On jännä fiilis, kun omistaa julkaisualustan, muttei mitään sanottavaa.

Spottivalotekstini kirjoittavat itsensä tiettyyn pisteeseen asti lähes automaattisesti, mutta niidenkin kirjoittamisesta on jo tulossa hankalaa. Luulen, että niiden osalta kyse on ainakin osittain siitä, että käytän ehkä liian löysää seulaa sen musiikin suhteen, jota minulle lähetetään ja josta päätän kirjoittaa. Se taas johtaa siihen, että kirjoitan melko paljon sellaisesta musiikista, joka ei oikeastaan innosta itseäni, ja jonka pariin en käytännössä ikinä palaa tekstin kirjoittamisen jälkeen.

Mieleeni tulee idea, jonka Anthony Bourdain kuvaili eräässä kirjassaan, muistaakseni vuoden 2010 teoksessa Medium Raw, tai ehkä sitä edeltäneessä tekstikokoelmassa The Nasty Bits. En muista enää tarkalleen, mitä laajempaa pointtia mies oli rakentamassa, mutta keskeinen ajatus, josta hän kirjoitti, oli sanojen loppumisen tunne. Tällä hän tarkoitti sitä tilannetta, kun jotain ei voi enää kuvailla käyttämättä samoja sanoja samassa järjestyksessä kuin jossain aiemmassa tilanteessa. Hänen tapauksessaan kyse oli ruoan kuvailusta – tietyssä pisteessä sen mehukkaan, herkullisen pihvin kuvailu toistaa adjektiiveiltaan samaa kaavaa kuin aiemman pihvin kuvailu.

Koen olevani hyvin lähellä samaa tilannetta musiikista kirjoittamisessa. Tuntuu siltä, että adjektiivini alkavat loppua kesken. Kaikki on jykevää, tukevaa, stydiä, painavaa, loistavaa, erinomaista, kaunista, omalaatuista, uniikkia. Jollain tasolla tämä johtuu todennäköisesti nykyisestä postausformaatistani ja spottivalofilosofiastani – olen liian kiltti kirjoittaakseni negatiivisesti amatöörimuusikoiden tuotoksista, joten vaihdoin filosofiani arvioiden kirjoittamisesta spottivalopostausten kirjoittamiseen, joiden keskiössä on positiivinen musiikista kirjoittaminen. Uskottelin itselleni, että formaatti toimisi, koska seuloisin musiikin yksinkertaisesti tarpeeksi tehokkaasti jo sähköpostilaatikon puolella. Nyt myönnän kuitenkin, että olen kirjoittanut useammin kuin kerran blogissani musiikkiteoksista positiivisempaan tyyliin kuin teokset ehkä olisivat ansainneet.

Luulen, että yksi syy lepsuuteeni on omalta osaltani jonkinlainen vastuuntunnon tunteminen. Siihen taas liittyy suomalaisen musiikkimediakentän pienuus ja suoraan sanottuna aneeminen tila. Ei sen tietysti pitäisi aiheuttaa kovinkaan suurta ihmetystä, että väkiluvultaan suurin piirtein Minnesotan osavaltion kokoisella kielialueella ei ole valtavaa tekstipohjaista musiikkijournalismiskeneä, mutta pidän silti tilannetta Suomessa poikkeuksellisen ankeana. Hesarissa julkaistaan sinänsä laadukkaita arviotekstejä, mutta ei niitä kyllä valtavia määriä ilmesty, ja ne jakautuvat muutenkin kahteen erilaiseen tyyppiin, joista vähemmistö on pitkiä, kokonaisia arviotekstejä, ja enemmistö pitkälti yhden tai kahden tekstikappaleen pituisia pika-arvioita. Hesarissa ei myöskään (ihan ymmärrettävästi) juurikaan arvioida ruohonjuuritason indiekamaa. Sitä en sinänsä ihmettelekään, sillä suuri osa kyseisestä tavarasta ei ole kovinkaan mielenkiintoista saati valloittavaa kuunneltavaa. Silti, olisihan se toisaalta mukavaa, jos tässä maassa olisi enemmän alustoja, joilla suhteellisen tuntemattomatkin musiikintekijät saisivat äänensä kuuluviin.

Positiivista on toki se, että tuntuu siltä, että Suomi on maa, joka on täynnä musiikkifaneja. Musiikista myös puhutaan paljon, ja musiikkidiskurssi tuntuu nykyäänkin elinvoimaiselta, muttei se enää vain yksinkertaisesti elä tekstimuodossa blogeissa, vaan video- ja audiomuodossa somessa ja etenkin podcasteissa. En siis väitä, että koko maan musiikkidiskurssitilanne olisi jotenkin auttamattoman huono, vaan fokukseni keskittyy lähinnä tekstipohjaisen musiikkisisällön tilanteeseen.

Tämän kuun pohdintani kirvoitti se, kun huomasin eilen saavuttaneeni viimein Googlen hakutulosten ylimmän sijan hakusanalla “musiikkiblogi”. Ennen paikkaa piti domain-nimen hakukoneoptimoinnin osalta erittäin onnistunut musiikkiblogi.fi, jota pyöritti käsittääkseni Joanna Tzortsis-niminen henkilö. Puhun blogista imperfektissä siksi, koska se vaikuttaa kadonneen. Siinä mielessä oma nousuni rankingin kakkossijalta ykkössijalle ei siis ole oikeastaan omaa ansiotani, vaan se johtuu lähinnä musiikkiblogi.fi-sivuston katoamisesta. Myönnän tarkastelleeni kyseistä blogia useita kertoja, koska pidin sitä “kilpailijana”. Sen sisältö ja etenkin visuaalinen ilme oli mielestäni laadukasta, ja myönnän suoraan, että sivusto olisi todennäköisesti päihittänyt minut rankingissa ilmankin osuvaa domain-nimeään.

Muutamia kuukausia ennen blogin katoamista sen sivustoteksti päivittyi, ja siinä luki muistaakseni suurin piirtein “Musiikkiblogi määrittelemättömän pituisella tauolla”. Tätä taukoilmoitusta oli edeltänyt vähintäänkin usean kuukauden postauskuivuus, ellen aivan väärin muista. En tiedä, onko blogi poissa siksi, että sen ilmettä päivitetään, vai onko kyseessä lopullinen blogin lopetus ja lähtö. Vaikka minua hieman kismittikin olla aina hakurankingissa kakkosena, myönnän kuitenkin sen, että pidin siitä, että minulla oli eräänlainen “kilpailija”. Sinänsä en ole koskaan ollut kyseisen blogin luojan kanssa missään tekemisissä, eikä hänkään välttämättä edes tiedä blogini olemassaolosta, mutta hänen bloginsa roikkuminen hakutulosten huipulla piti itsessäni yllä pientä kilpailunhalua. Nyt kun toinen blogi on poissa, on olo kuin Bill Gatesillä tämän ERB-klassikon kohdassa 1:18 – kilpailija on poissa, mutta niin on kilpailun aiheuttama motivaatiovaikutuskin – toki en itse powertrippaile aivan yhtä kovaa kuin videon Gates.

Keskeisin pointti on se, että vähäisempi blogien määrä tekee ainoastaan hallaa suomalaiselle musiikkiskenelle, ja siksi elättelenkin toivoa siitä, että musiikkiblogi.fi:n osalta kyseessä on vain blogin ilmeen päivitys, ei lopullinen lopetus. Vaikka käytän tässä tekstissä termiä “kilpailija”, niin käytännössähän jokainen suomalainen musabloggari on osa samaa yhteistä rintamaa, joka yrittää palkattomin vapaaehtoisvoimin ylläpitää jonkinlaista tekstimuotoista ruohonjuuritason musiikkidiskurssia maassa, jossa käytännössä isot mediatalot päättävät sen, mistä milloinkin puhutaan. Vaikka olen oman hesaritilaukseni peruuttanutkin, niin sinänsä minulla ei ole juurikaan mitään Hesarin kulttuurijournalismia vastaan. Lehdestä löytyy todella kovien tekijöiden, kuten Oskari Onnisen ja Arttu Seppäsen tekstejä. Kaiketi toivon vain, että lehti budjetoisi enemmän rahaa musiikkiarvioiden julkaisulle, sillä nykyään niitä tuntuu ilmestyvän aika harvoin.

Suomessa ei ole kovin montaa tasaisen aktiivista musiikkiblogia. Noise.fi on laadukas, mutta se keskittyy käsittääkseni lähinnä punk, hardcore ja metallisektoreille, eikä se taida juurikaan arvioida kuulijoiden lähettämää tavaraa – sivu on sen verran minimalistinen, etten edes löydä sieltä minkäänlaista yhteystieto-osiota, jonka kautta musiikkia olisi mahdollista lähettää. RETROPOP näyttää olevan todella aktiivinen, mutta se keskittyy eksklusiivisesti retromusiikkiin, mistä löytyy toki kunnioitettava määrä työsarkaa. One Chord To Another taas on tehnyt tekstejä jo pitkään, ja se sijoittui jo kymmenen vuotta sitten blogilistan kärkisijalle – ja se onkin ainoa, joka koko listasta on enää edes jäljellä: https://www.noise.fi/suomen-musiikkiblogien-top-10-julki/.

Jotakin Suomen musiikkiblogauksen tilanteesta kertoo ehkä sekin, että tuo listausartikkeli kokonaisen vuosikymmenen takaa on edelleen “musiikkiblogi”-hakutermillä tehdyn haun ensimmäisen sivun ensimmäisten tulosten joukossa – suomalainen musiikkiblogaus on lukijamääriltään nappikauppaa, eikä näköjään erityisen tapahtumarikasta sellaista.

Tähän Melomaanikko-nimiseen blogiin törmäsin vasta nyt tehdessäni taustatutkimusta tätä postausta varten, ja kuinkas ollakaan, sekin kertoi juuri viime kuussa lopettavansa 15 vuoden blogauksen jälkeen: https://melomaanikko.loppu.fi/melomaanikko-2008-2023-musiikkiblogin-nousu-ja-tuho/

Muita aktiivisia blogeja en edes löytänyt – oma aktiivisuuden määritelmäni tarkoittaa sitä, että blogissa julkaistaan teksti edes kerran kuussa. En väitä, etteikö muita aktiivisia suomalaisia musiikkiblogeja olisi, mutta ne eivät ilmeisesti ole kovinkaan tehokkaasti hakukoneoptimoituja, sillä pikaisilla Google-hauillani niitä ei löytynyt.

Tässä välissä on muuten pakko antaa shoutout Desibelin Mika Rothille, joka on vielä minuakin ahkerammin työskentelevä musiikkikirjoittaja. Häntä en kuitenkaan viitsi tahrata termillä “bloggari”, sillä hän on mielestäni ihan oikea musiikkijournalisti. Hän tekee samaa kuin minä, eli kirjoittaa todella tuntemattomista, useimmiten aloittelevista suomalaisista musiikintekijöistä. Hän ei kuitenkaan kirjoita laimeita spottivalotekstejä, vaan oikeita arvioita. Roth on mielestäni täysin aliarvostettu hahmo, ja tekee erittäin epäkiitollista työtä. Kävin tarkastamassa Desibelin etusivun, ja ainoa postaus, joka ei ollut Mika Rothin kirjoittama, oli genreltään klassikkoarvio, eli kirjaimellisesti helpoin musiikkikirjoituksen genre, jossa pääsee ylistämään albumia, josta kaikki jo tykkäävät, ja jonka kuuntelemisesta kirjoittaja todennäköisesti itsekin nauttii. Mika Roth siis vaikuttaa käytännössä tekevän Desibelissä lähes kaiken vähänkin enemmän vaivaa vaativan, eikä edes pelkkiä sinkku- ja levyarvioita, vaan jumalauta vielä haastattelujakin kaupan päälle! Kaverilla on kyllä jäätävä työmoraali, se on selvä.

Suomessa vaikuttaa olevan tasan kolme paikkaa, jonne uraansa aloitteleva, tuntematon artisti voi lähettää musiikkia edes jonkinlaisessa toivossa siitä, että joku huomioi kappaleen jotenkin: desibeli.net, Kaaoszine, ja Tumpin Musablogi. En edes sano tätä kerskaillakseni, vaan maalatakseni kuvan siitä, miten hankalassa jamassa pienet musiikintekijät Suomessa ovat. Soundissa taidetaan myös välillä julkaista arvioita vähän tuntemattomammasta tavarasta, mutta sielläkin fokuksessa ovat käsittääkseni artistit, joilla on edes jonkinlainen, edes pienikin, fanikunta jo valmiiksi olemassa.

Suomen musiikkiskene on muutenkin jotenkin omituinen. Suomeksi musiikkia tekevät artistit dominoivat kotimaan listoja kultaisessa häkissä, mutteivät koskaan menesty rajojen ulkopuolella. Nelonen Media päättää kaikesta kaiken, ja Big 3 -levy-yhtiöt vääntävät pikkupohjolassa keskenään massia.

Koen eroavani muista musiikkiblogeista lähinnä siinä, että minulle lähetetään musiikkia, ja kirjoitan siitä minulle lähetetystä musiikista, enkä kirjoita kovinkaan usein itse kuuntelemastani suosikkimusiikistani. Se onkin ainoa syy, miksi blogipostauksiani luetaan. Onhan se nyt vähän huvittavaa, että kahden viime kuukauden 27. päivänä julkaisemani omat pohdintani ovat molemmat saaneet huimaavat 3 kävijää, kun taas Perjantaiset postilaatikkopyrähdykset tuntuvat nykyään aina ylittävän vähintään 50:n kävijän rajapyykin säännöllisesti.

En uhriudu tai vedä tästä marttyyrimoodia päälle, sillä en ole ikinä elänyt missään uskossa siitä, että olisin jonkinlainen suurenmoinen, erityisen lahjakas kirjoittaja. Tästä selkeänä esimerkki toimii jo sekin, mitä olen pohtinut useamman päivän ajan, kun tämä kuun 27. päivä hiipi taas lähemmäs – minulla ei ole oikeastaan enää mitään sanottavaa. Ja silti, vaikkei minulla ole mitään sanottavaa, tuuttaan tänne kuitenkin joka kuussa tekstin. En siis ihmettelekään, miksi pohdintatekstieni lukumäärät ovat niin alhaisia – eiväthän täysin motivaatiottoman musabloggarin hätäisesti väsätyt tajunnanvirtasarjatulitukset ole mielenkiintoisia saati laadukkaita, ja sanon tämän nyt aidosti vailla häivähdystäkään ironiaa. Spontaaniutta kuluttamassani taiteessa haen lähinnä improvisaatiokomediasta, joka on lajina kuuluisa vaikeudestaan. Hyvä impro on täysin kultaista, edes keskinkertainen impro on täysin sietämätöntä – sama pätee tekstien kirjoittamiseenkin.

Kyse ei ole edes siitä, että teksteissäni olisi rampauttava määrä editoinnin ja jatkokehityksen puutteita – eihän ideattomasta tekstistä tule hyvää ja mielenkiintoista, vaikka lauserakenteita ja ilmaisuja viilaisi kolmen luonnoksen verran, koska siinä tekstissä ei ole edelleenkään sitä perkeleen tärkeintä osaa, eli IDEAA!

You can’t polish a turd.

Perjantaisia postilaatikkopyrähdyksiä lukee sentään todennäköisesti artistin lähipiiri, pieni joukko faneja, ja pieni joukko uutta kuunneltavaa etsiviä, ja heille minä niitä kirjoitankin. Kuten olen aikaisemminkin täällä blogissa sanonut, julkaisualustani tarjoaa monille uraansa aloitteleville artisteille kenties uransa ensimmäisen mahdollisuuden lukea heidän taiteestaan tehty teksti, jonka kirjoittaja on oikeasti viitsinyt pureutua kuulemaansa musiikkiin ajatuksella.

Jos lopettaisin huomenna, ei tässä maassa kirjoittaisi todellisesta indiekamasta enää kukaan muu kuin Mika Roth ja One Chord To Another.

Olen tällä hetkellä työtön lukuun ottamatta pieniä freelance-projekteja, joten minulla on nyt vielä aikaa kirjoittaa. Aktiivinen, Googlen hakutuloksissa korkealla oleva blogi tuntuu myös kivalta kirjoitusportfoliolta, ja se näyttää työnantajille, että olen aktiivinen ja pyöritän omatoimista projektia, vaikken olekaan kokopäivätyössä. Blogin pyörittämiselle on siis suomalaisten artistien ilahduttamisen ja suomalaisen musiikkikeskustelun ylläpitämisen ohella tällä hetkellä myös konkreettinen, suoraan itselleni hyödyllinen syy.

Mutta mitä sitten, kun saan viimeinkin töitä? Löydänkö todella inspiraation kahdeksan tunnin duunipäivän jälkeen kuunnella meiliin lähetettyä musiikkia, joka ei yleensä ole mistään suosikkigenrestäni, eikä välttämättä ole kovinkaan korkealaatuistakaan? Ja kuunteluhan on vain yksi osa kokonaisuutta, sillä levystä pitää tietysti vielä kirjoittaakin. Kuulostaa aika utopialta, sanotaan nyt suoraan. Melomaanikko tiivisti ilmiön oman bloginsa kohdalla lopetuspostauksessaan erinomaisesti:

“Blogin päivittämistiheyden hiipuminen kesästä 2019 lähtien on selitettävissä hyvin konkreettisella asialla: silloin aloitin nykyisessä työpaikassani ja vuoden 2020 alusta lähtien olen ollut vakituisissa kokopäivätöissä. Olen halunnut käyttää vähentyneen vapaa-aikani muuhun kuin aktiivista ajatteluprosessia edellyttävään kirjoittamiseen.

Vapaa-ajalla olen toisaalta hyvin väsynyt ja toisaalta tarjolla on niin loputtomasti vaivattomia virikkeitä, että blogin kirjoittaminen tulee viimeisenä mieleen. Aina kun käyn tyhjän ruudun pariin, keksin jotain rentouttavampaa tekemistä.“

Tarkoitukseni ei ole uhriutua ja väittää, että musiikista kirjoittaminen on jotain maailman rankinta hommaa, sillä eihän se todellakaan ole. Myönnän kuitenkin, että on hassua, että olen kirjoittanut aktiivisesti postilaatikkooni tulleesta musiikista vasta vuoden ajan, ja olen jo nyt saavuttanut sen vaiheen, missä tuntuu siltä, että adjektiivit loppuvat kesken. Bourdain oli sanavarastoltaan sen verran kova kirjoittaja ja puhuja, että hänellä samaan pisteeseen ajautuminen kesti vähintään vuosikymmenen, itselläni se kesti huimaavat 12 kuukautta.

Huoh. Ei se ollut itselleni ikinä mikään salaisuus, että somen suositusalgoritmien aikakaudella blogien aikakausi taitaa ihan aidosti olla ohi. Positiivista on myös se, että tuntuu siltä, että olen saanut tältä blogilta sen, mitä alun perin halusinkin, eli paikan, johon vapauttaa ylitsepursuava määrä mielipiteitä ja ideoitani musiikista. Ongelma onkin siinä, että tuntuu siltä, että ne kaikki on nyt vapautettu.

Mitäs sitten tehdään?

Noh, tämä mies lähtee ainakin nyt kuuntelemaan Taylor Swiftin 1989-albumin uudelleenäänitystä, juomaan Alkosta löytynyttä kekriolutta, ja kaivertamaan Halloween-kurpitsoja. Pidetään lippu korkealla, ja volyymi korkeammalla.