Tämän kuun blogitekstini on nyt neljäs teksti putkeen, jossa en arvioi musiikkia, vaan puhun musiikista ylipäätään, ja etenkin itsestäni, koska olenhan minä nyt niin saatanan mielenkiintoinen ihminen. Tässä tekstissä raotan ajatteluani musiikkikritiikistä nykypäivänä, tai ainakin omasta suhtautumisestani siihen. Tämän blogin tulevat tekstit eivät todennäköisesti tule enää koostumaan pääasiassa musiikkiarvioista, vaan laajempia musiikillisia ja kenties yhteiskunnallisiakin ilmiöitä käsittelevistä kirjoituksista. En ole siis lähdössä mihinkään, teen ainoastaan pienen linjamuutoksen. Tässä tekstissä kerron, miksi blogini kehittyy uuteen suuntaan. Aloitin tämän blogin kirjoittamisen vuoden 2020 tammikuussa kahdesta syystä:

  1. Olin silloin aloittanut joitakin kuukausia aiemmin, 2019 syksyllä, musiikkitieteen opiskelun Turun yliopistossa. Opiskeluesseet tarjosivat tilaisuuden kirjoittaa musiikista harvinaisen syvällisesti, mutta myös ajoittain varsinkin tyylillisesti rajoittavemmissa puitteissa verrattuna henkilökohtaisen blogitekstin kirjoitustyyliin. Halusin paikan, jonne sai lykätä musiikkiaiheisia tekstejä, joissa viuhui välillä esimerkiksi kirosanoja. Halusin myös kokeilla musiikkiarvioiden kirjoittamista itse – vielä tämän blogin alkuaikoihin, ja varsinkin muutamia vuosia sitä ennen, kulutin intohimoisesti Anthony Fantanon, eli theneedledrop-Youtube-kanavan takana olevan musiikkikriitikon videoita. Kulutin muutenkin musiikkikritiikkiä ylipäätään, tai siihen verrattavissa olevaa mediaa, paljon enemmän kuin nykyään. Kaikesta tuosta sisällöstä inspiroituneena halusin itse kokeilla arvioida musiikkia.
  2. Halusin luoda kirjoitusportfoliosivun. Valehtelisin, jos väittäisin, etteivät tämän blogin perustamiseen vaikuttaneet myös pääni sisällä viuhuvat kaupalliset voimat. Musiikkiblogi oli, ja on vieläkin, hyvä tapa yhdistää itseilmaisu uralla etenemiseen – jos haen jonkinlaisia kirjoittajan duuneja, on hyvä olla jotakin näytettävääkin, eli tässä tapauksessa edellisiä kirjoituksia. On minulla toki jo aiemmin tehtyjä, printissäkin julkaistuja tekstejä näytettävänä, joita ei tosin löydy tältä nettisivulta. Pitääkin ehkä kirjoitella jonkinlainen tarkempi portfoliosektio, johon listaan tähänastiset pienet journalistiset ansioni.

Kun kirjoitan tätä tekstiä, blogini on ollut toiminnassa jo kaksi ja puoli vuotta. Noin vuoden päästä valmistun jo yliopistostakin. Näiden kahden ja puolen vuoden aikana olen oppinut, miltä levyarvioiden kirjoittaminen tuntuu. Olen myös yrittänyt tarkentaa urasuunnitelmiani, ja tullut siihen tulokseen, että jos joskus haluan jonkinlaista musiikkikriitikon paikkaa tavoitella, minulla on jo tarpeeksi esimerkkitekstejä. Äskeistä huomiota merkittävämmin olen tullut myös siihen tulokseen, että musiikkikriitikko ei taida itseään ainakaan Suomen kokoisilla markkinoilla yksin kritiikkejä kirjoittamalla elättää, ja urasuunnitelmani ovatkin suuntautuneet toiseen suuntaan. Tähän muutokseen vaikutti myös se, että hoksasin, että en oikeastaan tykkää musiikkiarvioiden kirjoittamisesta, paitsi hyvin harvinaisissa olosuhteissa.

En myöskään vihaa arvioiden kirjoittamista, mutta sisältäni ei enää löydy minkäänlaista ohjaavaa paloa, joka puskisi minut kuuntelemaan jonkin levyn, joka ei oikeasti edes kiinnosta minua, moneen kertaan huolellisesti, jotta osaisin verbalisoida, miksi en pidä kyseisestä levystä. Sama ilmiö pätee myös sellaiseen musiikkiin, josta pidän, ja joka on kiinnostavaa: Sen syvällinen analysointi ja arviointi vie minut ulos itse kuuntelukokemuksesta. Tämä on asia, johon törmää myös yliopistossa, ja josta opettajat ja kokeneemmat kanssaopiskelijatkin varoittavat, osittain leikkimielisesti, osittain tosissaan: Aivan lempimusiikkiaan ei välttämättä kannata valita syvällisen analyysin kohteeksi, ellei ole valmis analyysin loppuvaiheessa vihaamaan kyseistä musiikkia hyvän tovin.

Hieno musiikki kestää analyysia, ei se siitä rikki mene, kuten ei mene analyytikkokaan. Minkään muun kuin hyvän musiikin analyysi on kuitenkin omasta mielestäni helvetin tylsää, ja pelkkiä ylistäviä arvioita ulos tuuttaava blogi on saatanan tylsää luettavaa. Siksi siirryn pois arvioiden tekemisestä. En sano, ettenkö kirjoittaisi tänne tulevaisuudessa yhtäkään arvioita, aina löytyy jotakin uutta tai vanhaa, joka aidosti inspiroi kriitikonjäärän kirjoittamaan auki ne syyt, miksi musiikki lumoaa kuuntelijansa niin vahvasti. Ei tämän blogin arvioiden kirjoittaminen ole aina mitään pakkopullaa ollut. Blogini ensimmäinen täyden kympin arvosanan saanut levy, Bruiser Wolfin vuoden 2021 mestariteos Dope Game Stupid, suorastaan vaati arviota. Levy oli niin mahtava ja uniikki, ja artisti vielä suhteellisen tuntematon, että levyn hienoudesta kirjoittamatta jättäminen olisi ollut suoranainen oikeusmurha. Levy tempaisi minut mukaansa niin vahvasti, että halusin kertoa muillekin, miksi kyseinen teos kannattaa kuunnella.

Äskeisistä viimeisistä lauseista pääsemmekin dilemman ytimeen: Mikä on musiikkikriitikon rooli nykypäivänä, jolloin kaikki maailman musiikki on välittömästi saatavilla muutamalla klikkauksella? Mihin vittuun te minua enää tarvitsette? Kun uusi albumi julkaistaan, sen kun klikkaatte sen Spotifysta auki, ja teette omat johtopäätöksenne.

Kun levy piti aikoinaan käydä fyysisesti hakemassa kaupasta, ja yksi albumi maksoi saman verran kuin Spotifyn kuukausimaksu, kriitikoiden arvioilla oli jokin merkityskin: Jos jokaisen lehden kriitikko lyttäsi albumin, siihen ei välttämättä niitä kallisarvoisia viikkorahoja kannattanut käyttää.

Kriitikon rooli on omasta mielestäni muuttunut enemmänkin jonkinlaiseksi kuraattoriksi, joka kalastaa huippuunsa viritetyillä korvillaan kaikenlaisten indie- ja underground-julkaisujen massasta juuri ne helmet, joita hänen seuraajiensa kannattaa kuunnella. Jos musiikki maksoi ennen paljon, nykyään se taas maksaa niin vähän, että siihen meinaa hukkua – massasta pitää löytää parhaimmisto.

Kakkostilanteen ongelma on lähinnä se, ettei kukaan klikkaa levyarvioihin, jonka artisteja ei tunne. Ellei arviot kirjoittanut kriitikko ole muodostanut vahvaa suhdetta lukijoidensa, katsojiensa tai kuulijoidensa kanssa, jolloin arvion avaava ihminen avaa sen oikeastaan puoliksi musiikin ja puoliksi sitä arvioivan ihmisen takia, kriitikko jää ilman sitä, mitä hän todella sisimmässään himoaa – huomiota.

Yksi rooli kriitikolla on vieläkin, ja se ei ole kadonnut mihinkään: Kriitikko on musiikillinen tietäjä, varsinkin johonkin tiettyyn genreen erikoistunut kriitikko. Hyvä kriitikko ansaitsee palkkansa siksi, että hän osaa kontekstualisoida arvioimansa albumin sen laajempaan musiikilliseen ja yhteiskunnalliseen ympäristöön, ja osaa toisaalta myös tuoda kauniisti sanoina esiin juuri sen, mikä tekee jostakin albumista niin hienon, tai, joissain tapauksissa, niin sietämättömän huonon. Hyvä kriitikko on sanallinen taituri, jonka tekstityyli vie lukijan mukanaan, ja jonka kyky ilmaista monimutkaisia ideoita musiikinkaltaiseen subjektiiviseen ilmiöön liittyen on kiistämättömän selkeä ja koukuttava. Minä yllän tuolle tasolle ehkä kerran tai kaksi vuodessa, parhaat yltävät siihen lähes joka kerta.

On tässä maailmassa varmasti joitakin pyhimyksiä, jotka jaksavat kahlata maailman kaiken paskan musiikin läpi ainoastaan näyttääkseen muille ihmisille löytämänsä hienoudet, vaikkei kukaan ikinä lukisi heidän arvioitaan. Uskallan kuitenkin väittää, että suurin osa kriitikoista kirjoittaa ollakseen jonkinlaisessa interaktiosuhteessa muiden ihmisten kanssa – kyllä minunkin mieltäni lämmittää ja kiinnostaa, mitkä arviot tai tekstit saavat eniten klikkauksia. Myönnän toki, että tämän blogin olemassaolo portfoliona helpottaa asiaa siinä mielessä, että ei ole väliä, lukeeko tätä kovinkaan moni, sillä blogi ajaa asiansa myös silloin, kunhan sitä pääsee duunia hakiessa jollekulle vilauttamaan – “Näetkö, näetkö, en ole missannut kirjoituskuukautta vuoteen, ja tekstit ovat tulleet vielä aina samana päivänäkin, etkö näe, miten omistautunut ja velvollisuudentuntoinen olen? Palkkaa minut, anna rahaa, anna mitä vain!”

Levyarvion kirjoittaminen vaatii enemmän keskittymistä ja järjestelmällisyyttä kuin tavallinen blogimuotoinen teksti. Olen jo kasannut itselleni riittävän määrän kirjoittamiani levyarvioita, enkä koe enää tarvetta kirjoittaa uusia arvioita, ellen todella halua sitä tehdä.

Mahdolliset tulevaisuudessa tässä blogissa nähtävät musiikkiarviot tulevat todennäköisesti olemaan jonkinlaisia katsauksia suosikkialbumeihini, uusiin tai vanhoihin, joiden tarkoitus ei edes ole asettaa numeerista arvosanaa albumeille, vaan lähinnä ilmaista sanoina, miksi valitut albumit ovat niin loistavia. Näitä voi verrata Fantanon Classic Review-formaattiin.

Jatkossa tässä blogissa tullaan näkemään tekstejä, joissa kirjoitan taiteellisista tai yhteiskunnallisista ilmiöistä – usein molemmista samaan aikaan. Yritän vähentää Kun ei huvita kirjoittaa. tai Jumitusbiisit -tekstien kaltaista jaagaamista jatkossa, perkeleen tylsää ölinäähän nuo tekstit lähinnä olivat. Ne oikeastaan syntyivät juuri siksi, kun kuukauden 27. päivä osui taas yllättäen kohdalle, eikä minua huvittanut kirjoittaa levyarviota, mutta jokin teksti blogiin piti kuitenkin saada.

Tässä tämän kuun tilannekatsaus. Jaaritteluksi tuppasi menemään, mutta alta se piti kuitenkin pois saada.

Ai niin, ja tätä kirjoittaessani kuuntelin loopilla kanadalaisen drum and bass -tuottaja Polariksen loistavaa kappaletta Distant (2020).