AURAL – September (2025)
Kesämme on jatkanut omituista kimpoiluaan lämpöaalloista kylmyyteen, ja syyskuu onkin vuorostaan ollut ainakin täällä Espoossa hyvin lämmin ja aurinkoinen. Tilanteeseen sopii siis kuunneltavaksi AURALin syyskuun kappale September, jonka kansitaide on värimaisemaltaan pääasiassa valoisan keltainen ja peräti vihertäväkin. Mukana on myös hieman punaista ruskaa, ja teoksen puut näyttävät jo pudottaneen lehtensä. Omasta ikkunastani näen sekä tammen että koivun – koivussa on vielä muutamia lehtiä, mutta nekin ovat jo kirkkaankeltaisia. Tammi puolestaan porskuttaa menemään lähes täysissä sielun ja hengen voimissa, mitä nyt vasta pientä, orastavaa keltaisuutta on havaittavissa muutamissa lehdissä. Osuva kuvaus niistä erilaisista tavoista, joilla meistä jokainen käsittelee valon määrän vähenemistä ja kylmyyden kasvamista.
Itse kappale tuntuu nojaavan mainitsemani tammen itsevarmaan ja ponnekkaaseen asenteeseen. Teoksen ensimmäinen puolisko kulkee tasaisella tahdilla ja rytmillä, ikään kuin marssien eteenpäin. Toisella puoliskolla sointi kuitenkin pehmenee hieman ja muuttuu vivahteikkaammaksi ennen paluuta vahvempaan sointiin kappaleen lopussa. September eroaa tasaisella rytmillään melko paljon useimmista aikaisemmista A Year -projektin kappaleista.
Rytmillisesti teos on sarjan yksinkertaisemmasta päästä, mutta mukaan on toisaalta saatu vahva johtoriffi, joka soi kappaleen sointujen välissä ja oikeastaan niiden päälläkin. Ellen aivan väärin kuule tai ymmärrä, teos on tarkemmin tarkasteltuna hieno näyte vahvan kaksikätisestä pianonsoitosta, jossa vasen käsi tuottaa tasaista sointukulkua oikean käden ilostellessa korkeammilla koskettimilla.
Kaltaiselleni pianon soittoa koskaan harrastamattomalle henkilölle tässäkin kappaleessa kuultava kahden käden saumaton yhteistyö on käytännössä mystistä kuin musta magia. Olen itse soittanut esimerkiksi kitaraa, ja vaikka sekin on toki kahden käden instrumentti, on sen toimintalogiikka hyvin erilainen. Kitarallahan ikään kuin laukaistaan kieliä soittamalla frettilaudalla valmiuteen asetetut sävelet, kun taas pianolla kumpikin käsi on täyden päätösvallan ja toimintakyvyn omaava oma soittajansa.
Tämän vuoden tekstejä kirjoittaessani yksi hienoimmista kokemuksista, joita en tältä A Year -projektia seuraavalta kirjoitussarjalta osannut edes tässä mittakaavassa odottaa, on ollut mahdollisuus varata kunnolla aikaa ja kuunnella tarkkaan suhteellisen minimalistisia, lyhyitä pianokappaleita. Kuuntelen toki paljon minimalistista musiikkia – onhan ambient yksi lempigenreistäni – mutta juuri mahdollisuus päästä kuuntelemaan lyhyitä pianopohjaisia kappaleita on opettanut paljon ja treenannut korvaa.
Kun muuttujia on suhteellisen vähän (kappaleissa ei ole esimerkiksi vaihtuvia syntikoita) ja kappaleiden kesto on lyhyt, pääsee keskittymään tarkemmin niihin pieniin muutoksiin, joita rajatulla instrumenttimäärällä ja lyhytkestoisissa kappaleissa on huomattavissa. Pienet soiton nyanssit, soittamisen pehmeyden taso, se, miten kumpaakin kättä käytetään ja itse instrumentin ominaisuudet – onko sähköä vai ei – antavat kuuntelijalle paljon. Ei ihmekään, että ihailemani Nils Frahm onnistui aikoinaan luomaan itsestään ilmiön vuoden 2011 Felt-albumillaan, joka sai nimensä Frahmin pianonsa jousille asettamasta huovasta (felt), joka pehmensi soundia. Toki miehen omat, taianomaiset sävellys- ja soittokyvyt auttoivat myös.
On jotenkin hankala uskoa, että tätä hienoa julkaisusarjaa on jäljellä enää kolme teosta. Tulee tietysti olemaan tyydyttävää saattaa loppuun kokonaisen vuoden mittaista taideteosta seurannut kirjoitussarja, mutta samaan aikaan olo tulee varmasti olemaan haikeakin. A Year -projekti on antanut jokaiselle kuukausittaiselle tekstilleni hyvän selkärangan ja selkeän aloituspisteen, ja antanut aikaa ja tilaa jokaisen kuukauden tapahtumien pohtimiselle. Vaikka nykyinen elämäntilanteeni on useimmilla osa-alueilla hyvä, olen ajoittain kokenut Nine Inch Nailsin kappaleen Every Day Is Exactly The Same sanoman osuvan hieman liian lähelle omaa elämääni. A Year -projektia seuratessani olen kuitenkin saanut mahdollisuuden reflektoida ja tunnustella vuoteni jokaista kuukautta, mikä on auttanut näkemään, että elämässäni on enemmän sisältöä kuin aina osaankaan muistaa.
Ja sitähän taide parhaimmillaan on – portaali, joka antaa näkymän jonkin ihmisen elämään. Joskus omaani, joskus jonkun muun.
Lopuksi jaan vielä kaksi muuta tässä kuussa löytämääni hienoa teosta.
Bruce Cockburn – If I Had A Rocket Launcher (Live at Austin City Limits 1994)
Kanadalainen folk-rock-legenda Bruce Cockburn on yksi vuoteni parhaista artistilöydöistä, ja tämä timanttinen liveveto on siitä oiva todiste. Cockburnin musiikin sanoituksissa puhutaan viisaasti monista ihmisoikeuksiin liittyvistä asioista, ja tämä sodanvastainen kappale on hänen tuotantonsa parhaimmistoa. Mies on myös erittäin taitava kitaristi, ja alle linkkaamani livevedon kitaratone onkin täyttä ekstaasia. Suosittelen Cockburnin sanoituksiltaan osuvista kappaleista myös teoksia Call It Democracy ja Stolen Land.
Brian Eno – By This River (1977)
Joskus musiikki on niin kaunista, että se itkettää. Olen ollut Brian Eno -fani jo pitkään, mutta hänen tuotantonsa on niin mittava, että siitä löytyy aina jotakin uutta. Kuuntelin hiljattain tätä kappaletta eräänä myöhäisenä iltana sängyssä maatessani, ja teoksen kauneus aiheutti minussa jonkinlaisen tunnekuohun, jonka myötä silmäni kostuivat. En oikeastaan ollut edes surullinen, vain erittäin vaikuttunut. Musiikki otti minut otteeseensa. On uskomatonta, miten tuoreelta kappale kuulostaa. Tämä voisi ihan hyvin olla vaikka tänä vuonna julkaistu teos, mutta se onkin sen sijaan lähes 48 vuotta vanha kappale vuodelta 1977.
Brian Eno on todellinen mestari.
Kiitos. Tsemppiä syksyyn.
