Oli vain ajan kysymys, milloin tähän blogiin ilmestyisi ensimmäinen Taylor Swift-arvio. Olen fanittanut kyseisen supertähden musiikkia vuoden 2014 1989-levystä lähtien. Fanitukseni oli fanaattisinta vuosien 2014-2020 välillä, mutta seuraan edelleen vähintäänkin sivusilmällä Swiftin edesottamuksia. Olen maininnut useassakin aiemmassa blogipostauksessani mieltymykseni Taylorin musiikkiin, mutta en ole vieläkään arvioinut yhtäkään hänen levyään. Tämän uuden albumin myötä koen oman suhtautumiseni Swiftiin muuttuneen sen verran, että tuntui siltä, että minulla oli vihdoin jotain sanottavaakin.
Let’s get this out of the way: Midnights ei omasta mielestäni kuulu Taylorin diskografian parhaimmistoon. Tässä on oma rankingini Swiftin albumeista järjestyksessä omasta suosikkialbumistani albumiin, josta pidän vähiten. (Taylor’s Version-uudelleenäänitykset jakavat sijansa alkuperäisten äänitysten kanssa)
- Fearless (2008)
- Red (2012)
- Speak Now (2010)
- Folklore (2020)
- 1989 (2014)
- Taylor Swift (debyyttialbumi) (2006)
- Reputation (2017)
- Evermore (2020)
- Lover (2019)
- Midnights (3am Edition) (2022)
Kun aloin tekemään tätä listaa, en ajatellut Midnightsin päätyvän ihan noin alas, mutta lopulta tarkasteltuani kaikkia Swiftin albumeita se vain tipahti listan viimeiseksi, eikä valinta ollut edes vaikea. Yritän tässä levyarviossa selittää, mistä tuo putoaminen johtui. Ai niin, ja arvioin tässä siis albumin 3am -version, joka on 20 raitaa pitkä.
Midnights ei ole huono albumi, ei todellakaan. Albumilla ei ole yhtäkään kappaletta, joka olisi niin huono, että sitä ei aidosti siedä kuunnella. Midnights ei kuitenkaan ole mielestäni erityisen hyväkään albumi, vaan nimenomaan erittäin keskinkertainen teos, ja se on painava ongelma. Se ei edes ole ainoa albumi jota pidän jokseenkin keskinkertaisena Swiftin diskografiassa, mutta se on niistä kaikista huoneenlämpöisin. Tämä huoneenlämpöisyys johtuu siitä, että en millään löydä Midnights-albumilta yhtäkään poikkeuksellista kohokohtaa, joka nostaisi albumin asemaa.
Käyttäkäämme esimerkkinä Speak Now -albumia, joka ylsi listani kolmannelle sijalle. Mielestäni kyseisellä albumilla on useita kappaleita, jotka eivät ole erityisempiä kohokohtia Swiftin diskografiassa. Samaan aikaan on kuitenkin todettava, että albumilta löytyy pyhä biisikolminaisuus Mine, Sparks Fly, ja Long Live. Pelkkä Long Live ja Mine yksinään varmistavat sen, että Speak Now albumina ei ikinä tule tippumaan ulos Swiftin viiden suosikkialbumini joukosta. En oikein usko sen tippuvan edes kärkikolmikosta. Kun tähän yhdistää vielä muita levyltä löytyviä klassikoita, kuten Back To December ja Mean, on koossa albumi, joka ei välttämättä ole kokonaisuutena Taylor Swiftin diskografiassa mitenkään erityisen ylivertainen, mutta yltää muutaman todellisen mestariteoskappaleen voimalla harvinaisen korkeaan asemaan Swiftin tuotannossa.
Pointti on siis se, ettei koko albumin todellakaan tarvitse olla päästä päähän täynnä hittejä – toki se auttaa, mutta se on äärimmäisen harvinaista. Yhtälö menee jotakuinkin näin: Mitä vähemmän jollakin levyllä on kappaleita, joita voi kutsua mestariteoksiksi, sitä parempia muiden jäljelle jäävien kappaleiden täytyy olla. Toisin sanottuna: Kymmenen raidan albumi, jonka jokainen kappale on asteikolla yhdestä viiteen suurin piirtein nelonen, on mahtava albumi. Tämä seuraava esimerkki taas on albumin toinen muoto: Kymmenen raidan albumi, jonka kappaleet ovat suurelta osin kakkosta ja kolmosta, mutta joiden joukossa on muutama aivan kiistämätön vitonen, on yhtä hyvä albumi, tai jopa parempikin, kuin ensimmäinen albumi, jossa kaikki oli tasaista nelosta. Speak Now -levyltä löytyy useita kakkosia, kolmosia ja nelosia, mutta sieltä löytyy myös muutama absoluuttinen vitonen, ja siksi levy on niin korkealla rankingissani.
Palataan Midnightsiin. Näen albumin ongelman olevan se, että koko albumi on suurelta osin kolmosta, tai palatakseni itse tässä blogissa käyttämääni 4-10 asteikkoon, suurelta osin jotakin kuutosen ja seiskan väliltä. Mukana on muutamia kaseja, ehkä silmiä (tai korvia) siristämällä ysejäkin, mutta ei ainuttakaan kymppiä. Tämä on helvetillinen ongelma diskografiassa, jonka jokaiselta edelliseltä albumilta löytyy vähintään yksi ikimuistoinen kappale. Jopa Lover-albumilta, joka oli Swiftin kymmenen albumin rankingissani sijalla yhdeksän, löytyy The Man-kappale, jota pidän yhtenä Swiftin uran parhaimmista biiseistä. Evermorelta löytyy Gold Rush, Reputationilta Dancing With Our Hands Tied, Don’t Blame Me ja Dress. Self-titled -albumilta löytyy Our Song, Tim McGraw, Teardrops On My Guitar ja Picture To Burn, 1989-albumi taas on teos, jossa jokainen kappale on vähintään kahdeksikon arvoinen, ja Style on täysi kymppi. Folklorelta löytyy august, the last great american dynasty, mirrorball ja the 1, Rediltä löytyy ehkä yksi ainoa seiska ja kaikki muut kappaleet ovat vähintään kaseja. Levyltä löytyy myös lukuisia täysiä kymppejä, kuten State Of Grace, Red, All Too Well, Sad Beautiful Tragic, ja (kenties kiistanalaisena valintana) Starlight. Fearless ei ole albumina Taylorin kaikkein tasalaatuisin teos, mutta kehtaan sanoa, että se saattaa olla ainoa albumi, josta löytyy muutama niin erinomainen ja legendaarinen kappale, että ne eivät edes mahdu asteikolle 4-10, vaan ovat jotakin vielä parempaa. Fearless, Fifteen, Love Story ja You Belong With Me ovat kaikki Swiftin diskografian parhaiden kappaleiden kärkikymmenikössä.
Fearless on albumina kuin NBA-legenda Hakeem Olajuwonin legendaarinen 1993-1994 -kausi Houston Rocketsin riveissä, jolloin Hakeem voitti sekä parhaimman puolustajan palkinnon, Most Valuable Player-palkinnon että NBA-finaalisarjan MVP-palkinnon. Pelkkää tiivistettyä suuruutta – sitä on Fearless.
Kun tätä arviota, tai tässä vaiheessa pikemminkin Taylor Swiftin diskografiakatsausta kirjoittaessani kävin läpi kaikki Swiftin albumit, Midnightsin sietämätön keskinkertaisuus tuntui hetki hetkeltä pahemmalta. Joka ikisellä Swiftin aikaisemmalla albumilla on EDES YKSI biisi, joka on vähintään vahva ysi, ja todennäköisemmin selkeä kymppi.
Midnightsilta ei löydy yhtäkään, ei ainakaan oman makuni mukaan. Lavender Haze:a ja Maroon-kappaletta kehtaisin ehkä juuri ja juuri kutsua ysiksi, mutta muuten albumi on tasapaksua kutosten, seiskojen ja kasien välillä tasapainottelua. Sanon myös suoraan, että Snow On The Beach -kappale vituttaa minua. Kun ensi kertaa kuulin, että albumilla tulisi olemaan kollaboraatio Taylorin ja Lanan välillä, luulin yhden elämäni musiikkiunelmista käyneen toteen. Kaksi kaikkien aikojen suosikkilauluntekijänaistani samalla kappaleella? Sign me the fuck up! Lopputulos oli kuitenkin laulu, joka ei todellakaan tuntunut duetolta. Lana on haudattu jonnekin harmoniakellariin laulamaan niin hiljaa, että ellei kuuntelijalle ole etukäteen kerrottu, että mukana on kaksi laulajaa, ei Del Reyn kontribuutiota edes erota. Ehkä Lana auttoi enemmän laulun kirjoittamisessa? Ihan kiva, kaiketi, ovathan laulun sanat albumin paremmasta päästä, mutta olisi hienoa nähdä niin sanotusti kaksi kuningatarta pääsemässä kunnolla oikeuksiinsa samalla kappaleella. Ei biisi ole edes huono, mutta ei se kyllä mikään saatanan duetto ole!
Kenties suurin ongelmani Midnights-albumin suhteen on se, että tietyssä vaiheessa, kun olet kuunnellut noin parikymmentä minuuttia, ehkä puolisen tuntia, albumin kappaleet alkavat tuntua yhdeltä yhtenäiseltä pötköltä. Jack Antonoffin pehmeä tuotanto saa kaiken yksinkertaisesti sulamaan yhteen kuin surullisen, syömättä jätetyn loisteputkilamppujen hohteeseen hylätyn jäätelökakun (Eikä tämä ole edes kommentti Antonoffia vastaan, Taylorhan ne taustaraidat lopulta albumilleen valitsi). Esimerkiksi neljän kappaleen putki kahdennestatoista kappaleesta (Sweet Nothing) viidenteentoista kappaleeseen (Bigger Than The Whole Sky) tuntuu enemmän unilääkkeeltä kuin pop-albumilta. Lisäisin oikeastaan myös albumin kymmenennen kappaleen (Labyrinth) tähän samaan putkeen, sillä vaikka välissä on vähän energisempi Karma, jatkuu Labyrinthin unettava hitaus Karmaa seuraavilla kappaleilla. Sinänsä Labyrinth itsessään on oikeastaan ihan kohtalainen kappale lopun vocal pitching -kikkailuja lukuun ottamatta, mutta sitä Karman jälkeen seuraavien apaattisten kappaleiden rypäs imee energiaa Labyrinthin vaikutukselta. Biisien lauluraidoilla koheltamisesta tuli mieleeni myös Midnight Rain -kappaleen madalletut ääniraidat – eivät kyllä todellakaan kolahda itseeni, eivät sitten millään.
Tätä arviota on melko turhauttavaa ja aidosti vaikeaa kirjoittaa, koska en saa millään yhtäkään albumin biisiä pysymään päässäni. Ne valuvat välittömästi kuuntelukokemuksen loputtua ulos korvistani surullisen näköisenä virtana. Albumi ei koukuta minua, minun ei tee mieli kuunnella biisejä uudestaan. Tulee sama fiilis kuin silloin, kun lukee vaikka tenttiin, muttei keskity aivan täysillä. Saatat lukea saman lauseen sen neljä julmettua kertaa eikä se siltikään päähän jää. Erohan tässä on se, että silloinkin kun keskityn täysillä tähän Swiftin albumiin, se ei vaan saatana pysy millään päässä, ei sitten millään.
Mainitsin tämän tekstin alussa, että suhtautumiseni Taylor Swiftiin sekä muusikkona että henkilönä on muuttunut. Luulen, että olen niin sanotusti kasvanut ulos Swift-fanituksestani. En tarkoita, etteikö tämän ikonisen artistin musiikki sopisi niin nuoremmille kuin vanhemmillekin ihmisille, en todellakaan. Se ei vain enää sovi minulle. Taylorin vanhat klassikot tulevat varmasti saamaan minulta tulevaisuudessakin soittoaikaa, onhan naisen diskografia pullollaan ikivihreää kultaa. Tulen myös melko varmasti jatkossakin kuuntelemaan vähintään kerran kaiken musiikin, mitä Swift päättää julkaista, pitäähän sille antaa edes mahdollisuus. Innostukseni taso on kuitenkin selkeästi muuttunut. Albumi albumilta Swiftin musiikki on puhutellut minua vähemmän ja vähemmän. Tuo arvion alussa oleva rankinginikin on lähes aikajärjestyksessä – kaikki uudet albumit ovat listan pohjalla. Myönnän, etten varmaan ikinä ollutkaan mitään Taylor Swiftin tärkeintä kohderyhmää. Silti hänen uransa aikaisempien albumien musiikki puhutteli minua, sen kautta pystyi myötäelämään. Enää se ei puhuttele minua, ei musiikillisesti tai sanojenkaan kautta.
Se on varmaan ihan fine. Näiden uusien albumien mukana kasvaa uusi sukupolvi faneja, ja se on hienoa.
We had our fun. It’s time to move on.
Olen pudonnut Taylor Swift -kelkasta, ja siksi tämä albumi saa arvosanaksi
6.
