Postasin toukokuun 22. päivänä vuonna 2020 postauksen nimeltä “Takaa koronan kurkistan”. Kyseisessä postauksessa päivittelin koronatilannetta, joka oli silloin vasta aluillaan – kuinka naiivi olinkaan. Tämän kuun blogipostauksessa voin nyt sanoa kurkistavani “koronan sisältä”, en sen takaa. Onnistuin välttelemään tartuntaa, tai pikemminkin olemaan tarpeeksi onnekas välttymään tartunnalta suurin piirtein kaksi vuotta, mutta nyt tauti saavutti minutkin.
Muistaakseni pandemia äityi Suomessa juurikin maaliskuun paikkeilla 2020, ja olen nyt saanut koronan vuoden 2022 maaliskuussa. Olen ollut sairaana tasan viikon, 7 päivää, ja oireeni eivät onneksi ole olleet missään vaiheessa vakavat, josta olen kiitoksenvelassa jo saamilleni kahdelle rokotteelle. Vaikka ajoittainen yskiminen onkin ikävää, niin kaikista ärsyttävin oire kaltaiselleni hedonistille on ollut lähes totaalinen makuaistin ja hajuaistin menetys. Ennen niin tutun ja rakkaan juoman tai ruoan suuhun laittaminen ja kyvyttömyys maistaa siitä mitään on hyvin omituinen tunne. Maistan ja haistan ehkä noin viiden prosentin tasolla, jos normaali taso on 100 prosenttia. Huomaan kyllä, onko suuhun laittamani ruoka suolaista vai makeaa, ja joistakin todella vahvoista mauista maistan toki jotakin. Esimerkiksi maustekurkut ja raaka valkosipuli ovat niin voimakkaita makuja, että ne tunnistan vieläkin, mutta mikään miedompi ei pahemmin olemassaolostaan suussani ilmoita. Sama pätee hajuihin, kykenen haistamaan juuri ja juuri esimerkiksi sipulin paistinpannulla, mutta sitä hienompiin suorituksiin rakas klyyvarini ei juuri kykene. Silti, kyllä minä mieluummin nämä (toivottavasti) väliaikaiset aistihaitat otan, kuin vaikkapa vahvan lihassäryn tai sinnikkään yskän.
Kuuloaistini on onneksi edelleen aivan yhtä hyvässä kunnossa kuin ennenkin, ja sen maininnasta siirrynkin tämän kuun blogipostauksen todellisen aiheen käsittelyyn, eli itse “jumitusbiiseiksi” nimeämääni musiikkiin.
Termi jumitusbiisi ei ole oman määritelmäni mukaan negatiivinen, vaikka sen sellaiseksi voisi helposti tulkitakin. Se ei ole myöskään genre- tai aikakausisidonnainen käsite.
Jumitusbiisi tarkoittaa jotakin musiikkikappaletta, joka musiikillisten ominaisuuksiensa takia saa kuuntelijan haluamaan kuunnella sitä putkeen monta kertaa. Kappaleessa on jotakin niin hyvää, niin hypnoottista, että sitä haluaa kuunnella loopilla, ja siitä muodostuu lähes lääkkeenomainen apu elämässä etenemiseen.
Haluan kuitenkin tehdä myös pesäeron jumitusbiisin käsitteen ja tosi hyvän biisin käsitteen välille. Jumitusbiisi voi olla myös “tosi hyvä biisi”, ja “tosi hyvä biisi” voi toki olla myös jumitusbiisi, mutta aina näin ei ole. Tiedän, että tämä tekstikappale kuulostaa kännissä kirjoitetulta, joten valaisen asiaa konkreettisten esimerkkien avulla:
Ottakaamme silmä-, tai pikemminkin korvatikuksemme, Kendrick Lamarin legendaarinen kappale Sing About Me, I’m Dying Of Thirst hänen vuoden 2012 levyltään good kid, m.A.A.d city. Kyseinen biisi on varmasti useimmille modernia jenkkiräppiä vähänkään seuranneille tuttu. Se on kahdentoista minuutin runollinen ja äärimmäisen tunteellinen vuodatus elämän realiteeteista sosioekonomisesti hankalissa tilanteissa olevilla asuinalueilla Yhdysvalloissa. Se on, yksinkertaisesti, tosi hyvä biisi, mestariteos.
En kuitenkaan itse kutsuisi sitä jumitusbiisiksi. Se on kokemuksena uskomaton, mutta sen kuultuani minun ei tee mieli kuunnella sitä heti uudestaan ja uudestaan – tiedostan myös, että tämä on täysin subjektiivinen kokemus, ja joku muu saattaa haluta kuunnella kappaletta monta kertaa putkeen.
Annan jumitusbiisin esimerkiksi viimeisimmän jumitusbiisini, Ben Böhmerin kappaleen In Memoriam vuodelta 2019. Kyseessä on lumoava ja rauhallinen kuuden ja puolen minuutin kappale elektronista musiikkia, tarkemmasta genrestä en osaa lähteä väittelemään. Olen kuunnellut sitä viimeisen muutaman päivän aikana viisitoista kertaa, mikä on itseasiassa vähemmän kuin luulin, mutta kuitenkin suhteellisen monta kertaa. Kuuntelen sitä vain aamulla, juuri herättyäni. Sen rauhallinen tyyli toimii juuri sopivana taustamusiikkina, jonka tahdissa aivoni voivat aamulla jumittaa.
Laitan biisin loopille kuulokkeisiini, ja aivoni saavat luvan toimia täysin autopilotilla niin pitkään kuin haluavat. Olen juuri herännyt. Selailen kännykälläni somea sisäistäen ehkä noin puolet näkemästäni informaatiosta. Ajattelematta mitään muuta kuin korvissani soivaa musiikkia kehoni nousee makuuasennosta sängyn reunalle istumaan. Venyttelen ja haukottelen. Laahustan keittiöön ja kaadan itselleni lasillisen appelsiinimehua, joka katoaa kitusiini noin kymmenessä sekunnissa. Käyn suihkussa, jonka ajaksi joudun toki ottamaan kuulokkeet korvistani pois. Pukeuduttuani ja kammattuani hiukseni saatan päivästä riippuen laittaa kuulokkeet korvilleni vielä uudestaan, ja jatkaa saman biisin kuuntelua. Useimmiten olen kuitenkin aamutoimieni jälkeen valmis siirtymään itse päivän agendaan, oli luvassa sitten tietokoneella istumista ja koulutehtävien tekemistä, tai konkreettisesti kampukselle luennolle lähtemistä. Kun olen saavuttanut tämän pisteen, olen kuunnellut biisiä loopilla sen pituudesta riippuen noin neljästä kahdeksaan kertaan, ja aivoni jaksavatkin yhtäkkiä keskittyä johonkin muuhun kuin vain korvissani kuuluvaan lumoavaan elektroniseen musiikkiin.
Jumitusbiisit liittyvät itselläni eniten juuri heräämiseen, mutta käytän niitä muissakin tilanteissa. Ben Böhmerin kappaletta edeltänyt jumitusbiisini oli tämä Charlie Martin-nimisen artistin kappale nimeltä Swirl, vuodelta 2021. Kyseessä on melko rauhalliseen tahtiin etenevä, hieman melankolinen indie-rock biisi, jossa itse havaitsen vähän shoegaze-tunnelmaakin. Olen kuunnellut kyseistä kappaletta viimeisen 30:n päivän aikana 70 kertaa, ja vain viimeisen 7:n päivän aikana 32 kertaa. Olen kuunnellut sitä maatessani illalla sängyssä tähtitaivasta katsellen, pohtien milloin mitäkin. Olen kuunnellut sitä taustamusiikkina yrittäessäni vakuuttaa Twitterissä huolestuttavan twiitin nähtyäni satunnaisesti kohtaamalleni toisella puolella maailmaa asuvalle täysin tuntemattomalle ihmiselle, että elämään on muitakin ratkaisuja kuin itsemurha – Internetin ihmemaa heittää välillä Pohjois-Euroopan perukoilla asuvan miehenalun mitä omituisimpiin tilanteisiin. Kaikissa näissä tilanteissa Swirl-kappaleen hypnoottinen kitarakeinunta on tarjonnut aivoilleni jonkinlaisen ankkuroitumispaikan.
En olisi ehkä muuten maininnut Swirl-kappaletta edeltänyttä jumitusbiisiäni, mutta eilisten tapahtumien johdosta tuon myös sen esille. Kyseessä on Estrada-nimisen kalifornialaisartistin shoegaze-, tai “foogaze”-, kuten hän sitä itse kutsuu, cover Foo Fightersin Everlong-klassikosta. Kappaleen rauhoittava äänivalli ja rummuttomuus saavat kuuntelijan tuntumaan siltä, kuin hän kelluisi turvallisesti ääniaaltojen päällä.
Jumitusbiisit ovat siis musiikkikappaleita, jotka ovat omassa tapauksessani tunnelmaltaan ja soundiltaan rauhallisia, jotka voi laittaa loopille kuulokkeisiin, ja joiden tahtiin voi rauhassa pohtia maailman menoa, tehdä aamutoimia, tai vaikkapa käydä kävelyllä aurinkoisessa ja alati lämpenevässä kevätsäässä. Niiden musiikilliset ominaisuudet ovat tarpeeksi toistuvia soveltuakseen hyvin loopilla kuuntelemiseen, mutta kuitenkin tarpeeksi kiinnostavia ja koukuttavia, jotta niihin ei kyllästy, vaikka kuuntelisi kappaleen yhdellä istumalla kymmenenkin kertaa putkeen. Maailmassa on helvetisti kappaleita, jotka ovat mestariteoksia. Jokainen niistä ei kuitenkaan toimi monta kertaa putkeen kuunneltuna. Homma toimii myös toisin päin: Jumitusbiisin ei tarvitse olla minkäänlainen vallankumouksellinen mestariteos, siinä on vain joitakin ominaisuuksia, joiden ansiosta sitä tekee mieli kuunnella monta kertaa putkeen.
Joillekin ihmisille jumitusbiisinä voi toimia hyvin aggressiivinen ja dynaaminenkin musiikki, kuten metalli. Toisille toimii omia esimerkkejänikin rauhallisempi puhdas ambient. Kunhan biisi on tarpeeksi hyvä ja hypnoottinen, että sen haluaa ja voi laittaa loopille taustalle soimaan, sen voi kategorisoida jumitusbiisiksi.
Kenties niin sanotun jumitusbiisin ja yksinkertaisesti jonkun henkilön “tämän hetken suosikkibiisin” välille on hankalaa vetää selkeää rajaa, ja kenties tämä koko blogipostaus on vain juuri sellaista sekavaa ja hankalasti tulkittavaa höpinää, jota vain hieman liian ison egon omaava musiikkitieteen opiskelija jaksaa suoltaa, myönnän noiden olevan varteenotettavia mahdollisuuksia.
Tämän blogipostauksen pointti oli lähinnä kertoa joistakin tavoista, joilla itse käytän musiikkia. Hyvän biisin laittaminen loopille ei todellakaan ole mikään uusi keksintö, halusin itse vain pohtia hyvän biisin ja “jumitusbiisin” eroa, ja uskallan sanoa tehneeni asiassa ainakin pientä edistystä.
Toivotan kaikille tsemppiä elämään tänä jo hyvässä vauhdissa etenevänä keväänä. Itse toivon saavani ensi viikolla makuaistini takaisin, jotta voisin nautiskella muutaman maukkaan oluen kevätauringon lempeässä lämmössä.
Ollaan näinä vittumaisina aikoina hyviä toisillemme.
Rest in peace, Taylor Hawkins.