Omalla kohdallani on suhteellisen harvinaista, että musiikki aiheuttaa tarkoituksellista ääneen naurua. Pianovirtuoosi Aapo Heinosen humoristisen sivuprojektin tuotoksena syntynyt albumi Aikamiehen elämästä kuitenkin onnistui tässä, ja vieläpä moneen kertaan, ja siksi siitä onkin ilo kirjoittaa.

Aapo Heinonen on helsinkiläinen pianisti ja säveltäjä, joka on tunnettu pääasiassa jazz-yhtyeestään nimeltä Aapo Heinonen Quintet. Heinonen & Aikamme mieskuvat-projektillaan Heinonen kuitenkin avaa pianonsa kannen lisäksi käsittääkseni ensimmäistä kertaa urallaan myös suunsa, kun hän laulaa yhdeksän oivaltavan kappaleen verran juurikin niistä aikamme mieskuvista.

Albumi alkaa asenteella, kappaleella nimeltä Mitä paskaa!?. Kyseessä on jonkinlaisen kevytmetallin soundeja hyödyntävä ironinen valitusvirsi modernin elämän pinnallisuudesta ja eräänlaisesta yleisestä merkityksettömyydestä. Säkeistöissä jonkinlainen menestyjälarppaukseen jumiin jäänyt valittaja mankuu siitä, että suunnittelemassaan lomakohteessa (Visulahden vahakabinetissa) ei välttämättä toimi internet-yhteys, eikä päähenkilö siis pystykään ehkä imailemaan dopamiinihittejä Instagraminsa vuolaasta turhuusvirrasta. Kertosäkeistöissä yhtyy oman tulkintani perusteella sekä biisin päähenkilön että sen oikean kirjoittajan, itse Heinosen, näkemykset elämästä. Kertosäkeistöissä päähenkilö kyllästyy omaan saamattomuuteensa, ja samalla myös Heinonen itse toteaa ääneen asioita, joita olen usein itsekin pohtinut, kenties päällimmäisenä tämän:

Mitä paskaa, mitä paskaa
Mitä paskaa jengi kuluttaa jaksaa

Kukin taaplaa tyylillään – jotkut vain ilman edes sitä tyyliä.

Matka jatkuu svengaavalla Karjala takas!-kappaleella. Tämä pirteä ja mukaansatempaavalla instrumentaatiolla varustettu kappale kertoo tarinan Helsinkiin työmatkallaan päätyvästä miehestä, joka kokee suurta turhautumusta ennen niin kotoisaksi kokemansa Kallion läpikäymästä gentrifikaatiosta. Se Karjala, jota niin kovasti takaisin haikaillaan, onkin siis suomalaista klassikkobulkkilageria, ei itse maantieteellistä aluetta. Melko kovan tason bissehifistelijänä laulun päähenkilön valitukset tuonti-ipoista ja liian kovavolttisista brittistouteista ovat hauskaa kuunneltavaa, mutta tietyllä tavalla ymmärrän myös päähenkilön tunteen siitä, että se maailma, jonka hän joskus tunsi, on katomassa. Toisaalta, mies päätyi Kallioon vain työmatkan kautta, eli ei se pittoreski Karjalaa tarjoillut pubi ollut sitten kuitenkaan niin puoleensa vetävä, että sen takia olisi viitsinyt jäädä alueelle asumaan. Vaikka oletan kappaleen olevan pitkälti ironinen, niin kirjoitushetkellä Untappdin mukaan 434 eri olutta maistaneena henkilönä ymmärrän päähenkilön tunteman turhautumisen rakastamansa Karjalan katoamisesta – vaikka erikoisoluita tuleekin kattavasti testailtua, niin kyllä yleensä sixpacki bulkkiakin tulee itselläni mukaan, jos iltaa on tarkoitus istua pidemmällä kaavalla – ei ipoja kovinkaan montaa illassa kestä. Laulun selkeästi keski-ikäistyneen päähenkilön näen kuitenkin kaipaavan nimenomaan nuoruutensa laajempaa kulttuuria, eikä pelkästään juomaansa, hänen huutaessaan baarin jukeboksista toivomansa lambadan perään.

Levy nousee viimein todellisiin korkeuksiin vasta kolmannella kappaleella, jonka nimi on kuvaavasti Mä uhriudun. Tällä kappaleella Heinonen päästää sanaisen säilänsä vihdoin kunnolla valloilleen, ja se säilä osoittautuukin helvetin teräväksi ja tarkasti osuvaksi. En tahdo paljasta lyriikoita liikaa, sillä ne on hauskempaa kokea itse ensimmäisellä kuuntelukokemuksella, joten jaan vain osan kappaleen ensimmäisestä säkeistöstä:

Miten pahasti saisin sanoa, etten ois vielä rasisti?
Miten kovasti voisin loukata, etten ois sentään fasisti?
Ja että tärkeitä tyyppejä miellyttäis pienet kirjoitteluni mun
Että sopivan kohun saisin aikaiseks, twitterjaon kunnanvaltuutetun

Sanailu menee vielä osuvammaksi myöhemmin biisissä ja etenkin kertosäkeistössä, mutta tuo ote toimii oivana esimerkkinä kappaleen narratiivista. Tässä biisissä sanoitus ja instrumentaatio muodostavat erittäin dynaamisen duon, ja kaiken kukkuraksi mukana on vielä todella onnistunut kitarasoolokin. Tästä kappaleesta tuli jopa mieleen legendaarisen Juicen kyky sivaltaa sanoillaan, usein ironisesti ja välillä ilmankin. Kun Heinonen ujeltaa täydellisesti harmonisoivan instrumentaation antaessa tulitukea “Mä oon natsiluuseri!”, ei voi kuin hymyillä. Kappaleesta tulee mieleen esimerkiksi Juicen klassikko Osapäivänatsi. Lopun spoken word -osuus sitoo kaiken ylle nätisti napsahtavan rusetin. Tämä biisi pureutuu niihin ärsyttäviin kapeakatseisiin politiikan oikean laidan mongertajiin, jotka eivät kykene näkemään maailmaa muusta kuin omasta rajatusta perspektiivistään, ja kokevat sen perusteella oikeudekseen ankeuttaa heistä eroavien, usein heikommassa yhteiskunnallisessa asemassa olevien ihmisten elämää.

Albumin voittokulku jatkuu nasevasti sanoitetulla Ilmastotekosia-kappaleella. Tässä biisissä on vähintään yhtä tiukkoja sanaisia sivalluksia kuin edellisessä, ja erittäin tärkeästä aiheesta. Kappaleen päähenkilö on fundamentaalisen ekologiseen elämään pyrkivä ilmastonmuutoksen yksilönvastuumyyttiin hurahtanut koheltaja, joka ei onnistu näkemään metsää puilta henkilökohtaisessa taistelussaan ilmastonmuutosta vastaan.

En ostanut edes joululahjoja enää kellekään
Laatikot tein itse pahvista, en silti kuollut nälkään
Pahvi veti suoleni solmuun, mut hoiti valelääkäri
Mut tein ilmastoteon, ja jumalauta siitä kiittäkää!

Tämä oman elämänsä sankari näkee taistelun ilmastonmuutosta vastaan täysin yksilökeskeisenä, ja hänen tekojaan motivoi lähinnä halu kiillottaa omaa moraalista kilpeään, ei mikään maailman muita ihmisiä ja eläimiä kohtaan aidosti tuntemansa empatia. Itse Heinosen aidot näkemykset kuitenkin pääsevät onneksi aina sopivin väliajoin valloilleen, ja niissä kosketinsoitinguru räiskii aidosti fiksuja näkökantoja:

Viherpeskää tuotteenne myyntikuntoon, niin kuluttaja maksaa
Vinkit yhteishyvään lehti tarjoaa
Huolestukaa sitten myöhemmin kuinka talouskasvu jaksaa
Kohta se ei paskaakaan ketään kiinnosta!

Kappaleen päähenkilö osoittaa tietämättömyytensä yksittäisten ihmisten verrattain pienistä vaikutusmahdollisuuksista ilmastonmuutoksen torjuntaan suhteessa kansainvälisten megakonglomeraatioiden saastemääriin tällä yksinkertaisella tokaisulla:

Olen tänä vuonna lentänyt vain kahdesti viime vuoden neljän sijaan,
vaikka kliffoja bonuspisteitä meiliini Finnairilta saan.

Jos veijari ei lentäisi kertaakaan, ei tarvitsisi syödä pahvisia joululaatikoitakaan. Vaikka maailman päästöt ovat monen ihmisen summa, ei pidä menettää silmistään todellista saasteiden aiheuttajaa, eli mahdottomalle ikuiselle talouskasvulle perustuvaa vallitsevaa kapitalistista yhteiskuntajärjestelmäämme ja sen niin saatanan korkeasti arvostamia goljatinkokoisia yrityksiä. Yksittäisten ihmisten kannattaa kohtuuden rajoissa pyrkiä ekologisiin ja kestäviin elämäntapoihin, mutta niistä ei ole kovinkaan paljon hyötyä, jos emme tiedosta valtavien hallitsevien toimijoiden naurettavia päästömääriä, ja tee asialle jotakin. Kappaleen viimeiset lyriikat tiivistävät kaiken täydellisesti:

Maapallo ravistelee kyllä kapitalismin kimpustaan
siinä missä koira kirpun turkistaan
Mutta meneekö koko ihmiskunta myös siinä sivussa?
Se pian nähdään, mut en anna otteeni lipsua!

Biisin instrumentaatiosta sanon sen verran, että se on erittäin taitavaa, ja kyseessä on levyn ensimmäinen kunnon jazzveto. Tässähän kuuluu jumalauta jopa klarinettiakin, ja se on todellinen ilo! Tämä levy on jokseenkin hulvaton siksi, että perinteisesti melko instrumentaalipohjaisessa genressä selkeästi asiat rautaisesti osaava tekijä on turhautunut vallitseviin yhteiskunnallisiin ilmiöihin, ja ei lopulta pysty pitämään suutaan enää kiinni. Hän on värvännyt sotamatkalleen mukaan ammattilaiskaartin todella taitavia muusikkokumppaneitaan, ja tuloksena on naurettavan taitavasti sävellettyjen ja soitettujen taustoitusten päälle laulettuja luotien lailla lasahtavia lyyrisiä observaatioita. Minulla on jumalaton kunnioitus kaikille tällä levyllä kuultaville instrumenttinsa jämerästi hallitseville muusikoille, ja juuri lyriikoiden ja instrumentaation välinen kontrasti on yksi syistä, miksi tämä levy on niin hauskaa kuunneltavaa. Näin kovilla sanoituksilla instrumentaation ei välttämättä tarvitsisi edes olla mitenkään erityisen loistavaa, mutta se on silti päätetty hioa absoluuttiseen huippuunsa, ja siitä nautin suuresti. Tulee mieleen vaikkapa jokin Phil Collinsin tekemä soundtrack vuoden 1999 Tarzan-elokuvaan – ei miehen välttämättä olisi tarvinnut tehdä jotakin niin musiikillisesti taitavaa ja nähdä niin paljon vaivaa “pelkkään” lastenleffaan, mutta let’s face it: Olihan se nyt lopulta aivan mahtavaa, kun Collins sen vaivan kuitenkin näki. Tästä Heinosen kappaleen instrumentaatiosta tulee sama olo.

Teoksen puolivälin vietämme Joulumielenterveyskeskuspuistossa. Tämä suhteellisen minimalistisen instrumentaation pohjalle perustuva “mies ja piano”-tyylinen teos on jälleen albumin lyyrisesti vahvinta tavaraa. Kappaleessa kommentoidaan Heinosen taitavasti hallitseman ironian avulla joulun kaupallisuutta, ja modernin elämäntavan teennäisyyttä ja tuotteistamista ylipäätäänkin. Heinosen taidot ja hallinta instrumentistaan kuuluvat selkeästi tässä kappaleessa, kun hän korostaa pienillä muutaman nuotin riffeillä sanavalintojaan esimerkiksi kappaleen loppupuolen sanan “viihde” kohdalla, ja kontrolloi instrumenttinsa dynamiikkaa muutenkin herkästi. Sanoituspuoli on timanttista, ja nostankin siitä suosikkiesimerkkini:

Jouluksi thaikkuihin, lentovero kompensoi
Voidaan maksaa hyvin parikymppiä enemmän, niin maapallo pelastuu
Asuntosijoittajan Air bnb vie kodin paikallisilta
Ei enää instaan iloisia lomakuvia, vaan vain kuvat,
joissa muoviroska seilaa Tyynellämerellä
ovat riittävän tiedostavia ja siksi sallittuja lomakuvia

Right on the money.

Puistosta etenemme Somehiljaisuuteen. Tässä syötävän hyvän saksofonin ja jopa saksofonisoolon sisältävässä funk-kappaleessa Heinonen kommentoi sosiaalisen median luoman ihmisten perusviettien täyttämisen mahdollisuudella petollisesti vaanivan aina läsnäolevan verkkoympäristön infernaalista kauheutta. Tämä otos tiivistää kappaleen tunnelman, ja voin luvata, että loputkin biisistä on samanlaista räyhää tykittelyä:

Hei miks et tykkääkkään mun videosta,
Vaik siinä on niin kovaa ryhmää, et sisäsiittoisuus jo lähtee käsistä?
Hei miks et tykkääkkään mun kuvista,
joita varten kivan illuusion sulle rakensin?

Helevetti että mä rakastan kuunnella saksofonia.

Armeijalaulu on vallitsevan maailmantilanteen takia hyvinkin ajankohtainen kappale, jonka sanomasta en (kenties omaa yksinkertaisuuttani) saa aivan täysin kiinni. Uskaltaisin sanoa kappaleen olevan kuitenkin pohjimmiltaan pitkälti pasifistinen, ja Heinonen kommentoi armeija-aiheen kautta nykyajan nuorten miesten mahdollisia ajatusmaailmoja ja heihin kohdistettuja odotuksia laajemminkin. Toimiva biisi, mutten oikeastaan osaa sanoa siitä juurikaan muuta.

Levyn toiseksi viimeinen kappale on nimeltään Vastarakennetuilla uusilla alueilla, ja pidän siitä suuresti. Puhaltimet ovat tässä biisissä erityisessä loistossa, ja kappaleessa on muutenkin useita koko albumin kauneimmista harmonioista. Myös muutamalla aiemmallakin kappaleella kuultu kaunisääninen naistaustalaulaja pistää tässä parastaan, ja lauluraitoja onkin ilo kuunnella. Myös sanoitukset ovat albumin parhaimmistoa, ja nostankin suosikkisäkeistöni esimerkiksi:

Valosaaste ahdistaa, tänäänkään en unta varmaan saa
Kaadan taas uuden drinkin, flunssan päälle vielä sinkin nielaisen
Ne sanoo: “Hei me pannaan Suomi kuntoon, vaikka sitten myyntikuntoon!”
Täällä tehdään jo uutta Suomea,
jossa kaikki vain keskiluokkaistuu kulissiin muotoiltuun
Älykaupunki ei kysy mitä sulle kuuluu

Tällä vuosituhannella rakennettujen omakotitalojen hintojen lähtiessä Espoossa puolesta miljoonasta ylöspäin voin todeta itselleni, etten taida ikinä päästäkään astumaan tuohon keskiluokkaistuvaan kulissiin – mutta ei se todennäköisesti elämälle tarkoitusta toisikaan.

Albumi päättyy kappaleeseen nimeltä Suomalainen rakkauslaulu. Kyseessä on eräänlainen metatason kommentti suomalaista musiikkikenttää ruttopaiseen lailla kiusaavaan ilmiön, jossa mitäänsanomattomat lauluntekijät tekevät vielä mitäänsanomattomampia, sietämättömän geneerisiä rakkauslauluja, jotka myyvät kansan syveille riveille kuin häkä. Nykysuomessa valtavirtalauluntekijän ei tarvitse vuodattaa itsestään mitään aitoa, eikä varsinkaan mitään, missä olisi vähänkään särmää, sillä joku Teuvo Temmeltäjä voi vaikka epähuomiossa astua siihen särmään ja loukata itsensä! Helvetin kaukana ollaan nykyään kappaleista kuten Viidestoista yö, ja Heinonen tiivistää turhautumukseni nykytilaan näillä sanoilla:

Miks kaikki muut osaa sanoittaa
nää biisit ilman sanomaa
Ja ilman että sisintänsä yhtään valoittaa
Pitäis jo varmaan lopettaa
Ei kukaan tästä mitään saa,
kun laskelmoitu aitous ei multa irtookaan

Se, mitä tuossa säkeistössä kuvaillaan, on itselleni yksi suurimpia musiikillisia ja taiteellisia perisyntejä, ja juuri siksi koen suuria vaikeuksia sietää merkittävää osaa nykyajan suomalaisen musiikin listamateriaalista. Miten syvältä sydämestä ne saatanan lyriikat enää ovat, jos niitä on sörkkinyt viisi eri kirjoittajaa? Ei siinä enää mitään sielua paljasteta, siinä tehdään jumalauta rahaa! Rahantekemisessä ei ole mitään pahaa, mutta en minä siinä tapauksessa myöskään aio esittää, että massatuotetulla workshop-popilla olisi mitään taiteellisia meriittejä.

Aikamiehen elämästä on rehellisesti ja aidosti sanoitettu ja taitavasti sävelletty sekä soitettu albumi, josta löytyy kuitenkin muutamia hieman tylsähköjäkin hetkiä. Vaikka jazztaitureiden sävellykset ovatkin osaavasti tehtyjä, en voi kuitenkaan väittää niitä suurelta osin innovatiivisiksi. Siksi albumi saakin arvosanaksi

8.

Mainitsen lopuksi vielä sen, että tämän albumin tekoa on tukenut sekä Taiteen edistämiskeskus Taike, että Musiikin edistämissäätiö MES. Kappaleista tehdyt musiikkivideot löytyvät täältä, ja ne antavat lisäkontekstia kappaleiden ideoille: https://www.youtube.com/@aapohei_music