Makaan sohvalla. Olen talossa yksin. Kello on ylittänyt puolenyön jo tovi sitten, ja yölämpötila on epämukavan lähellä trooppista.

Minut on vallannut kauhu siitä, mitä tapahtuu sitten, kun vanhempani joskus kuolevat. Kasan päälle loikkaa vielä ylitsepääsemättömältä tuntuva oivallus siitä, että elämälläni ei ole tarkoitusta. Näiden ajatusten paino tuntuu sen verran rusentavalta, että ei auta kuin maata sohvalla pimeässä. Kyseessä ei ole paniikkikohtaus, vaan vain muutamalla tunnilla ennenaikainen suden hetki.

Korvissa soi loopilla Aphex Twinin kappale #3. Sitä ennen kuulokkeista oli kumahdellut kerta toisensa jälkeen Nils Frahmin kappale My Friend the Forest. Kyseiset biisit rauhoittavat minua. Varsinkin tuon Nils Frahmin kappaleen tahdissa on tullut joskus podettua kaikkea migreenistä koronavirukseen ja astetta rankempaan krapulaankin.

En väitä, etteikö elämälläni joskus voisi olla tarkoitusta. En edes väitä sitä, että elämällä pitäisi olla jokin tarkoitus, sillä mehän olemme lopulta kaikki vain vähän pidemmälle kehittyneitä torakoita. En usko, että torakka ajattelee tekemisiään kovin pitkäjänteisesti. Se vain syö, ja vittuilee muille ötököille omalla kestävyydellään: “Heh, mä pystynkin selviimään ydinpommista, mitäs te vitun neitisirkat ajattelitte tehdä väläyksen nähdessänne?”

Torakka elää hetkessä.

Nykyihmisen on hyvin vaikea elää hetkessä, ainakin niin itse koen. Pystyn siihen ajoittain, mutta aina silloin tällöin minut valtaa kaipuu jonkinlaista tarkoitusta kohti. Ennen, ja toki joidenkin osalta nykyäänkin, elämään toi tarkoitusta uskonto. Nykyään tarkoitusta monille taitaa tuoda perhe.

Itseäni perheen perustaminen ei oikein kiinnosta.

Viimeisin eteenpäin menemiseen tarvittavaa voimaa antanut idea on ollut jonkinlainen visio itsestäni taiteilijana. Sitten kun joskus siirryn osaksi ikuisuutta, olen toivottavasti jättänyt jälkeeni joitakin kirjallisia, ja miksei musiikillisiakin teoksia. Runokokoelma, musiikkialbumi, kenties kirjakin. Jokin konkreettinen, josta minut muistetaan senkin jälkeen, kun onnistun ensimmäisenä eläkepäivänäni tukehtumaan kananpalaseen hämärässä ja pölyisessä kerrostaloyksiössäni. Tämä blogikin tulee oikeastaan olemaan osa perintöäni, jos sivilisaatio ei vajoa takaisin keppi- ja kiviaikaan esimerkiksi ilmastokatastrofin johdosta.

Synkäksihän tämä saatana menee, mutta joskus on mentävä.

Käsite “elämän tarkoitus” kuulostaa liian korkealentoiselta, se tuo mieleen jopa hengellisiä ideoita. Se tuo mieleen jonkin ennalta annetun, ylemmän tahon toimesta leimatun roolin. Tarkoitan itse elämän tarkoituksella vain jotakin voimaa, jonkinlaista tavoitetta tai syytä, jonka takia elää. Ikään kuin jonkinlaista porkkanaa, jonka voi sitoa narun päähän karhupumppuun, ja pumpun sumauttaa otsaan sojottamaan.

Joillekin tuo porkkana on valta, toisille raha, monille rakkaus. Ehkä minun porkkanani on halu jättää perintö. Ei välttämättä rahallisesti kovin suuri, eli ei niin sanotusti inheritance, vaan pikemminkin legacy. Toivottavasti osa perintöäni on se, että saan finglishilläni Kotuksen keksimään legacy-sanalle jonkin hyvän suomenkielisen vastineen, jotta vuosikausien raha-aiheisilla sukuriitamielikuvilla saastunutta perintö-termiä ei tarvitsisi enää käyttää kuvailemaan niin jaloa käsitettä kuin “legacy”.

Kaiketi minua huolettaa eniten se konkreettinen arki silloin, kun vihdoin vapaudun yliopistosta ja rupean kunnolla sitä perintöäni rakentamaan. Työt vievät luultavasti suuren osan päivästä, mutta tulevatko päivän loput tunnit olemaan yksinäistä puurtamista yksiössä, tietokonepöytäni äärellä runoja rustaten ja oikeaa rumpusämpleä paikantaen?

Rakastan taiteen tekemistä. Nyt pitää enää varmistaa, että ympärilläni on lopun elämääni muitakin ihmisiä, jotka jakavat nämä arvot.

Tämän postauksen kirjoitettuani eksistentiaalinen tuska helpotti jo huomattavasti. Kiitos.