, joten avataanpa hieman: Tämän kuun postauksen alussa kirjoitan viime kuussa esittelemäni säveltäjänimellä AURAL toimivan Laura Sippolan ja kuvataiteilija Marjo Hyvärisen A Year-julkaisusarjan toisesta osasta, joka on nimeltään February. Sen jälkeen kirjoitan tekstin pääaiheesta, joka on käytännössä omaa pohdintaani suomalaisen nuorison (eli vaikkapa noin ikähaarukkaan 15-25v. mahtuvien ihmisten) nykytilanteesta ja tulevaisuudesta. Siinä tämän kuun tekstipaketti.

AURAL – February (2025)

Veikkaan, että tulen tänä vuonna kirjoittamaan tämän A Year -julkaisusarjan jokaisesta osasta, sillä tällaisen vuodenaika-/kuukausiteemaisen yhden kappaleen kuukausitahdilla ilmestyvän taideprojektin seuraaminen kappale kerrallaan tuntuu mielenkiintoiselta. Se tuntuu myös näin kirjoittajan näkökulmasta kirjoitusprojektilta, johon juuri blogi sopii julkaisualustana hienosti – en oikein usko, että valtakunnallisten lehtien tai muiden medioiden kulttuuriosastot (niiltä osin, kuin sellaisia on edes enää olemassa) pystyisivät ehkä tarttumaan kiinni tällaiseen mahdollisuuteen seurata pitkällä aikamääreellä toimivaa taideprojektia yhtä helposti kuin yksittäinen kulttuurimediakentän reunoilla hiippaileva soolobloggari.

Tammikuu on kuukautena aina ollut itselleni hieman kahtiajakoinen. Yhdeltä osin se edustaa muutosta, uutta käännettävää sivua ja mahdollisuuksia uusille aluille. Toiselta osin se tuntuu itsestäni hieman “usvaiselta” – vuosi on vasta aluillaan, ja itselläni kestää yleensä hetki, ennen kuin joulun ja uudenvuoden sumasta on selvitty, ja mieli on taas kalibroitu uusia haasteita varten. Siinä mielessä edellisen kuun January-kappale oli tunnelmaltaan oikeastaan hyvin osuva – osittain melankolinen, hieman mystinen, rytmiltään melko tasaisesti etenevä.

Helmikuun koen olevan se kuukausi, jona vuoden rattaat lähtevät kunnolla pyörimään. Käyttääkseni suhteellisen banaalia, mutta itselleni käännösalan palkkasoturina tuttua esimerkkiä, helmikuu on se kuukausi, jolloin uusien käännösprojektien tekijät on saatu vihdoinkin onboardattua firmaan, ja kunnon työnteko voi alkaa. Alkukantaisemmalla tasolla helmikuussa valon määrä alkaa myös jo lisääntyä tammikuun suhteellisen synkkään pimeyteen verrattuna. Toiveikkuus siitä, että joskus aurinko ei enää laskekaan jo kello 17.00 alkaa kasvaa.

February onnistuu kanavoimaan juuri noita toivonpilkahduksia. Kappaleessa on äärimmäisen kauniisti musiikillisen jännityksensä purkavia lempeitä sointukulkuja, ja sävelten ja sointujen rytmin tempo on melko pikainen, January-kappaletta pirteämpi. Teoksessa on kuitenkin myös dynaamisuutta kappaleen keskikohdan hiljaisemman osan ansiosta. Kappaleen sointuvalinnat antavat sille hennon optimistisen pohjavireen.

Kuulostele itse alta – päädytkö samoihin tuntemuksiin?

Sukupolvi rotkon partaalla

Pikaisesti äänensävystä

Kun kirjoitan poliittisia tekstejä, pyrin välttämään turhaa sensaatiohakuisuutta ja paisuttelua. Vaikka välitän intohimoisesti niistä ilmiöistä, joista kirjoitan, pyrin silti pysymään jonkinlaisella kohtuullisuuden keskitiellä. Kiroilen toki teksteissäni, ja ilmaisen tunteitani selväsanaisesti, mutta en silti halua unohtaa mittakaavojen tärkeyttä.

Edellisten poliittisten tekstieni otsikoita ovat esimerkiksi Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää – Pikainen teksti hallituksen kulttuurileikkauksista, Miksi kulttuuria rahoitetaan verovaroilla? ja Musiikkia oikeistohallituksen kohelluksesta selviämiseen. Yksi suorasanaisimmistakin teksteistäni, eli Mielipiteeni tekoälyn käytöstä musiikintekoprosessissa, oli otsikoitu neutraalisti, ja mielipiteeni tuli selväksi vasta itse tekstiin perehtymällä.

Olisin voinut myös otsikoida tekstit tyylillä “Puusilmät murskaavat leikkauksillaan Suomen kulttuuriperinnön”, “Vatipäät eivät ymmärrä, miksi kulttuuria rahoitetaan verovaroilla”, “Musiikkia natsisikojen sietämiseen” ja “Tekoälymusiikki on paskaa.” Valitsin kuitenkin toisin säilyttääkseni blogissani jonkinlaisia korrektiuden sävyjä.

Toin esille aiempien postausteni otsikot siksi, koska tämän kuun postauksen otsikossa käytän poikkeuksellisen voimakasta vertauskuvaa, sukupolvea rotkon partaalla. En käyttäisi näin vahvaa vertauskuvaa, ellei tilanne vaikuttaisi aidosti synkältä usealla akselilla. Muistutan kuitenkin myös jo heti alussa, että tilanteiden synkkyyteen pystyy useimmiten tuomaan valoa valistuneella rahankäytöllä ja kaukokatseisilla poliittisilla päätöksillä.

Työllistymisen mahdottomuus

Yle julkaisi kaksi päivää sitten artikkelin, jossa Työ- ja elinkeinoministeriön alivaltiosihteeri Elina Pylkkänen uskalsi arvioida suoraan, että Suomi on vajonnut taantumasta osittain lamaan. Myös Helsingin Sanomat julkaisi työttömyysasteen noususta 9,5 prosenttiin lyhyen ja ytimekkään artikkelin.

Samaa ilmiötä tukevat myös “kenttähavaintoni” – TikTok-algoritmini puskee minulle joka päivä parikymppisten suomalaisten täysin ymmärrettäviä turhautumuksenpurkuvideoita, joiden jaettuna aiheena on työpaikan saamisen häkellyttävä vaikeus, ja työmarkkinoiden rekryhelvetin masentavuus.

Tiedostan, että kun käyttäjä katsoo yhden videon ja tykkää siitä, algoritmi tykittää käyttäjälle lisää samanlaista sisältöä. En kohtelekaan TikTok-algoritmini tuotoksia minkäänlaisena objektiivisena työttömyysmittarina, vaan tuon vain esille, että ilmiö painaa selvästi monien nuorten mieliä, sillä eihän kyseisiä videoita olisi tarjolla katsottavaksi niin valtavaa määrää, jos niitä ei tekisi suuri joukko ihmisiä.

Myös tiedotusvälineet ovat tarttuneet aiheeseen, ja harva se päivä ilmestyy artikkeleita, joissa hämmästellään työilmoitusten saamia sadoissa tai jopa tuhansissa mitattavia hakijamääriä, ja haastatellaan fiksuilta vaikuttavia korkeakoulutettuja, jotka eivät koulutuksestaan huolimatta onnistu saamaan jalkaansa työmarkkinoiden oven väliin. Jos töihin ei pääse edes kouluttautumalla, niin onko ihmekään, että jopa jo yhdeksäsluokkalaiset kokevat koulutusjärjestelmän jokseenkin turhaksi ja tuuripohjaiseksi?

Työttömyys, ja oikeastaan tarkemmin sanottuna sen mahdollisesti aiheuttama sosiaalisen eristyneisyyden ja erilaisuuden tunne ovat omiaan madaltamaan kynnystä muiden ongelmien esiintymiselle, josta pääsemmekin kätevästi Suomen huumetilanteeseen.

Nuorten huumekuolemat

Helsingin Sanomat uutisoi viime vuoden lopussa, että vuonna 2023 Suomessa joka neljäs menehtynyt nuori kuoli huumeisiin. Samaan aikaan eduskunnassa äänestettiin kuitenkin kumoon kokeilu huumehaittoja tutkitusti vähentävistä käyttöhuoneista, vaikka asiantuntijat sanovat, että nuorilta huumeriippuvaisilta puuttuvat juuri matalan kynnyksen kohtaamispaikat, joiden kautta avun piiriin pääsisi. Kumoon äänestettiin siis kokeilu. Käyttöhuoneita ei uskallettu edes kokeilla. “Näin tämä toimii.”

Toki hallitus käynnistää tänä vuonna ohjelman nuorten huumekuolemien ehkäisemiseksi, jossa käytetään huimaavat kolmisen miljoonaa euroa vuodessa vuosina 2025-2027 palveluverkon käyttäjien palveluiden väliinputoamisriskin vähentämiseksi. Tämä on edes jonkinlainen panostus, mutta kyllähän tässä saa vähän sellaisen kuvan, että nuorten huumekuolemien estäminen ei ole kovin korkealla hallituksen prioriteettilistalla, kun samaan aikaan on varaa heittää moninkertainen summa yksityisten terveysjättiläisten Kela-korvauksiin.

Ei hyvä.

Poliittinen polarisaatio

Monissa länsimaissa nuoriso on alkanut repeytyä poliittisesti kahtia sukupuolijakauman perusteella – naiset kohti vasenta, miehet oikeaa. Myös Suomessa poliittisilla näkemyksillä on (ihan ymmärrettävästikin) vaikutusta parisuhteiden muodostamiseen.

MOT:n viimeisin jakso tarkasteli etenkin nuoriin miehiin vetoavaa uusnatsi- ja äärioikeistoliikehdintää, joka erään dokumentissa haastatellun henkilön mukaan eli peräti eräänlaista renessanssia, kulta-aikaa. Toisissa piireissä etenkin pääkaupunkiseudun nuorison parissa vaikuttaa esiintyvän paljon jonkinlaista yhdysvaltalaisten poliittisten ilmiöiden mukaan suoritettua myötäelämistä, ja näkemyskantoihin tartutaan lähes uskonomaisesti.

Kuplautuminen on armotonta, ja nuoriso etsii politiikan parista tarkoitusta ja suuntaviivoja elämälleen, mikä ei sinänsä ole uusi ilmiö, mutta vaikuttaa saaneen sosiaalisen median algoritmien vaikutusten takia uudet, lähes uskonnolliset mittasuhteet. Diskurssi ja ideoiden vaihto poliittisesti eri mieltä olevien välillä vaikuttaa aiempiin vuosikymmeniin verrattuna entistä vaikeammalta, ja osa poliittisista ideoista sekä vasemmalla että oikealla vaikuttaa jo nakertavan ihmisten halua työskennellä paremman Suomen puolesta.

Ymmärrän toki ideoiden vaihdon olevan vaikeaa, jos yksi osapuoli on sitä mieltä, että toisen osapuolen edustajalla ei ole edes oikeutta olla olemassa ihmisenä, mutta juuri tätä tarkoitankin poliittisen polarisaation uhkaavalla kasvulla – jos poliittinen keskustelu oli vain muutamia vuosikymmeniä sitten yhteisistä asioista väittelemistä tasolla “Minä kannatan tason X sosiaaliturvaa työttömille, ja sinä tason Y”, ja nyt se on tasoa “Haluan, että kaikki etnisyytesi edustajat tapetaan”, niin jotain on kyllä mennyt erittäin pieleen, ja nopeasti.

Mikä rotko?

En kirjoittanut tässä tekstissä erikseen vielä useista muista ilmiöistä, kuten nuorten mielenterveysongelmien määrän kasvusta ja esimerkiksi ilmastoahdistuksen kaltaisista moniin nuoriin vaikuttavista kokemuksista, sillä niitä on käsitelty jo mittavissa määrin, mutta mainitsen ne tässä lisätekijöinä liian monen nuoren elämän perustusten murtumiselle.

Toin tässä tekstissä esille useita nuorison parissa vallitsevia ja heihin vaikuttavia hälyttäviä ilmiöitä. Työllistymisen vaikeus, huumekuolemat, poliittinen polarisaatio, mielenterveysongelmat ja ikävään suuntaan kehittyvä ilmastomme kunto ovat asioita, jotka vaikuttavat nykynuorisomme olemassaoloon heikentävällä tavalla.

Useat mainitsemistani asioista voivat vaikuttaa esimerkiksi niin kutsutun “failure to launch”-ilmiön yleistymiseen, jonka myötä nuoret eivät pysty suorittamaan onnistuneesti tai kohtuullisessa ajassa siirtymää korkeakoulutuksesta työelämään, tai ylipäätään mistään koulutuksesta työelämään. Kun vaikkapa yliopistolta ei enää pääsekään pikaisesti työmarkkinoille edes minkäänlaisiin nk. hanttihommiin, johtaa se joko opintoajan keinotekoiseen pidentämiseen vain opiskelijoille tarkoitettujen työharjoittelupaikkojen kärkkymisen mahdollistamiseksi, tai jo osittain itsenäisyytensä aloittaneiden opiskelijoiden pakolliseen muuttoon opiskelija-asunnoistaan takaisin vanhempiensa luokse. Tilannetta ei muuten helpota pätkääkään myöskään opintojen rahoittamisen vahva lainapohjaisuus, jonka myötä monilla vastavalmistuneilla on nykyään niskassaan ~20 000 tuhatta euroa opintovelkaa.

Mitä se tekee yhteiskuntasopimuksen vahvuudelle, kun pelottavan suuri osuus ihmisryhmästä, jonka olisi tarkoitus muodostaa työpanoksellaan yhteiskunnan jatkuvuuden selkäranka, joko kuolee nuorena huumeisiin tai itsemurhaan, ei onnistu saamaan minkäänlaista työpaikkaa, tai saa tuurilla työpaikan, ja ajautuu kolmekymppisenä burnouttiin?

Olisi ehkä pitänyt otsikoida tämä teksti sanoilla “Valtio rotkon partaalla”, sillä Suomen valtiohan on se, mikä siellä rotkon reunalla lopulta törröttää, jos nuorison ongelmia ei saada korjattua. Nuoriso ei tule pystymään elättämään yhtäkään eläkeläistä, jos nuoriso ei ole riittävän tervettä käydäkseen töissä, tai jos nuoriso ei ylipäätään saa töitä.

Suomen taloudelle ei voi pitkässä juoksussa tehdä hyvää se, että nuoriso joutuu valmistuttuaan keskittymään kumppanin löytämisen ja perheen perustamisen sijaan mahdollisimman nopeaan töiden löytämiseen korkeakorkoisen opintolainan maksamiseksi.

Loppusanat – Mitä voimme tehdä?

En ole poliitikko, eikä näitä toimenpide-ehdotuksia ole viilattu usean eduskunta-avustajan kanssa parhaimpaan mahdolliseen muotoon. Ne ovat vain omia pohdintojani.

Kurssia on muutettava, eikä laiva ehdi kääntymään yhden hallituskauden aikana, vaan muutokseen tarvitaan useiden hallituskausien läpi jatkuvaa yhteistyötä. Nykyhallituksen on lopetettava pikimmiten lyhytnäköinen maamme talous- ja työllisyystilannetta pahentava kurjistamispolitiikka, ja panostettava sen sijaan rakennussektoria taloudellisesti stimuloiviin valtion rahoittamiin infraprojekteihin. Mikään muu kuin nyt asuntoja omistavien sijoittajaeturyhmien ahneudesta johtuva poliittinen painostus ei estä valtiota rahoittamasta halpojen asuinrakennusten rakennusaaltoa, joka työllistäisi rakennusalan tekijöitä, ja madaltaisi asuntojen hintoja kaikille. Pökköä pesään taloudelle.

Korkeakouluopiskelun lainapohjaisuutta on vähennettävä merkittävästi, ja YTHS:lle on ohjattava rutkasti lisäresursseja nuorten nykyisen mielenterveyskriisin umpisolmun avaamisen aloittamiseksi. Vaikuttaa myös siltä, että älylaitteiden käyttämistä peruskouluissa olisi viisasta rajoittaa. Tiivistetysti sanottuna meidän on tehtävä kaikkemme, jotta koulutusjärjestelmämme tuottaisi velassa rypevien ja mieleltään rikkinäisten nuorten sijaan toisistaan välittäviä, yleissivistykseltään taitavia ja resilienssiltään työelämään valmiita yksilöitä.

Päihdepolitiikkaa on muutettava tutkimustietoa perustana käyttäen aidosti haittoja vähentävään suuntaan nykyisen stigmatisoivan ja moralisoivan käsienheiluttelun, nysväämisen ja arvokonservatiivisen rinkirunkkaamisen sijaan. “Musta tuntuu”-paskaa on nyt päihdepolitiikassa kokeiltu aika monta vuosikymmentä, joten eiköhän tehdä välillä päätöksiä ihan tutkimustiedonkin perusteella ja Jeesuksesta välittämättä.

Opettajien palkkausta on parannettava ja koulujen henkilö- ja rahoitusresursseja lisättävä, jotta opetuksen laatu oppilaille ja työn mielekkyys itse opettajille voidaan varmistaa. Kynttilää ei pidä polttaa molemmista päistä, enkä halua, että maamme lapsia opettavat hermoromahduksen partaalla olevat ylityöllistetyt ihmiset.

Nuorille on tarjottava tervehenkisiä, empatiakykyä opettavia maksuttomia kokoontumismahdollisuuksia ja aktiviteetteja, jotta ääriliikkeiden tarjoaman yhteisöllisyyden viehätys voidaan murtaa. “Tervehenkisyyttä” en myöskään käytä minään “perinteisten arvojen” koirapillinä, vaan tarkoitan sillä yhtenäisyyttä ja erilaisuuden hyväksymistä opettavia arvoja. Ymmärrän, että jos elämä on potkinut päähän ja perhe on rikkinäinen, ja kulmakunnan natsikerhotalon jätkät ovat ainoita, jotka ottavat avosylin vastaan, ääriliiketoiminta tuntuu houkuttelevalta. Tähän on löydettävä joku ratkaisu, ja mielellään erittäin pikaisesti. Se ratkaisu ei kuitenkaan ole sosiaalisen turvaverkon murentaminen, jota nykyhallitus tekee, vaan pikemminkin sen vahventaminen. Myös ihmisten yleisen työllisyystilanteen parantaminen auttaa ääriliikkeiden kitkemisessä, sillä vihaamiseen jää paljon vähemmän aikaa, kun saa käydä töissä, tienata rahaa ja ohjata itse oman elämänsä kulkua.

On myös laadittava lainsäädäntöä, joka velvoittaa tietyn kokoluokan yhtiöt palkkaamaan ja kouluttamaan vastavalmistuneita riveihinsä, jotta osaavan työvoiman olemassaolon jatkuvuus voidaan varmistaa tulevaisuudessakin. Koska kvartaali kerrallaan ajattelevat yritykset eivät näytä nuorten palkkaamisessa omatoimisesti kunnostautuvan, on asiasta ilmeisesti säädettävä laki, sillä muuten osaava työvoima loppuu. Ei niitä senioridevaajia synny, jos ei ensin palkata junioreita kypsymään. Yleisemmällä tasolla työilmoituksissa pitäisi olla pakollista tehtävän palkkatason ilmoittaminen.

Äänestämiselle on asetettava yläikäraja ihmisten tekemien äänestyspäätösten lyhytnäköisyyden vähentämiseksi. Tällä hetkellä miesten eliniänodote on noin 79 vuotta, ja naisten puolestaan noin 84 vuotta. Yläikäraja voisi olla esimerkiksi eliniänodote miinus 5 vuotta, eli miehille yläraja olisi tällä hetkellä 75 vuotta, ja naisille 80. Ei tietyssä iässä saa enää ohjata autoakaan, eli tietyssä iässä ei myöskään pitäisi päästä enää ohjaamaan valtionkokoista laivaa. Ei järjestelmään pitäisi antaa vaikuttaa sellaisten ihmisten, jotka eivät todennäköisesti tule elämään tarpeeksi pitkään nähdäkseen oman äänestyspäätöksensä vaikutuksia. Äänestysikärajassa on jo nyt muutenkin omituinen oikku alkupäässä, sillä rikosoikeudellinen vastuu alkaa Suomessa ikävuodesta 15, mutta lakeihin, joita joutuu noudattamaan, pääsee aikaisimmillaan vaikuttamaan äänestäjänä vasta 18-vuotiaana.

Käytännössähän nämä asiat vaativat rahaa, ja asiasta riippuen jopa paljonkin sitä. Onneksi Suomi ei ole köyhä maa, meillä on vain paha tapa allokoida varojamme mitä omituisimmilla ja lähempää tarkastelua kestämättömimmillä tavoilla.

Eipä siinä, Slayer soimaan vaan ja homma pyörimään. Kiitos!