Tässä blogissa aiemmin arvostellun Markus Perttulankin musiikkia julkaisseen raumalaisen Kaakao Recordsin kautta ilmestyi myös tänään arvioitavana olevan Musta Valo-yhtyeen uusin albumi, Valtakatu. Kyseessä on jo yhtyeen viides pitkäsoitto, ja sen soundia yhtye itse kuvaili sähköpostissaan termillä “post-pop”. Bändin teksteihin perustuen on jopa tehty Ylen TV-sarja Outo Kesä, joten odotankin jotakin melko mystistä.
Levy alkaa kappaleella Magnoliat. Aloituskappaleen rummut voisivat olla hieman innovatiivisemmat ja kenties kiivaamman kuuloiset, mutta muuten Magnoliat on toimivan aloitusbiisi. Bändin soundi on melko tunnelmallinen, ja pidän itse kappaleessa kuultavista syntikkatilutteluista, joita käytetään juuri sopivissa määrin äänimaiseman rakentamiseksi. Kun laulaja huutaa kertosäkeessä ”Haluan nähdä miten puhkeat kukkaan”, sana ”kukkaan” lauletaan todella tyydyttävällä tavalla, ja sanan lopun a-kirjaimia tuetaan loistavalla syntikkatyöllä.
Kakkoskappale on nimeltään Forough Farrokhzad. Myönnän, että tämän kappaleen kohdalla jouduin googlaamaan, kuka tämä mystinen Forugh Farrokhzad oli – hän oli iranilainen runoilija ja elokuvaohjaaja. Farrokhzad kuoli nuorena, vain 32-vuotiaana, auto-onnettomuudessa vuonna 1967. Farrokhzadin elämästä lauletaan tässä kappaleessa niin intohimoisesti, että laulaja onnistuu tavoitteessaan levittää tietoa tästä taitavasta runoilijasta, sillä en ainakaan itse voinut vastustaa halua saada tietää kyseisestä henkilöstä lisää. Farrokhzadin runous sisältää käsinkosketeltavaa feminiinistä energiaa, ja on siksi herättänytkin paljon kohua konservatiivisessa Iranissa. Farrokhzad itse kuoli kaksitoista vuotta ennen kuin Iranissa otettiin käyttöön sharia-laki vuoden 1979 islamilaisen vallankumouksen myötä – hänen runoutensa oli herättänyt kohua jo hänen elinaikanaan, ja islamilaisen vallankumouksen tapahduttua se jopa asetettiin suoranaiseen kieltoon yli vuosikymmeneksi. Itse kappaleessa rakennetaan taitavasti eräänlainen epätoivon ja uhmakkuuden ilmapiiri, jossa yhtäältä surraan valovoimaisen taiteilijan menetystä ja toisaalta luvataan ponnekkaasti jatkaa hänen taiteellisen perintönsä levittämistä ja elossa pitämistä. Valittu rumpukomppi on erinomainen, ja kappaleen kitaratyö on osuvaa ja miellyttävää kuunneltavaa. Laulu nousee ajoittain jopa falsettimaisiin korkeuksiin, ja viestii haluttujen tunnetilojen vakavuuden onnistuneesti.
Kolmoskappale Kuka näkee edustaa instrumentaatiotunnelmaltaan levyn rauhallisempaa tuotantoa, mikä on sinänsä miellyttävän kuuloista, mutta lyriikoiden puolesta tarinankerronta ei kaappaa itseäni samalla tavalla kuin aiemmissa kappaleissa. Myönnän, että etenkin lyriikka kuukautisverellä kirjoitetuista rakkauskirjeistä on jopa minunkin kaltaiselleni keskivertoa arvoliberaalimmalle temmeltäjälle hieman hankalasti sulatettava. Noh, kukin taaplaa tyylillään.
Levyn neljäs kappale Yksin kaikkia vastaan on onneksi mukaansatempaavampi kuin sitä edeltänyt teos. Kappaleen alkupuoliskon jytisevät rummut antavat kappaleelle hektisen tahdin, ja mystiset kitaramelodiat ja pitkät syntikkanuotit rakentavat äänimaisemaa tehokkaasti. Noin kahden minuutin kohdalla instrumentaatio muuttuu uhkaavan sävyiseksi, ja kappale huipentuukin viimeiset kolme minuuttia täyttävään instrumentaaliosuuteen, jota on ilo kuunnella. Mielestäni Musta Valo taitaa erinomaisesti syntikoiden sisällyttämisen perinteisten bändi-instrumenttien joukkoon tavalla, joka nostaa levyn kappaleet uudelle, korkeammalle tasolle. Ainoa seikkaperäinen miinukseni tässä kappaleessa on kappaleen lopun instrumentaalisektion rumpukompin tuntuminen jotenkin epätasaiselta ja hieman horjuvalta, mutta on toki mahdollista, että kuulen omiani. Bändi mainitsi minulle lähettämässään esittelysähköpostissa, että levyllä tärkeimpiä teemoja ovat sukupuoliroolit- ja identiteetit, muistaminen ja unohtaminen, sekä yksinäisyys ja rakkaus, ja tämän kappaleen lyriikoiden tulkitsen ainakin itse liittyvän juuri sukupuoli-identiteetin moninaisuuden henkiseen käsittelyyn. Teen jopa sellaisen loikan, että vaikka laulun lyriikat lauletaan toisessa persoonassa, luulen itse kuitenkin kappaleen päähenkilön puhuvan oikeastaan nuoremman itsensä kanssa eikä toisen ihmisen kanssa. Lyriikoiden keskittyminen kehosta puhumiseen saa itseni ajattelemaan, että kenties kappaleessa käsitellään jonkinlaisen keho- tai sukupuolidysforian tunteiden kanssa elämistä ja yrityksiä käsitellä kyseisiä tunteita.
Levyn puoliväliä merkitsee kappale Laivat tulevat. Tämän biisin syntikkatyö on helvetin mukavaa kuunneltavaa, kunnon 1980-luvun slow burn-toimintaleffakamaa. Rumputyö on myös loistavaa erityisesti haamunuottien osaavan käytön puolesta, ja laulajan ääni kuuluu teoksessa aavemaisena, nousten välillä jopa kesken sanojenkin narratiivisena tehokeinona hätääntyneisiin korkeuksiin ja takaisin alas. Lyyrisesti pidän kappaletta valaiden protestilauluna vedenalaista melua kohtaan ja uskallankin veikata, ettei aiheesta ole ennen tehty tässä maassa, ellei jopa koko maailmassa laulua, vaikka kyseessä on todella sydänjuuria raastava, ajankohtainen ja kipeästi lisähuomiota tarvitseva ilmiö.
”Muistan
Kun laivanne tulivat
Niiden moottorien jylinä
Peitti meidän äänemme”
Levyn kuudes kappale Siskoni alkaa elokuvallisella, delaytä ja reverbiä hyödyntävästä kitarasta, pitkistä syntikkanuoteista sekä hienovaraisesta pianosta koostuvalla hitaasti mutta vakaasti etenevällä äänimaisemalla, joka ryöpsähtää noin kolmen minuutin kohdalla aggressiivisemmaksi, suoraviivaisemmin elektroniseksi musiikiksi. Laulajan ääni kuuluu hieman spoken word -tyylisestikin musiikin seassa koko kappaleen ajan, ja keskeisenä aihiona on jälleen siskous, kuten Yksin kaikkia vastaan-kappaleessakin. Tulkitsen tämän kappaleen rakentavan Yksin kaikkia vastaan-kappaleen tematiikkaa pidemmälle, ja mielestäni tässä kappaleessa tulee selvemmäksi, että mainittu sisko ja laulun päähenkilö saattavat olla osia samasta henkilöstä. Voi olla, että luen kappaletta liian kapeasta perspektiivistä, mutta itse pidän tätä jonkinlaisena sukupuolen kokemuksen monimuotoisuuden kokemuksen ympärille rakennettuna kappaleena. Maininta siskosta, jonka läsnäolon kappaleen päähenkilö on tuntenut sisällään, ja jonka nimenkin hän on tiennyt, tuo itselleni mieleen omasta mielestään väärään kehoon syntyneen ihmisen, joka kokee, että kehon kuoren sisällä on toinen ihminen, jonka olemassaoloa kehossa elävä henkilö ei pysty jättämään huomiotta. Tässä päästään monimutkaisiin mind-body-pohdintoihin, jotka ovat käsittääkseni osa esimerkiksi transihmisiin liittyvää diskurssia, mutta en kyllä itse voi valitettavasti väittää tietäväni aiheesta riittävästi jatkaakseni minkäänlaista filosofointia kovinkaan pitkälle.
Kappale päättyy dynaamiseen ja terävään syntikka-aaltoiluun, joka toimii siirtymänä suoraan seuraavaan, Klementiini-nimiseen kappaleeseen. Arvostan helvetisti tällaista huomion kiinnittämistä kappaleiden välisiin siirtymiin, ja se on musiikillinen tyylikeino, joka sietäisi saada enemmänkin käyttöä muuallakin kuin progressiivisessa rockissa – tämä kappale ajaa vahvasti biisisiirtymien asiaa.
Klementiini-kappaleessa syntikkatyö on mukavaa kuultavaa, ja kuulostaa sen verran rouhealta ja täyteläiseltä, etten ihmettelisi, jos tekoprosessissa olisi käytetty jopa analogista laitteistoa. Bonuspisteitä myös kappaleen lauluraidalla kuuluvasta intohimoisesta tulkinnasta. Kappaleen lyriikat käsittelevät liikuttavasti sydänvikaisen ihmisen lapsuutta ja lapsuuden viattomuuden tuomaa puhtaan empatian voimistamaa solidaarisuutta.
”Jos ne ei anna meidän tavata
Se ei haittaa
Opetellaan morse-koodia
Ja viestitään vilkuttamalla valoja
Meidän ikkunassa”
Loistavaa lyriikkaa. Tältä levyltä löytyy hyvin omaperäisistä perspektiiveistä tehtyjä kappaleita, mikä on tunnelmaan sopivaan instrumentaatioon yhdistettynä omiaan vahvistamaan levyn kuunneltavuutta ja massasta erottuvuutta.
Kahdeksannesta, Solmut-nimisestä biisistä minulla ei ole paljoa sanottavaa. Kappaleen kitaratyö on erittäin kaunista. Lauluraidan kanssa on myös kikkailtu kutkuttavasti efekteillä. Lyriikka on jokseenkin abstraktia, mutta kyllä minä tämän jonkinlaiseksi rakkauslauluksi silti uskallan luokitella. Toimiva teos, jossa kitaran ohella erottuvat erityisesti edukseen myös basso ja syntikkatyö.
Levyn toiseksi viimeinen kappale on nimeltään Anna vanhojen unelmien kuolla. Näin synkkää nimeä kantavalta kappaleelta odottaisi hyvinkin masentavaa viestiä, mutta kappale sisältää oikeastaan positiivisen näkemyksen itsensä hyväksymisestä. Kappaleessa lauletaan levyn selkeimmin sukupuoli-identiteetin moninaisuudesta, kuten esimerkiksi lyriikoissa
”Olet tuntenut olevasi nainen
Olet tuntenut olevasi mies
Olet tuntenut olevasi jotain
Mitä et ymmärrä itsekään”
Kuulijaa kehotetaankin hyväksymään tuollaiset pohdinnat luonnollisena osana ihmisyyden moniulotteisuutta, jotta kuulija voi viimein saavuttaa rauhan. Luulen, että tästä kappaleesta voi olla paljonkin lohtua oman sukupuoli-identiteettinsä kanssa taisteleville. Kun kappaleessa lauletaan siitä, että pitäisi antaa vanhojen unelmien kuolla, tulkitsen sen viittauksena joidenkin vähemmistöryhmien jäsenten nuoruudessaan kokemaan epätoivoiseen haluun olla ”normaali”, eli sulautua massaan, assimiloitua. Halu sulautua voi olla niin vahva, että sitä voi kutsua jopa unelmaksi, ja tässä kappaleessa kuulijaa kehotetaankin antamaan juuri sen kyseisen unelman valtaväestömassaan sulautumisesta kuolla, jotta kuulija voisi elää ansaitsemaansa vapaata elämää omanlaisenaan ainutlaatuisena yksilönä – ainakin näin itse tulkitsen lyriikat ihmisenä, joka ei juuri minkäänlaisiin vähemmistöryhmiin kuulu.
Albumin päätöskappale Valtakadulla istuin penkille ja itkin on levyn surullisin ja pitkin, ja pidänkin tätä erinomaisena valintana albumin päättäjäksi juuri siksi. Kappaleen painava tunnelataus jättää lyriikat kaikumaan mieleen senkin jälkeen, kun musiikki on jo vaimennut.
”Itkin kaikkia sotia
Itkin nousevia meriä
Itkin kaikkia lauluja, joihin kukaan
Ei muista enää sanoja”
Varsinkin kaksi sitaattini viimeistä riviä ovat ilmaisuvoimaltaan erinomaisia, ja rakentavat erittäin masentavan, voimakkaan ja tehokkaan mielikuvan. Ihminenhän kuolee kahdesti – ensimmäisen kerran fyysisesti, toisen kerran silloin, kun kukaan ei häntä enää muista. Biiseille on annettu vain yksi elämä – tai sitten niiltä on säästetty fyysisen kuoleman kipu, ja ne joutuvatkin jakamaan ihmisen kanssa vain sen jälkimmäisen kuoleman, unholaan vaipumisen.
Tämä kappale on albumin paras. Instrumentaatiosta en keksi pahaa sanottavaa, laulu on taidokasta, ja sanat, vaikkakin ajoittain vahvaa toistoa sisältävätkin, ovat erinomaiset.
Bändi itseasiassa antoi minulle sähköpostissaan hieman kontekstia Valtakadusta, jonka mukaan albumi ja sen viimeinen kappale on nimetty: “Levyn nimi tulee eräästä suomalaisesta kadusta, jonka päässä sijaitsevan tasoristeyksen puomit laskeutuvat joka kerta, kun sen yrittää ylittää. Joka ikinen kerta. Se on usein tuntunut metaforalta omalle elämälle. Siitä huolimatta, kaiken melankoliankin alla albumin viesti on niin optimistinen kuin raumalaislähtöisiltä ihmisiltä voi odottaa: tulevaisuudessa asiat ovat paremmin. Ne puomit nousevat vielä ja matka jatkuu.”
Arvelen, että Valtakatu-albumi ei välttämättä ole kaikkien, tai edes enemmistön mieleen, mutta niille joille se kolahtaa, se todellakin kolahtaa. Fiksusti tuotettua, sävellettyä, ja luovista perspektiiveistä sanoitettua musiikkia, kyllä tälle levylle kannattaa ainakin mahdollisuus antaa.
Yhtye loikkaa myös albumin myötä levyjulkkarirundille, ja tässä onkin tulevaa keikkakalenteria:
14.4. Dynamo, Turku (+ Vuoret)
29.4. Brummi, Rauma (+ Sara)
19.5. Semifinal, Helsinki (+ Pelko)
27.5. Maanalainen, Tampere
21.7. Ilmiö, Turku
Ei muuta, jatkakaa!
