Desert rock on Kalifornian Palm Desertiltä peräisin oleva rock-musiikin genre, jossa on psykedeelisiä, vapaan jammailun vaikutteita, sekä rankempia punk, blues ja heavy metal-vaikutteita. Desert rockia kutsutaan joskus myös virheellisesti stoner-rockiksi, mutta nämä eivät ole sama asia.

Tässä artikkelissa listaan 10 tärkeää desert rock-albumia, joilla genreen pääsee sisään. Albumit ovat kronologisessa järjestyksessä, eivät parhausjärjestyksessä.

Huomautus: Yawning Manin aikainen tuotanto ja Across The River

Yawning Man, jonka perustivat vuonna 1986 Gary Arce, Alfredo Hernández, Mario Lalli ja Larry Lalli, on historian ensimmäinen desert rock-bändi. Sen musiikki on ollut hyvin vaikutusvaltaista myöhemmin tulleille saman alueen bändeille, mutta heidän ensimmäinen virallinen julkaisunsa tuli ulos vasta vuonna 2005. Heidän musiikkinsa on kuitenkin ollut sitä ennen olemassa live-esityksinä niin kutsutuissa generaattoribileissä. Siksi se saakin kunniamaininnan pioneeriasemansa takia jo artikkelin alussa.

Yawning Mania kuitenkin edelsi ja siihen vahvasti vaikutti bändi nimeltä Across The River, joka oli esimerkiksi Mario Lallin ensimmäinen bändi. Joukko teinejä aavikolta, Across The River ei julkaissut muuta kuin demoja, mutta keikkaili kuitenkin paljon, ja toimi inspiraationa monille myöhemmille alueen bändeille. Sitä voisikin kutsua proto-desert rockiksi.

Kyuss – Wretch (1991)

Ensimmäisiä julkaistuja desert rock-albumeita, Wretch antoi enimmäkseen live-bändinä toimineelle John Garcian, Josh Hommen, Nick Oliverin ja Brant Bjorkin muodostamalle Kyussille mahdollisuuden tallentaa kappaleitaan myöhemminkin kuultaviksi. Tätä albumia oli itseasiassa edeltänyt EP nimeltä Sons Of Kyuss, mutta Wretch sisältää lähes kaikki kyseisen EP:n kappaleet, ja on paremmin äänitetty ja tuotettu.

Kyuss – Blues For The Red Sun (1992)

Blues For The Red Sun on yksi kaikista tärkeimpiä desert rock-julkaisuja, sillä se työnsi Kyussin suuremman yleisön suosioon, ja teki maailman tietoiseksi genrestä. Albumi on esimerkki kaikesta siitä, mikä tekee desert rockista niin ainutlaatuista ja mahtavaa. Albumilla yhdistyy vaivattomasti genrelle tyypillinen psykedeelinen jammailu ja rankempaakin rankemmat riffit, jotka marssivat eteenpäin tasaisessa tahdissa. Albumilla ei ole yhtäkään huonoa kappaletta.

Kyuss – Welcome To Sky Valley (1994)

Kyllä, listamme jatkuu taas Kyussilla. Voin myös spoilata, että vielä seuraavakin albumi tulee olemaan Kyussin. Welcome To Sky Valley jatkaa Kyussille tuttua tyyliä, mutta menee vielä vähän jammailevampaan suuntaan, ja vähentää rankkuuttaa hieman. Albumilla alkaa kuulumaan muutamia rauhallisempia ja instrumentaalisiakin kappaleita, ja kappaleihin tulee hieman enemmän nyansseja ja dynaamisuutta, ei siis pelkkää riffimättöä.

Kyuss – …And The Circus Leaves Town (1995)

Albumin nimi oli todennäköisesti jo merkki lopun alusta, sillä bändi hajosi seuraavana vuonna. Kyuss kuitenkin ns. went out in a blaze of glory, koska tämäkin albumi on silti erittäin hyvin tehtyä desert rockia. Meininki alkaa menemään vielä vähän kokeellisemmaksi, ja tuo välillä mieleen jopa seuraavaksi mainittavan Fatso Jetsonin tuotannon. Albumin loppupäässä oleva kappale nimeltä Catamaran on muuten itse asiassa coveri Yawning Manin aavikolla aikaisemmin soittamasta kappaleesta.

Fatso Jetson – Stinky Little Gods (1995)

Fatso Jetson on Mario Lallin, Larry Lallin ja Tony Tornayn perustama bändi, joka tuo esille desert rockin punk- ja surf-vaikutteita. Bändin musiikki on omituinen, mutta sitäkin kiinnostavampi sekasikiö monen eri genren vaikutteita, jotka kuitenkin lopulta yhdistyvät joksikin kauniiksi. Selvästi kokeellisimpia ryhmiä aavikolta, Fatso Jetsonin musiikki ei todellakaan tylsistytä.

Brant Bjork – Jalamanta (1999)

Brant Bjork lähti soolouralle Kyussin hajottua, ja tulokset ovat olleet loistavia. Jalamanta on erittäin jamipohjaista, suurelta osin hyvin rumpukeskeistä ja hienovaraista desert rockia. Monet albumin toistuvaan rytmiin ja taustalla kumisevaan bassoon perustuvat kappaleet vievät kuuntelijan lähes transsimaiseen tilaan. Samalla albumille mahtuu kuitenkin myös erittäin toimivia punk-vaikutteisia kappaleita, jotka puuskuttavat menemään tarttuvilla riffeillään.

Queens Of The Stone Age – Songs For The Deaf (2002)

Josh Hommen hengentuote Queens Of The Stone Age on helposti kaikista tunnetuin Palm Desertiltä peräisin oleva bändi, ja ihan ymmärrettävästä syystä. Songs For The Deaf laukaisi aggressiivisella, nerokkaan tarttuviin riffeihin perustuvalla soundillaan bändin maailmanlaajuiseen suosioon. Yleensä ihmiset tietävätkin Queens Of The Stone Agen, vaikka eivät olisikaan ikinä kuulleet desert rockista mitään. Jos arvioisin tämän albumin tänään, se saisi helposti kympin. Albumin soundi on rankka ja täyteläinen, alkukantaisen rytmikäs ja tarttuva, ja täydellinen tunnelmanluoja kaikelle vähänkään railakkaammalle tekemiselle. Sitä kuunnellessaan voi helposti kuvitella itsensä kiitämään vanhalla amerikanraudalla aavikkoa leikkaavalle maantielle. Aurinko paistaa, avointa tietä on vielä jäljellä niin paljon kuin sielu sietää, ja rahatkaan eivät ole loppumassa lähiaikoina. Määränpäässänne kokkaatte isolle porukalle ruokaa, joka on terveellisyydeeltään alatasoista, mutta maultaan sitäkin syntisempää. Keskustelut jatkuvat pitkälle yöhön, ja ketään ei vituta. Sitä tämä albumi on.

Allekirjoittaneellakin on kultaisia muistoja tämän albumin kuuntelemisesta. Vasten tahtoani pitämänäni välivuonna, uusitun yliopiston valintakokeeni jo läpi päässeenä ja loppukesästä nauttiessani tämä albumi toimi erinomaisena soundtrackina kesäyössä pienessä nousuhumalassa säätämiselle.

Parhaita muistojani on tämän albumin fiilistely nappikuulokkeet päässä pimeällä koripallokentällä. Heittelin yksin palloa koriin lempeässä kesäyössä juuri sopivalla tasolla olevassa humalassa. En tiennyt, missä kaverini edes olivat, eikä se edes oikeastaan haitannut. Melko omituinen skenaario, mutta silti yksi lempimuistojani. Olin onnistunut tavoitteissani korottaa lukiotodistukseni historian arvosanaa, ja olin myös päässyt sisään yliopistoon yhdellä pisteellä sen ansiosta, eikä minulla ollut enää mitään muuta tekemistä kuin omilleni yliopistokaupunkiin muuttamisen odotus. Mitään velvollisuuksia ei ollut, sillä asuin vielä noin kuukauden vanhemmillani. Porukat olivat mökillä, ja olin jäänyt yksin kaupunkiin nauttimaan kesäloman autuudesta. Talo oli kokonaan minun, ja kaupunki tuntui muutenkin tyhjältä. Täysi velvollisuuksien puute tuntui vapauttavalta. Olin jo tehnyt kaiken, mitä oli pitänytkin, ja jäljellä oli vain odotusta.

Tämä albumi on täydellistä musiikkia kesäöihin, joina ei ole velvollisuuksia.

Yawning Man – Rock Formations (2005)

Yawning Manin ensimmäinen virallinen julkaisu on erinomainen esimerkki bändin psykedeelisestä ja rauhallisesta soundista. Albumi on todella tunnelmallinen, ja toimii hyvänä esimerkkinä desert rockin rennommista puolista. Jos Songs For The Deaf on oppikirjaesimerkki rellestämismusiikista, niin Rock Formations on seuraavan aamun krapulaan sopivaa rauhoittumismusiikkia. Tämän albumin soidessa taustalla kelpaa röhnöttää mökin riippumatossa ja parannella viime yön haavoja, olivat ne sitten henkisiä tai fyysisiä.

Yawning Man – The Revolt Against Tired Noises (2018)

The Revolt Against Tired Noises on syvällisempi versio Rock Formationsista. Kitarapedaaleja on kaivettu esille lisää, ja vaikka tempo pysyy vieläkin hitaammalla puolella, niin albumin riffit ovat pohtivampia ja ajoittain jopa haikeita. Musiikin affektiivisuuteen perustuva kirjoitustyylini ja tapani kuvailla musiikkia ei tietysti ole millään tavalla universaali, kuten mikään musiikkiin liittyvä useinkaan on, mutta näitä tunteita albumi ainakin itsessäni aiheuttaa. Tämä albumi toimisi hyvänä taustana päämäärättömyydelle. Kun et oikein tiedä, mitä tehdä, laita tämä soimaan. Albumi antaa tilaa miettiä, mutta samalla kuitenkin myös provosoi ajattelemaan. Harvat lähes täysin instrumentaalikappaleista koostuvat albumit pystyvät saamaan mielikuvituksen laukkaamaan yhtä tehokkaasti kuin tämä.

John Garcia – John Garcia and the Band of Gold (2019)

John Garcia on toinen ex-Kyussilainen, joka päätti kokeilla soolouraa. Useissa eri bändeissä Kyussin jälkeen mukana ollut Garcia julkaisi yhden uransa parhaimmista albumeista vuonna 2019. John Garcia and the Band of Gold on erittäin mukaansatempaavaa desert rockia. Psykedeelisyys on vähän kauempana, mutta sen korvaavat erittäin jykevät riffit ja todella tarttuva rumputyö. Albumilla kuitenkin loistaa erityisesti John Garcian laulu. Lähes viisikymppinen Garcia toimittaa albumilla sen tason rokkikukkosuorituksen, että laulajan iän arvelisi olevan noin puolet nuorempi. Garcian kyky tuoda lyriikoihinsa valtava määrä tunnetta lauluvoimakkuutensa nopeilla muutoksilla tekee albumista erityisen. Albumin kitarasoundi tuo myös välillä mieleen jopa Jimi Hendrixin, erityisesti kappaleella Kentucky II.

Ihmiset, jotka sanovat rockin olevan kuollutta nykypäivänä eivät selvästikään ole etsineet sitä Billboardia syvemmältä.